 |
 |
 |
 |
| | | | | | | | | | |
| Luonnonystävä Seikkailija ja maailmanmatkaaja Pelimies ja urheilija Historioitsija Ennätystehtailija ja vedonlyöjä Korpifilosofi Muut harrastukset |
|
Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Afrikka 1997 Seikkailija ja maailmanmatkaajaSUURI AFRIKANSEIKKAILU 31.12.1996 - 15.1.1997Teksti: Ilkka Aaltonen
Vähän kello 19:n jälkeen päästiin vihdoin nousukiitoon. Lentoreitti noudatteli linjaa Tallinna-Minsk-Kiova-Istanbul-Kypros-Kairo. Kaikki sujui muuten rauhallisesti, mutta pari venäläistä kännistä sikaniskaa huorineen piti huolen siitä, ettei ainakaan lähimmän viiden penkkirivin tuntumassa istuneilla ollut kovinkaan miellyttävä matka. Vuoden vaihtumistakin alkoivat äänekkäästi öristen juhlia suomalaisten kellojen mukaan tuntia liian aikaisin! Me sen sijaan odotimme kiltisti "oikeaa" hetkeä ja korkkasimme Finnairin tarjoamat Henckell Trockenit jossain Pohjois-Egyptin yllä. Emme nähneet raketteja, joten ilmeisesti olimme keskellä autiomaata. Tai sitten egyptiläistenkin kello oli ryssien ajassa. ke 1.1. Tunnin verran vuoden vaihtumisen jälkeen laskeuduimme Luxoriin, Egyptiin ottamaan polttoainetta. Matkustajat eivät valitettavasti päässeet poistumaan koneesta sillä aikaa. Ikkunasta totesimme huvittuneina bensa-auton kuskin tulleen töihin suoraan uudenvuoden bileistä: pojalla oli vielä kimalteleva tötteröhattu päässä! Vuorokauden ajasta johtuen yritimme turhaan tähyillä pyramideja ilmastakaan käsin. Heli ihmetteli suurta vihreää valoa, joka sitkeästi kajasti "säkkipimeän autiomaan keskeltä". Kun valo oli seurannut meitä jonkin aikaa, vilkaisi Ilkkakin ulos ikkunasta - ja määritteli ilmiön omaksi siipivaloksemme... Jossain vaiheessa ylitimme päiväntasaajan, ja yhteensä 12 tunnin torkkumisen jälkeen laskeuduttiin viimein Kenian Mombasaan, presidentti Daniel arab Moin mukaan nimetylle lentokentälle. Aurinko oli jo noussut hyvän aikaa sitten, ja tukahduttavan kuuma tropiikin ilmasto toivotti meidät tervetulleeksi Afrikkaan laskeutuessamme alas koneen portaita. Aurinkomatkojen ylipirteä opas Tiina Lehtinen oli meitä vastassa ja ohjasi meidät rahanvaihtopisteen kautta neljään kuuden hengen pikkubussiin, joilla matka jatkui kohti safariviikon ensimmäistä majapaikkaa. Matkalla pysähdyimme eräässä puuveistämössä,
josta kukaan ei yllättäen vielä halunnut ostaa matkamuistoja.
Pari sanaa sentään vaihdettiin akaasiapuun alla lojuneiden oikeiden
neekereiden kanssa! (Heli vannotti, että vastedes ko. sanaa ei sitten
käytetä ennen kuin vasta kotona...).
Hieman yli kolme tuntia köröteltyämme kapeaa mutta kuoppaista öljysoratietä, saavuimme perille Taita Hills Hiltoniin, hätkähdyttävän tasokkaanoloiseen hotelliin! Kaikki mielikuvamme pölyisistä ja alkeellisista telttasafarimajoituksista karisivat jo prameassa ala-aulassa, jossa jouduimme odottelemaan jonkin aikaa huoneiden vapautumista. Tiina pani ylimääräisen odottelun reippaasti ajaneen Frank-kuskimme tiliin: olimme tulleet puoli tuntia etuajassa! Niinpä päätimmekin mennä lounaalle ennen majoittumista. Mahtava seisova pöytä notkui herkkuja. Erilaisia lajikkeita oli yli 20: tapiokakohokasta, maniokkimössöä, mangoa, papaijaa... Useimmat välttelivät saamiensa ohjeiden mukaan kaikkea keittämätöntä, mutta Heli syöksyi sutena eksoottisten salaattien kimppuun. Huoneemme, joka sijaitsi 2. kerroksessa (aulasta portaita ylös ja ulkokäytävää tasanteen poikki), oli myös vaikuttava suurine sänkyineen ja moskiittoverkkoineen. Ainakin toistaiseksi sai siis Tessiltä lainattu verkko vielä pysyä pussissaan. Nukuttiin pari tuntia ennen iltapäiväsafarille lähtöä. Taita Hillsillä oli oma 100 km2:n luonnonpuistoalue, johon tutustumaan lähdimme pienillä valkoisilla busseilla. Meidän retkikuntaan tulivat Mia, Janna, Anne ja Kristiina - varovaisesti arvioiden pari-kolmekymppisiä nuoria neitejä kaikki. Maailma kävi taas kerran pieneksi, kun Mia osoittautui Ilkan yhteistyökumppanin, helsinkiläisen Seikkailu Oy:n ilmeistäjäksi ja levy-yhtiö Polygramilla työskentelevä Anne Hummeri-konserniin kuuluvan HU-Videon asiakkaaksi! Heli ei sentään muistanut olleensa koskaan lääkäri-Jannan tai hoitsu-Kristiinan potilaana... Opas-Tiina jakoi meille bongauslistat, joihin voisimme merkkailla viikon aikana näkemiämme otuksia. - Toisella puolella on lintuJA ja toisella sitten vähän isompia eläimiÄ... (Tämä oppaan lopputavuja korostava puhetyyli tarttui nopeasti bussikuntaamme, ja sitä viljeltiinkin ahkerasti aina, kun Tiinan korva vältti). Luonnonpuisto oli kuivaa ja kumpuilevaa maastoa, jonka maaperä oli jännän punaisen väristä. Siellä täällä matalan pensaiston lomassa näkyi mahtavankokoisia termiittipesiä (korkeimmat kolmimetrisiä!). Ensimmäiset eläimetkin nähtiin tuota pikaa: seepra, impala-antilooppi sekä neljä unista leijonaa, joita emme heti tahtoneet uskoa edes oikeiksi, vaan jonkinlaisiksi hotellin järjestämiksi "Duracell-jelloniksi", jotka käydään vetämässä käyntiin parin tunnin välein. Myös kirahvi, paviaanilauma, puhveli, vesiantilooppi, marakatti, norsu, kongoni-antilooppi, Thomsonin gaselli ja maaorava kuuluivat ensimmäisen päivän tuttavuuksiin. Lintupuolelle merkittiin mm. marabu, korppikotkia, kiljumerikotka, ilvehtijäkotka, säihkynärhi, strutsi, pitkäpyrstölepinkäinen, loistokottarainen, keltakurkkufrankoliini, etelänkalkkunasarvekas, koritrappi, punanokkatoko, kruunuhyyppä ja viiriäinen. (Jokaista uutta lajia kohti oli alkumatkasta päätetty ottaa pienet konjakkihömpsyt matista, mutta jo viiriäishen kohdalla tavashta luovuttiin...) Illallinen nautittiin seisovasta kasvispöydästä (josta löytyi onneksi myös lammasta, toim. huom.). Meidän pöytäämme osui ruotsalais-tanskalaista nuorisoa. Tämän jälkeen saimme seurata primitiivistä taidetta aulatiloissa: 10 hengen n-e-e-k-e-r-i-ryhmä tanssahteli aikansa jonossa, rivissä ja milloin missäkin muodostelmassa rumpujen ja nilkkahelistimien tahtiin. Naisilla varsinkin oli hauska ja omintakeinen tanssityyli: jalkaterät sisäänpäin kääntäen leveää, eroottista haarakäyntiä... Jossain vaiheessa ryhmän "kylähullu" johtaja kokosi yleisöstä rumpuorkesterin, ja Ilkka pääsi esittelemään rytmitajuaan suurimman bassorummun takana. Kaikille opetettiin oma rytmikuvio, jota piti toistaa annetussa tahdissa. N-e-e...t alkoivat hoilata swahilinkielistä laulua, josta en enää muista kuin 1. sanan "NGOMA...". Ennen nukkumaanmenoa Heli pääsi vielä panemaan jalalla koreasti mustan miehen kanssa. to 2.1 Aamiaisen jälkeen samaisilla pikkubusseilla kohti Tansanian rajaa. Matkalla nähtiin mm. puna-nahkainen norsu (Tiinalla oli teoria siitä, miksi norsut tällä punaisen mullan alueella ovat punanahkaisia...), kolme pahkasikaa, kudu-antilooppi, helmikanoja, mehiläisyöjiä ja kotkia. Auton edessä juoksenteli "itsemurha-frankoliineja" vähän väliä. Fränkki ei kuitenkaan onnistunut ajamaan yhdenkään päälle. Ennen rajalle tuloa pysähdyimme ihastelemaan legendaarista Kilimandjaroa, joka näyttäytyi meille kaikessa komeudessaan. Oppaan mukaan vuori ei suinkaan aina ole näkyvissä, joten katsoimme ansainneemme tapauksen kunniaksi näkäräiset. Janna sai tässä vaiheessa aiheen kertoa, että häneltä oli aamulla pudonnut puolen litran konjamiinileka hotellin lattialle. (Vaikka moni fysikaalinen ilmiö kääntyykin päälaelleen eteläisellä pallonpuoliskolla, painovoima ei kuulu niihin, toim. huom.) Tarkastimme välittömästi Jannan ja Mian kielet, mutta ne olivat moitteettomassa kunnossa. Tiina huvitti meitä esitelmöimällä vuorikiipeilyn vaaroista: - Alussa kiipeilijällä on voimia enemMÄN, ja loppupuolella taas sitten vähemMÄN... (Aargh!) Matka jatkui pikku kyläpahasten läpi raja-asemalle Tavetaan,
jossa valokuvaaminen oli ankarasti kielletty. Pikkupojat pyytelivät
lantteja, ja yksi vanhempi mies olisi punninnut meidät shillingillä
(= n. FIM 1 penni). Tässä vaiheessa ilmeni, että yksi suomalaispariskunta
(mies vielä diplomi-insinööri!) oli unohtanut kaikki matkatavaransa
Taita Hillsin aulaan - luullen, että kantajat toimittavat laukut autoihin!
Tansanian puolella piti sitten pysähtyä ensimmäiseen matkamuistokauppaan
(Curio shop) ostamaan heille uudet vaatteet. Samasta paikasta olisi irronnut
mm. luonnollista kokoa oleva eebenpuinen kirahvi n. 50 000 markalla. Rajalla
vaihdoimme myös sekä autoa että kuskia - uusi kaveri, ehkä
viisissäkymmenissä oleva herrasmies, ilmoitti nimekseen Kaffana.
Kuskimme Kaffana kertoi meille mm. masai-heimon tavoista ja luonteenpiirteistä: tämä pieni vähemmistö terrorisoi muita heimoja liikkumalla karjansa kanssa aina sinne, missä laidunnettavaa parhaiten riitti - välittämättä siitä, sattuiko reitillä asumaan toisia. Masait vohkivat surutta vierasheimolaisten lehmät ja vuohet, kun silmä välttää. (He uskovat tosissaan, että heidän jumalansa on luonut kaikki maailman hyötyeläimet vain heitä varten). Valtio on kuulemma viime aikoina perustanut erityisiä turvajoukkoja, joita saa kuka tahansa kutsua hätiin jouduttuaan masaiden mielivallan uhriksi. Käytännössä vain tämä järjestelmä ei Tansanian laajuisessa, vaikeakulkuisessa maassa ole oikein toiminut. Pitkät ja laihat masai-miehet tunnistaa jo kaukaa maata viistävistä, tulipunaisista kauhtanoista. Arushan kaupungissa päästiin ihmettelemään öljyistä bussivarikkoa, jonne meidätkin teljettiin kolmen vartin mittaisen tankkauksen ajaksi. Olisimme mielellämme tutustuneet sillä välin kylän kuhinaan, mutta meitä kohdeltiin kunnon "marttakerho"-matkalaisten tavoin: - Kaikki pysyvät sitten varikolLA, ettei vain mitään ikävää pääse sattuMAAN. Tässä vaiheessa Tiina alkoi ulkoa opeteltuine "levy päälle"-ohjeineen jo käydä vähän hermoille... Loppumatkalla nähtiin mm. kameli (!), harmaahaikara, sihteeri, kotkia, haukkoja ja afrikan västäräkki. Ja turkinpippuriviljelyksiä. Tunnelman kohottamiseksi hyräiltiin "Africa"-laulua, "Bingo bango bongoa" ja "Huua Kottia" - varsinkin sitä kohtaa, missä nähtiin leijonanjälkiä Jannassa. Kaffana osoittautui vähitellen varsinaiseksi tietopankiksi: hän tuntui tunnistavan eläimen kun eläimen satojen metrien päästä - ja lintujen parissa hän oli varsinainen velho! Kuitenkaan hän ei heittänyt peliin koskaan turhia arvauksia, jos ei sattunut näkemään kunnolla, vaan selitti hyvin totuudenmukaisesti kulloisenkin havainnon. Tarkastimme tyytyväisinä hänen määrityksiään East African Birds -lintukirjastamme ja Kaffanan omasta African mammals -oppaasta. Saimme kuulla myös historiallisia ja luonnontieteellisiä esitelmiä mm. Afrikan suuresta rotkovajoamalaaksosta, jota kohti olimme ajamassa. Valtava luonnonmullistus synnytti rotkon joskus kauan sitten, ja se halkaisee itäistä Afrikkaa yli 6500 km matkalta Sambesi-joelta Etiopian ylängölle saakka. Saavuimme illan suussa rotkon harjalla sijaitsevaan Serena Sopa Lodgeen, josta avautuivat upeat maisemat alas laaksoon ja suurelle Manyaran suolajärvelle. Uima-allaskin oli sijoitettu aivan partaalle siten, että uimasiltaan saattoi katsella alapuolella lentäviä kotkia ja haukkoja! Heli pääsi elementtiinsä ja esitti sukellustemppujaan. Huoneemme oli pyöreä hiippakattoinen, ukkosenjohdattimilla varustettu maja, jonka takapihalla vuotavan puutarhaletkun "suihkussa" kylpi jos jonkinnäköistä pikkulintua. Korppikotkia bongailtiin omalta terassilta. Yömyssyiksi juotiin allasbaarissa vielä Dry Martinit ja African coco-liköörit, ja todettiin, ettei Etelän risti sittenkään näy näin lähellä päiväntasaajaa. Ainakaan kovin selvästi... Huoneissa moskiittoverkot. pe 3.1 Herätys 6.30 ja suunta kohti Lake Manyaran kansallispuistoa. Puiston portilla tutustuttiin ensin pieneen museoon, jossa oli esillä mm. alueen lintuja, liskoja, käärmeitä ja muita ötököitä - kuka täytettynä ja mikä pullossa. Portin harjalla oli suuri puhvelin pääkallo, jonka sarvista pursusi loiseläinten inhoittavia jätöksiä. Itse puisto toi mieleen Tarzanin viidakot ja sademetsät: sadat linnut kirkuivat ja parveilivat ympärillä. Lauma raidallisia seepramangusteja lyllersi tien poikki aivan automme editse. Pysähdyimme kuvaamaan punanokkaista sarvilintua, minkä jälkeen seurasimme tovin paviaani-perheen toilailuja erään puron rannalla. Hauskinta oli katsella pikkupavien kirmailua äitiensä selässä, puun oksilla ja kalliotöyräillä. Matka jatkui pitkin kapeaa viidakkotietä yhä syvemmälle salaperäiseen metsään - aina välillä tie sukelsi lehvistöstä vähän aukeammalle paikalla, jolloin saimme näkökenttäämme milloin pahkasian, kirahveja tai puhveleita, milloin loikoilevan leijonaperheen. Emme oikein saaneet selvää vastausta Kaffanalta kysymykseemme Afrikan vaarallisimmasta eläimestä, mutta hän itse kertoi kavahtavan eniten kafferipuhvelia. Jonkun tilaston mukaan taas virtahepo aiheuttaisi eniten hengenlähtöjä vuodessa. Erään metsikön kohdalla Kaffana hidasti vauhtia ja tähyili tiukasti puiden sekaan. Reipas kuskimme yritti ihan tosissaan etsiä meille sen L-kirjaimella alkavan harvinaisuuden, mutta tihenevästä tunnelmasta huolimatta jouduimme toteamaan jokaisen "roikkuvan hännän" liaaniksi tai muuksi kasvikunnan tuotteeksi. Olimme jo useaan otteeseen saaneet kuulla eri ihmisiltä, että leopardin tapaaminen olisi koko safarin sensaatio - etteivät kuulemma paikallisetkaan sitä joka kuukausi pääse näkemään. Joten emme me kai ihan tosissamme oikein uskaltaneet edes toivoa... Ennen puolta päivää saavuimme upealle lammelle, jossa tusinan verran virtaheposia vilvoitteli mutavedessä. Jostain syystä taas kerran vauvahepo osoittautui hellyttävimmäksi roikottaen päätään autuaan näköisenä emon selkää vasten. Lammen ympärillä oli myös valtava määrä kahlaajia, sorsia, hanhia ja joutsenia. Eri haikaralajeja tunnistettiin viisi, muista mainittakoon pyhä iibis, pronssi-iibis, seppähyyppä ja pitkävarpainen Afrikan jassana. Taustalla avautui laaja savannialue, jossa näimme etäältä seeproja sekä matkan ensimmäiset hassunnäköiset gnu-antiloopit. Lounaalle siirryttiin legendaarisen Ngorongoron kraatterin reunalla sijaitsevaan hotelliin Wildlife Lodgeen. Ravintolan ikkunasta avautui huikea näköala alas ikivanhan tulivuoren synnyttämään pyöreään kraatteriin, johon tutustuisimme tarkemmin paluumatkalla. Lounasseuraksemme osui tällä kertaa eläkkeellä oleva pariskunta. Ahkerasti videokameraa käyttelevä pappa kehui käyneensä 84 maassa, mm. Etelänavalla! Naisystäväänsä tämä maailmanmatkaaja kohteli isännän ottein: mummeliraukka sai äänekkäästi kuulla kunniansa milloin mistäkin pikku-asiasta. Serengeti-olut maistui hivenen vetisemmältä kuin Safari. Jälkiruoaksi tarjoiltu cappuccino oli hyvää, mutta kuumaa. Tätä ääneen taivasteltuamme opas kiirehti hyssyttelemään meitä ja selitti naama punaisena, mitä "kuuma" tarkoittaa swahilin kielessä. Sovittiinkin, että tästä lähin sanotaan aina "vitun lämmintä", ettei loukata ketään. Lounaan jälkeen alkoi piiiiiiitkä etappi halki masaiden asuttaman alueen. Huonokuntoinen tie kulki harjannetta pitkin kohti maailman kuuluisinta (ja ainakin Afrikan suurinta) luonnonpuistoa Serengetiä. Matkalla ohitettiin myös muiden heimojen kyliä. Merkille pantavaa oli, että kaikki muut vilkuttivat autollemme iloisesti, mutta masait korkeintaan tuijottivat synkkä ilme naamallaan. Jännittävimpiä haviksia oli tien poskessa kävelevä ihan oikea albiinoneekeri! Ilkka teki jossain vaiheessa ensimmäisen sakaalihavainnon - Kaffana ei sitä nähnyt, mutta muut autossa olijat kyllä, joten voitiin kirjata bongaukseksi. Pian tämän jälkeen jolkotteli vastaan vieläkin masentavampi raadonsyöjä, yksinäinen hyeena. Sihteerilinnun kohdalla yritettiin monta kertaa pyytää kuskia pysäyttämään, mutta hän vain totesi: - You will see many! ja kaasutteli aina ohi. Yksi vihreä mambakin luikerteli aivan automme nokan edestä, mutta sitä taas eivät ehtineet nähdä kuin etupenkillä istuneet Kaffana ja opas-Tiina (-tana!). Grantin gaselli opittiin erottamaan Thomsonin gasellista siitä, ettei sillä ole mustaa kylkijuovaa (ja on hieman skrodempi). Seuraava pasikuikka pidettiinkin jo sitten Serengetin portilla. Tähän valtavaan savannialueeseen (n. 15 000 km2) saatiin tuntumaa, kun ajoimme kurjaa kinttupolkua hotellille. Matkalla pysähdyttiin ihailemaan sateesta märkiä leijonia (yksi iso uros ja naaraan kanssa telmivät kaksi poikasta). Eräällä toisella taukopaikalla meitä kohtasi kumma näky: uskomattoman vanhan ja huonokuntoisen tuntuinen kuormuri, jonka lavalla keikkui parikymmentä likaista nuorta valkoihoista - suunnilleen puolet miehiä ja puolet naisia! Kertoivat olevansa pääosin australialaisia seikkailijoita (joukossa pari Uudesta Seelannista), jotka olivat 4 kk:n kiertomatkalla Afrikassa. Olivat juuri tulossa Ugandasta ja Ruandasta, mihin Ilkka sai aiheen tokaista - Ou, häv juu kam hiör tu dai!? Tähän tuli välittömästi vastaus auton lavalta: - Nou, wii keim jestödai! Tarkkoja poikia... ja huumorintajuisiakin: eivät pahemmin ottaneet itseensä, vaikka varttitunnin jutustelun jälkeen käytiin myös seuraava dialogi: Aussi: - Our women have a bit complained the sanitary conditions, but... Ilkka: - What? Do you have women on board, too?! Ennen seuraavaa yöpymispaikkaa bongattiin vielä erikoisen värisiä topi-antilooppeja sekä lauma harvinaisia mustakorvakettuja (bat eared fox). Saimme myös tuntumaa savannin mielettömiin gnu-laumoihin, joihin päätimme tutustua tarkemmin seuraavana päivänä. Hotelli Serengeti Sopa Lodge oli ulkoapäin ruma kolossi, mutta sisätilat olivat sitten sitäkin komeammat. Illallista varten oli kaikille vieraille jaettu värikkäät kanga-vaatekappaleet, jotka kuulemma voi solmia sadalla eri tavalla. No, jollain lailla ne saatiin puettua ylle - eikä Ilkaltakaan pudonnut rytky kuin kolme kertaa soppajonossa. Nukkumista haittasi hieman se, että Ilkan höyhentyyny piti korvata sohvasta irrotetulla muodottomalla möhkäletyynyllä. Mahtoivat siivoojat ihmetellä vuoteita yökuntoon laittaessaan, mitä kummaa sohvan puolikas tekee sängyssä... la 4.1 Herätys 5.30 ja baanalle pelkän aamukahvin voimin - haluttiin lähteä liikkeelle jo ennen auringonnousua, jotta nähtäisiin yö- ja hämäräeläimiäkin mahdollisimman vireässä kunnossa. Päiväntasaajan tuntumassahan aurinko nousee ja laskee yhdessä humauksessa, joten ensimmäiseen puoleen tuntiin ei nähty pimeydeltä juuri mitään - ja sitten yhtäkkiä olikin jo täysin valoisaa! Ehdittiin kuitenkin seurata taas apinoita ja "kotinorsuja" sekä poikamiesimpaloiden vauhdikasta ympyräkirmailua kuin antilooppien velodromilla ikään. Serengetin valtava laajuus alkoi pikku hiljaa hiipiä tajuntaamme. Ajelimme savannialuetta ristiin rastiin, eikä se tuntunut loppuvan missään ilmansuunnassa. Pelkkää ääretöntä lakeutta joka puolella silmänkantamattomiin - ja eläimiä, eläimiä ja taas eläimiä! Yksin gnuita tuntui riittävän jokaiselle aarille. Kymmenien kilometrien mittaiset laumat vaelsivat järkähtämättömän tuntuisesti kohti jotain ennalta sovittua päämäärää. Emme oikein tahtoneet käsittää, miten moista yhdyskuntaa johdetaan, mutta kai niillä sitten jossain siellä kärjessä on jonkinlainen "johtoryhmä" ja niillä riittävä määrä pataljoonankomentajia, komppanianpäälliköitä ja niin pois päin. Kaffana kertoi meille tyylilleen uskollisena näiden eläinten tavoista ja ominaisuuksista: - Täkäläisen gnun erottaa eteläafrikkalaisesta serkustaan
valkoinen parta (kaverilla musta).
Gnun paras kaveri savannilla on seepra. Tämä pyjamaniekka näkee paljon paremmin kuin gnu (niin kuin jo nimestäkin voi päätellä, se bra, toim. huom.), joka taas omaa virkaveljeään paremman hajuaistin. Näin eläimet hyötyvät toisistaan vaarallisia juomapaikkoja lähestyttäessä. Seepra sai sympaattisella ulkomuodollaan autokuntamme keskuudessa runsaasti puoltoääniä "mukavin eläin" -kisassa. Seuraavaksi törmättiin äitileijonaan, joka pentunsa kanssa makoili naama verisenä erään lammikon äärellä. Vieressä maleksineet nubian-, rüppellin- ja savannikorppikotkat saivat Kaffanan aavistelemaan jotain - eikä mennyt kauaa, kun löydettiin puoliksi syöty gnunraato pitkien heinien seasta! Löyhkä oli sen verran kuvottava, ettemme viitsineet jääneet pitkäksi aikaa ihailemaan. Aamiaispiknikille pysähdyttiin idylliselle kalliosaarekkeelle suurten
kynttilätyräkkien katveeseen. Tämä kaktusta muistuttava
pensas kirvoitti leppoisan sananvaihdon:
Kiikaroitiin termiittipesissä asustavia mangusteja, jotka nousivat aina välillä hassusti kahdelle jalalle tähystämään. Heli loukkasi sormensa kuoriessaan mangoa Finnairilta varastetulla veitsellä (jonka Anne pyhästi lupasi ehkä palauttaa paluulennolla). Desinfiointiainetta ei haavaan tahtonut ensin löytyä (konjakkikin oli jo juotu), mutta sitten aina naisellinen Kristiina pisti Chanel vitosensa peliin! Näin vältettiin taas neuvokkaasti ties mikä keripukki... Pasikuikka löytyi Dipoli-tyyliin isoista kivilohkareista rakennetusta
hotellirakennuksesta. Paikka vilisi hauskoja agamaliskoja, jotka punaisine
päineen ja sinisine takaruumiineen näyttivät ihan kumileluilta.
Ilkka ja Heli viivyttelivät kallioterassilla sen verran muita pidempään,
että saivat bongatuksi pihapuusta kaksi parittelevaa kalliotamaania!
Tästäpä hupia riitti:
Erään kuormuriretkikunnan matka tyssäsi keskelle paahtavan kuumaa savannia haljenneen öljyputken takia. Emme voineet juuri muuta kuin sanoa "Sorry, George!" ja jatkaa matkaa. Kaipa ne jostain uuden putken saivat seuraavan viikon aikana... Seuraavat kaksi merkintää lokikirjaan aiheutti Kaffana. Ensin hän jarrutti äkisti ja osoitti sormellaan kauas pensaiston sekaan: - Hippo! Maalle noussut virtahepo! Sellaista ihmettä emme toista kertaa koko matkan aikana nähneetkään, joten kohotimme maljat rantalehvistössä vilahtaneen paksukaisen kunniaksi. Vähän tämän jälkeen kuskimme jarrutti uudestaan ja nousi tällä kertaa ulos autosta. Hän lähti juoksemaan hullun lailla ajouraa takaisin päin ja palasi yhtä nopeasti - pyörittäen edellään ajokkimme vararengasta! Kaveri oli kuullut mätkähdyksen sen pudotessa ja päätti petojenkin uhalla hakea pyörän talteen. Kunnon rengasmatkajännitystä... Lounaaksi palattiin hotellille, jossa aterian päätteeksi pulikoitiin altaassa, moikattiin taas korppareita ja ihailtiin tasangon yli levittäytyvää maisemaa. Iltasafarille lähdettiin väsyneinä, jo hieman vastahakoisesti klo 15.30. Opas-Tiina ilmestyi paikalle surkean näköisenä 39 asteen kuumeessa ja kertoi, ettei pysty lähtemään mukaan. Hotellin henkilökunta alkoi metsästää hänelle lääkäriä satojen kilometrien päästä sijaitsevasta Arushan kaupungista. Ensimmäisenä bongattiin dik-dik, tuo pienikokoinen, juovikas antilooppivekkuli. Sitten ajeltiin pitkä tovi ilman sen erikoisempia havaintoja - mitä nyt muutama savannikotka (tawned eagle), savannituulihaukka ja muita jo tuttuja elukoita. Tuuli oli yltynyt jo lähes myrskylukemiin, joten ei ollut ihme, että sekä Heliltä että Jannalta lähtivät lippikset lentoon lähes samanaikaisesti. Kaffana haki kiltisti kummatkin lakit (turisteilta on autostanousu taipaleella jyrkästi kielletty), mutta murisi jo toisen lakin kohdalla, että seuraava pudottaja joutuu leijonanruoaksi. Serengetissä merkityltä ajouralta poikkeaminen ei ole sallittua - paitsi erikoisluvalla. Niinpä uteliaisuutemme heräsikin, kun erään mutkan jälkeen havaitsimme keltaisen jeepin parkkeerattuna parin sadan metrin päässä tiestä. Kaffana tunsi auton kuuluvaksi hollantilaiselle luontofilmien tekijälle Hugo van Lawickille ja pysähtyi kiikaroimaan. Salamyhkäiset tapahtumat houkuttelivat pian paikalle myös muut kolme pikkubussia. Kuskien supinasta ja kiihkeistä ilmeistä päätellen kallion takana oli jotain, jonka vuoksi kannattaisi vähän odotella. Pian odotuksemme palkittiin, kun jeeppi kurvasi luoksemme. Maastopukuisen Lawickin myhäilevä olemus paljasti totuuden meille varsin nopeasti: LEOPARDI!!! Vihdoinkin! TV-ryhmä oli päässyt kuvaamaan maassa loikoilevaa otusta kaikessa rauhassa mielin määrin! Innostuksemme vaihtui kuitenkin nopeasti orastavaksi pettymykseksi: pantteri makaa parin sadan metrin päässä kallion takana kielletyllä alueella, eikä välttämättä inahtaisi paikaltaan ennen pimeän tuloa... -kele! - Eikö tästä selviä rahalla?? Kaivoimme jo epätoivoisina
kuvettamme ja mietimme, miten Kaffana suhtautuisi törkeään
lahjontayritykseen, mutta tiesimme vastauksen jo etukäteen. Kuskit
eivät uskaltaisi ottaa riskiä, koska kiellon uhmaamisesta ja
siitä kiinnijäännistä on seurauksena ankarat sakot
sekä vähintään puolen vuoden työpaikan menetys.
Ymmärsimme toki tilanteen, ja työnsimme taalat haikeina takaisin
taskuihimme.
Nämä ukaasit annettuaan sankarimme kaasutti toisten autojen perässä kohti kalliota. Ja siellähän se oli! Uljas, hyväkuntoisen näköinen urosleopardi lepäsi viileän kivipaaden varjossa alle kymmenen metrin päässä tarkkaillen meitä välinpitämättömästi. Helin koko matkan oikutellut kamerakin suostui tärkellä hetkellä toimimaan - kolme ruutua katoavaa kissaeläinperinnettä taltioitui noiden harvojen meille suotujen sekuntien aikana ikuisiksi ajoiksi Fujin kaksisataselle. Tyytyväisinä jätimme täpläturkkimisun rauhaan ja palasimme takaisin kaidalle tielle (osuva ilmaus, vai mitä?). Olo oli samantapainen kuin parin vuoden takaisen Suomi-Ruotsi -finaalin jälkeen! Anne tarjosi tapauksen kunniaksi kierroksen turkinpippureita, jotka jossain vaiheessa olivat syrjäyttäneet konjakin. Tapahtumia sulattelemaan ajettiin lähellä sijaitsevalle tyräkkikalliolle, jossa soittelimme akustista kiveä (gong rock) - ontontuntuista suurta järkälettä, jolla muinaiset masait ovat kuulemma lähettäneet viestejä ja lepytelleet jumalia. Ilkka kiersi vielä varmistamassa, että kaikki autokunnat olivat ymmärtäneet olla mainitsematta "syrjähypystä" riistanvartijoille tai muille ulkopuolisille. Ennen kotiinpaluuta kävimme vielä katsomassa Serengetin ainoita säilyneitä masaiden tekemiä kalliomaalauksia ja luolaa. Maalaukset oli löydetty sen jälkeen, kun masait oli evakuoitu luonnonpuiston tieltä. Illallisen jälkeen Heli ja Ilkka katsoivat hotellin aulassa Ngorongoron leijonaperheen elämästä kertovan luontovideon, jonka tekijäksi osoittautui - kukapa muu kuin Hugo van Lawick. Dokumentti oli hauskasti tehty: mieliinpainuvimpia kohtauksia oli mm. isäleijonan säälittävä loikkayritys ojan yli - päätyen rähmälleen kuraveteen. Vaikuttavaa oli myös nähdä, miten leijonat kaatoivat suuren urospuhvelin (yksi saalistajista joutui puhvelin sarven lävistämäksi ja kuoli). Suorastaan uskomatonta oli katsella, miten nälkiintynyt leijonalauma hyökkäsi jopa virtahevon kimppuun. Siitä ei kyllä valmista tullut - hepo löntysteli myhäillen katit selässään veteen. Baarissa nautittiin vielä yhdet konyagit, joka nimestään huolimatta on paikallista giniviinaa. su 5.1 Heli sai aamukävelyllä selville, että hotellin pihapuussa
roikkuvat pesät kuuluivat kutojalinnulle nimeltä red-headed malimbe.
Pian tämän jälkeen eläinrakas tyttö jäi kiinni
hyönteisten pelastamisesta uima-altaasta. Aamiaisella ihailtiin ikkunan
läpi lähikukkulan norsuja ja kirahveja sekä käytiin
aikakirjoihin jäänyt pohdiskelu: Kristiina: - Millähän
perusteella noiden tarjoilijapoikien värit määräytyy?
(Tarkoittaen eri värisiä kauhtanoita).
Aamusafarin ekat verryttelyhavikset olivat dik-dik ja kolmiraitainen tylli. Sitten saatiinkin taas nähtävää koko rahan edestä: hyeenalauma oli juuri kaatanut gnun ja repi sitä turvat yltä päältä veressä aivan silmiemme edessä! Yksi oli saanut jalan irti ja lynkytteli onnellisena sivummalla. Korppikotkajoukko, tuo savannin kelpo puhtaanapitolaitos, odotteli tyynenä vuoroaan jonkin matkan päässä. Moisesta hurmejuhlasta toivuttuamme tapasimme yllättäen kaksi gepardia! Äitigepardi ja 2-3 kk ikäinen pentu kävelivät kaikessa rauhassa tien poikki autojemme välistä. Ja nyt oli Helin kameran vuoro taas oikutella! (Kukaan läsnäolijoista tuskin haluaa olla todistamassa, kun Heli pääsee paiskaamaan sen myyjän naamalle...). Ja uskomaton tahti jatkui: seuraavaksi nähtiin toistamiseen läjä mustakorvakettuja sekä imettävä pahkasika poikasineen. Tähän asti pahkasiat oli aina nähty juoksemassa häntä hauskasti "antennina" pystyssä, mutta nyt saimme siis nähdä, että ne pystyvät muuhunkin. Kuvasimme myös sakaalikvartettia ja kirmailevaa kongonilaumaa. Aloimme jo turtua toinen toistaan jännittävämpiin yllätyksiin, kun Kaffana kurvasi auton kohti pientä kalliokumparetta. Yllätimme häämatkalla olevan leijonapariskunnan lemmiskelypuuhissa! Jos ihmiset - tai edes neekerit - olisivat yhtä kainostelemattomia vastaavassa tilanteessa, ei tässä maailmassa enää paljon salaisuuksia olisikaan... Saimme hyviä kuvia savannieläinten Jalluun tai Playanimaliin. Sitten tulimmekin oivallisennäköiselle juomapaikalle, jossa tietysti lötkötteli lauma virtahepoja. Rannalla kalasteli myös kaksi kobolttihaikaraa. Yhtäkkiä havaitsimme vastarannan puolimetrisessä ruohikossa jotain kellertävää! Fiksuina ja kokeneina safarinkävijöinä määritimme pian korsien joukosta kolme leijonanpäätä. Ei, vaan neljä... viisi! ...kahdeksan... vielä yksi! Yhteensä kymmenen naarasleijonaa makasi hievahtamatta ja oikeaoppisesti tuulen alapuolella odottamassa gnu- ja seepralauman janon voittoa varovaisuudesta. Jännitys tiivistyi. Kaikki neljä autoa parkkeerasivat tarkkailuasemiin parinkymmenen metrin päähän parhaasta juomapaikasta. Ensimmäiset seeprat alkoivat pikku hiljaa lähestyä rantaa. Yksi niistä oli kiivennyt pienelle kumpareelle katse suunnattuna tiukasti vastarannan pusikoihin - gnut eivät tuulen suunnasta johtuen haistaneet mitään epäilyttävää, vaan luottivat seeprojen arviointikykyyn. Loputon lauma alkoi nyt määrätietoisesti siirtyä veden äärelle. Seeprat näyttivät tietävän tilanteen, mutta päättivät kaikesta huolimatta ottaa riskin - vettä on saatava! Kun kymmenkunta gnuta ja seepraa laskeutui juomaan, lipoi leijonien lisäksi huuliaan parikymmentä turistia vapisevat sormet kameranlaukaisimilla. T-gnu-pihvit ja seepravatkuli nostattivat vettä kaikilla kielillä... Kaffana vakuutti meille, etteivät pedot piittaa vähääkään autoistamme. Ne hyökkäävät, jos ovat hyökätäkseen läsnäolostamme riippumatta. Ainoa, mikä sai kelpo neekerioppaamme miettivälle kannalle, oli leijonia ja saalista erottavan salmen leveys. - Kyllä ne hyppäävät viisi-kuusi metriäkin leveän joen yli, mutta tuo on siinä ja siinä... Ja sitten! Ei voi olla totta!!! Juuri kun johtajaleijonan käsi oli kohota hyökkäyskäskyyn, sai yhden auton kuskineekeri päähänsä ajaa lauman lomitse lammen toiselle puolelle - ilmeisesti parempaa kuvakulmaa tavoitellen! -tana! Tietysti sillä hetkellä, kun auto oli hetken juovien eläinten ja muun lauman välissä, joutui koko sakki paniikkiin ja alkoi hätääntyneenä sännätä savannille. Totesimme tilaisuutemme menneen - leijonat ja me - kestäisi useita
tunteja, ennen kuin gnut ja seeprat tulisivat takaisin. Kiroten nielimme
pettymyksen ja jatkoimme matkaa. Heli taisi vähän kyllä
myhäillä. Taas pelastui yksi mukava seepra...
Pasikuikka löytyi matalaa pensasta kasvavasta kalliorykelmästä, jonka luona bongattiin ihan tavallinen aropupu! Janna ja Heli kävivät lainaamassa toiselta autokunnalta parin sadan metrin päästä kosteuspyyhkeitä. Muuten tapahtumassa ei olisi mitään kerrottavaa, mutta auton vieressä seisseet ihmiset olivat kuulemma tuijottaneet tulijoita paikoilleen jähmettyneinä seepralauman tavoin. Matka jatkui kotvan, kunnes Heli pysäytti auton "suuren kissan"
takia. Ensin ei meinattu millään nähdä mitään,
mutta sitten gepardin pää kohottautui penkan takaa! Uskottava
se oli taas kerran.
Lounaaksi kaivettiin pakkauksista Enid Blytonin tyyliin kananpoikaa,
kasvispiiraita, salamia, sämpylöitä, Trippi-mehua, kakkua
ja maapähkinöitä. Kaksi viime mainittua tuli noteeratuiksi:
Kristiina veti pisteet kotiin juteltaessa seuraavasta kohteestamme, Olduvain rotkosta. Ilme kirkastuen hän kysyi toiveikkaana: - Onko se turistipaikka? Aloimme jo ylentää Kristiinaa matkan yleiseksi esitelmänpitäjäksi. Ensin hänet pantiin kuvailemaan auton sisustusta opas-Tiinalle ja pian tämän jälkeen Olduvaissa hän sai selittää kaikille, "miksi oikein olemme täällä". Paikkahan on kuuluisa mm. siksi, että täältä on löydetty alkuihmisen, australopithecuksen kolme miljoonaa vuotta vanhat jalanjäljet tuliperäiseen laavaan kivettyneinä. Saimme ihailla noita jälkiä (tietenkin kopiovaluja) rotkon reunalla olleessa museontapaisessa hökkelissä. Jälkiä olivat jättäneet suuri, keskisuuri ja pieni alkuihminen - aivan kuin "Kolmessa karhussa". Myös muita täältä löydettyjä fossiileja oli näyttävästi kuvien ja tekstitaulujen muodossa esillä. Rotkon reunalta avautui jylhä maisema alas laaksoon, jossa kohosi erikoisen muotoisia töyräitä kohti korkeuksia. Eri aikakausien kerrostumat olivat maaperässä selvästi nähtävissä, joten eipä ihme, että antropologit ja geologit ovat olleet paikasta niin innoissaan. Opas-Tiina herätti hilpeyttä kertomalla, miten ensin oli löydetty homo habiliksen ja homo robustuksen käyttämiä työkaluja - ja vasta 30 vuotta tämän jälkeen ensimmäiset merkit ihmisten läsnäolosta...Paikka vilisi värikkäitä ja puolikesyjä pikkulintuja, joita Heli yritti kuvata (mm. seppälintu ja erilaisia kutojalintuja). Myös takamaastosta löytynyt vessa oli kuvaamisen arvoinen! Matkan taas jatkuessa alettiin tosissaan manata käärmeitä esiin. Se näkemättä jäänyt mamba oli jäänyt sen verran harmittamaan, että tarkkailimme silmämunat kovana tienpenkkoja ja pusikoita, jos vaikka siellä joku vilahtaisi... Kaffana nauroi ja selitti, että hänelläkin oli edellisestä mamba-havainnosta jo yli neljä vuotta. Mutta jos kumminkin... Lauloimme Kuningaskobraa, Snake rattle and rollia, Hei mambaa ja muita onnea tuottavia käärmelauluja. Mutta turhaan. Luikertelijat olivat ja pysyivät "piilossa viidakon". Aurinko porotti todella kuumasti, kun saavuimme ystävällismielisen masai-kylän luo. Kaffana jutteli tovin heimopäällikön, vanhan ryppyisen ukon kanssa, joka ensi töikseen ilmoitti, että hänellä on kylässä seitsemän vaimoa ja 28 lasta. Koko kylässä oli viitisenkymmentä asukasta... Saatuaan tarvittavat lahjusrahat (10 taalaa per valkonaama) päällikkö kutsui meidät paaluaitauksen sisäpuolelle. Alkajaisiksi kyläläiset ajettiin kokoon esittämään meille perinteistä hyppytanssiaan (vanha päällikkö sai todella kepillä hätistää muutamia haluttomia mukaan!). Nauravat naiset ja totisemmat miehet seisoivat ja keinuivat omissa ryhmissään laulaen samalla omituisella kurkkuäänellä monotonista mutta rytmikästä laulua. Kukin mies astui vuorollaan esiin ja esitti kolme tai neljä tasajalkahyppyä ylöspäin suorin vartaloin. Perinteen mukaan korkeimmalle hypännyt saa valita parhaat metsästysmaat - ja vielä yöksi viereensä kylän kauneimman naisen. Esityksen jälkeen meille kerrottiin, että nyt olisi meidän vuoromme laulaa heille! No, mikäs siinä, ajattelimme, ja tovin mietittyämme opetimme heille vanhan Kake Singers -hitin "Halutaan olla neekereitä". Sitä riemua, minkä se synnytti! Tässä vaiheessa irtosivat miehiltäkin ensimmäiset hymyt, kun mustat kädet hakkasivat rytmikkäästi ja paksut huulet tapailivat kummallisia sanoja. Ja meillä vasta hauskaa olikin! "Pimeät veljet" eivät onneksi tainneet ymmärtää, mistä laulussa puhuttiin. Saimme myös tutustua savesta ja oljista kyhättyihin tosi alkeellisiin majoihin. Asumus oli pyöreä ja pimeä, matalakattoinen mutta ahdas tila, jonka keskellä pari hehkuvaa hiiltä kivikasan keskellä toimitti keittiön virkaa. Makuusijana oli jonkinlainen pahvinpala ja tuoleina ja pöytinä kiviä ja kantoja. Tytöille oli tarjottu ystävyyden eleenä masaiden perinneherkkua, elävän naudan verellä jatkettua maitoa, mutta nämä olivat keksineet vedota kasvisdiettiinsä. Yhdestä karsinasta löytyivät yllättäen kylän kaikki 15 lasta istumassa sievästi rivissä selkä paaluaitauksen seinää vasten. Ilkka ei malttanut olla menemättä heidän luokseen ja opettamatta heillekin neekerilaulua. Naamat loistaen pikkulakut alkoivatkin toistaa sanoja ja lyödä pontevasti rytmiä käsillään. Kaikki nostivat Ilkan mallin mukaan peukalot pystyyn ja huusivat "JESH!" Unohtu-maton kokemus! Riemukkaat "Jesh!"- ja "Lystiä!" -huudot kuuluivat lastenkarsinasta vielä pitkään hyvästeltyämme muksut. Portilla Ilkka sai vielä päähänsä kokeilla hänkin hyppytanssia. Masai-sotureiden silmät olivat pullistua kuopistaan kun vanha lentopalloilija esitti reisilihastensa kuntoa. Helin mukaan hyppy nousi ainakin kolme kertaa korkeammalle kuin yhdenkään alkuasukkaan, jotka epäuskoisina alkoivat kerääntyä Ilkan ympärille ja vaativat saada nähdä lisää hyppyjä. Yksi naisista jo huolestui, kun mies teatraalisesti alkoi riisua hyppyä haittavia varusteita kuten kameraa, kiikaria, lippalakkia ja aurinkolaseja. Esityksen päätteeksi Ilkka osoitti tyynesti kylän sievintä tyttöä, joka alkoi hämmästyksestä toivuttuaan nauraa. Vähitellen nauru tarttui muihinkin, ja katsoimme parhaaksi poistua autollemme niin kauan kun neekerit ovat vielä hyvällä tuulella. Ajettuamme jonkin matkaa tapasimme tienposkessa keltapäisen egyptinkorppikotkan vetelemässä suolenpätkiä jostain, joka oli joskus ollut ilmeisesti impala (nyt siis pelkkä suu-pala). Ruho oli vielä niin hyvässä kunnossa, että arvelimme antiloopin jääneen auton alle. Vähitellen maisemat alkoivat taas muuttua vehreämmiksi ja "viidakkomaisemmiksi". Tie mutkitteli vuorten välissä, ja yhtäkkiä kasvillisuus muistutti jo sademetsää. Pysähdyimme puolalaisten tutkimusmatkailijoiden Grzimekien muistomerkillä. Isä ja poika - molemmat olivat uhranneet elämänsä Serengetin ja Ngorongoron luonnon hyväksi. Poika oli kuollut pienkoneen ja korppikotkan yhteentörmäyksessä vain 25-vuotiaana. Löysimme vielä toisenkin muistomerkin, jonka tekstissä lueteltiin luonnonpuiston hyväksi tehdyn työn yhteydessä surmansa saaneiden nimet ja kuolisyyt: auto-onnetto-muus (2), salametsästäjän luoti (2), lentoturma (1) ja sarvikuono (1). Rankka sadekuuro yllätti meidät vähän ennen hotellille tuloa - säälimme muutamia läpimärkiä masai-tyyppejä, jotka juoksivat sateessa kuka vuohineen, kuka ilman niitä. Kaffana sai tällä etapilla lempinimen "Hyvä töyssysilmä", koska hänellä oli hyvä töyssysilmä - hän jarrutti aina viime hetkellä ennen töyssyjä tai kuoppia ja onnistui jotenkin löytämään väylän pahimpienkin paikkojen ohitse. Ngorongoro Sopa Lodge sijaitsi aivan kraaterin jyrkällä reunalla 2300 m:n korkeudessa. Huoneet sijaitsivat korkeatasoisissa erillismajoissa, joissa oli todella upea sisustus: tiiliverhoillut "arinasängyt", -kaapit, -pöydät ja -kylppäri kaikki samaa sävyä. Heli meni reippaasti uimaan, vaikka ilman lämpötila oli sateen myötä lyhyessä ajassa laskenut 50 asteesta 20:een (auringossa mitattuna)! Olutta ja rentoutumista terassilla. Illallinen oli vakuuttava: grillattua munakoisoa, häränhäntäkeittoa, masai-kylän tuoksuista bataattikeittoa, tilapia-kalaa, possua, red snapperia (pahaa!), papusotkua, chapati-leipää, singaporen riisiä ja jälkiruoaksi marengi suffle. Letkeä tarjoilijapoika heitti vitsin: - Singaporen riisi ei ole Singaporesta. Ja me turistit nauroimme niin. Juttu kääntyi jossain vaiheessa väkisinkin sarvikuonoihin - olihan tuo Ngorongoron nimikkoeläin vielä bongaamatta. Keksimme elikolle osuvia lempinimiä siltä varalta, ettemme näkisi sitä ollenkaan: sarvihuono, pohjamutakuono... Kun vielä heitimme pyykit Alkon muovikassissa respaan, olikin matkan taatusti tapahtumarikkain, tuulisin ja pölyisin päivä onnellisesti saatu päätökseen. ma 6.1 Heli ja Ilkka tekivät pienen aamukävelyn hotellialueen portille, jossa aseistettu vartija antoi ymmärtää, ettei edemmäs ole asiaa. Niinpä tyydyttiin tiirailemaan lähipusikon medestäjiä, kutojia ja lepinkäisiä. Vastaan tulevalta neekeriltä kysyimme kohteliaasti, miksi kaikilla täkäläisillä miehillä näyttää aina olevan vajaan metrin mittainen keppi mukanaan. Tämä nauroi ja selitti sen olevan "just a stick for walking", ei siis mikään "leijonantappokeppi" niin kuin Heli ehdotti. Aika nuorina ne tuntuu aloittavan siis keppiin tukeutumisen... Tällä kertaa safarille lähtö toikin mukanaan yllätyksiä: bussin asemasta nousimme Toyota Land Cruiseriin, eikä kuskinakaan ollut tuttu Kaffana vaan jurontuntuinen Kess. No, soimme mielihyvin Kaffanalle yhden vapaapäivän (varsinkin, kun tämä haki autostaan sinne unohtuneen lintukirjamme) ja aloimme jututtaa uutta autoneekeriämme. Ilkka joutui istumaan alkumatkan kuskin vieressä, koska Toyota oli pikkubussia ahtaampi. Tästä oli se haitta, ettei Ilkka pystynyt nähtävyyksien osuessa kohdalle nousemaan seisomaan, koska katto aukesi vasta takamatkustamon kohdalta. Pujopartainen Kess oli joka suhteessa avuton tyyppi: hän ei juuri vaivautunut puhumaan eikä opastamaan, ja eläintuntemuskin tuntui Kaffanan jälkeen alokasmaiselta. Osoittaessamme esimerkiksi kotkaa, poika murahti lakonisesti eagle tai vulture, kun taas Kaffana olisi antanut tarkat lajimääritykset ja elintavat. (Olimme vähällä aloittaa "Kessin hakkuut" jo alkumatkasta...) Sen verran saatiin selville, että Kess oli entinen automekaanikko, joka 10 vuotta sitten oli ruvennut näihin "oppaan" hommiin. Asuu kuulemma Ngorongorossa ja perheeseen kuuluu vaimo, tytär ja poika. Harvinainen, vain täällä tavattava "muurahaisia syövä tasku" (ant-eater chat) sentään bongattiin Kessin tunnistamana. Ngorongoron kraatteri on halkaisijaltaan 16-19 km, ja siinä asustaa puhvelien, seeprojen, Grantin ja Thomsonin gasellien, kongonien, leijonien, norsujen ja muutaman gnun lisäksi tasan viisitoista sarvikuonoa. Merkille pantavaa oli, että mm. impalat ja kirahvit puuttuivat kokonaan, sillä niille ei karussa kraatterissa löydy ravintoa. Seepraperheet olivat täällä selvästi rauhallisempia ja "kesympiä" kuin Serengetissä. Pääsimme vaihteeksi todistamaan vierestä kunnon fucking-aktejakin, kun isäseepra pääsi "yllättämään" äitiseepran - ja puhveli teki heti perään saman puhsiskolle. Diafilmi veteli tässä vaiheessa viimeisiään (sitä ei myyty yhdessäkään fucking hotellissa!) ja Heli alkoi jo hermostua, riittääkö sitä enää rhinon kohtaamista varten. Täälläkin oli hippo-lampi! Tusinan verran harmaita rantakiviä liikahteli ja jopa pyörähti ympäri aika ajoin, joten emme uskaltaneet mennä uimaan. Näppärästi jätkät heittivät hännällään vettä selkäänsä, kun sitä rupesi aurinko liikaa kuumottamaan. Lammessa ui punanokkasorsia ja sininokkaisia hottentottitaveja. Rannalla käyskenteli kirkkaanvalkoisia lehmähaikaroita, vaaleanruskeita yöhaikaroita ja mustavalkeita seppähyyppiä. Olimme jo jonkin aikaa tarkkailleet suurta mustaa urosnorsua, joka lähestyi horisontista. Eläin tuli yhä lähemmäksi - ja kasvoi samalla koko ajan - kunnes se tuli suoraan lammen rantaan ja laskeutui töyräälle kontilleen! Elefantti oli VALTAVA! Notkea kärsä alkoi meistä välittämättä mättää vesikasveja sisään kunnioitettavia määriä. Toinen syöksyhammas oli katkennut, ja norsu käytti sitä näppärästi kasvimättään juurten leikkaamiseen ennen suuhun työntämistä. Vähitellen jätkä laskeutui kokonaan lampeen ja jatkoi mässäilyään. Virtahevot väistivät sovinnolla vähän sivummalle. Puolen tunnin kuluttua otus tuli kylläiseksi ja nousi majesteetillisesti altaasta. Odottelimme vähän Tarzan-leffoista tuttua turistienkasteluoperaatiota, mutta kärsäniekka tyytyi kävelemään rauhallisesti autojen sivuitse - niin läheltä, että sitä olisi kolmesta autosta pystynyt läpsäisemään kädellä! (Yksi mamma ei ollut tohtinut painaa kameransa laukaisinta peläten eläimen kavahtavan siitä syntyvää naksahdusta ja käyvän hyökkäykseen. Täti seisoi jähmettyneenä kamera silmillään vielä pitkään sen jälkeen, kun fantti oli jo tallustellut muualle). Sitten ajettiin mutaiselle flamingolammelle, jossa kuvottavan hajun lisäksi oli sekä iso- että pikkuflamingoja. Myös yksi märkä sakaali raahusteli rannalla muina kettuina. Kess vakuutti sarvikuonojen lymyävän tähän aikaan päivästä kraatterin reunamilla kasvavassa metsässä, joten päätimme körötellä seuraavaksi sinne päin. Leijonaperhe puun alla ei enää oikein jaksanut innostaa. Sen sijaan pysähdyimme, kun taas kerran Heli näki taitavasti maastoon kätkeytyneen gepardin! Tästä havainnosta tulikin sitten päivän puheenaihe: vastaan tuli autollinen ranskalaisia, jotka kyselivät, mitä kiikaroimme. Vastasimme innoissamme, että Cheetah! Behind the fallen tree! Ilmeisen pettyneet fransmannit eivät viitsineet edes vilkaista osoittamaamme suuntaan, vaan totesivat juuri nähneensä "cheetoja" kokonaisen lauman aivan mutkan takana. Tämän sanottuaan he kaasuttivat naureskellen eteenpäin. Emme olleet uskoa korviamme. Ettäkö kokonainen parvi gepardeja??! Tarkkailimme kaikesta huolimatta vielä hetken kaveriamme ja lähdimme hieman pöllämystyneinä katsomaan sitä "laumaa". Parisen minuuttia ajettuamme tien poskessa kirmaili lauma räkättäviä PAVIAANEJA! Naurunkyyneleet valuivat pitkin poskia tajutessamme, että fransut olivat käsittäneet sanan "cheetah" apinaksi Tarzanin simpanssikaverin mukaan! Käsitimme samassa myös sen, että hyvin todennäköisesti meidän "suurta apinahavaintoamme" pilkattiin samalla hetkellä ranskalaisautossa! Näin syntyy muistoja. (Täytyy myöntää, että sekaannuksia varmasti syntyy nimestä, joka tarkoittaa ainakin kolmea eri eläintä: cheetah (engl.) = gepardi, Cheetah (erisn.) = Tarzanin simpanssi, Sheeta, Shita (Tarzanin kiel.) = leopardi, toim. huom.) Vähän väliä näimme myös devils dustin eli tuollaisen hauskan pikku pyörremyrskyn, joka kulki hurjaa vauhtia hiekkateitä pitkin. Pari kertaa tällainen pölypatsas osui jonkun seepraraukan kohdalle ja kerran meidänkin - onneksi ehdimme sulkea kattoluukun ja ikkunat. Pissatauolla Kess taittoi maasta kepin varastelevia marakatteja varten, muttei sitä sitten harmi kyllä tarvittukaan - apinaveitikat pysyttelivät kunnioittavan välimatkan päässä, ilmeisesti jostain aikaisemmasta vahingosta viisastuneina? Sen verran saimme kuitenkin puhtia päälle pikku marakateista, että aloimme apinanraivolla etsiä RHINOA! Kiikaroimme savannia ristiin rastiin ja jokikinen tumma piste horisontissa sai sydämen hypähtämään - mutta Kess palautti meidät aina maan pinnalle: puhveli, norsu, strutsi, mikä milloinkin... Sitten äkkiä tarkkasilmäinen kuskimme keksi jotain kaukana, kaukana tasangolla! Kiintopistettä oli vaikea löytää, niinpä aloimme opastaa toisiamme kymmenen kilometrin päässä näkyviä puita "suuntamerkkeinä" käyttäen: - Näetkö nuo kolme puuta? No niistä vinosti alaspäin ja kolmannen puun kuvitteellisen jatkeen juurella... Olimme tähyilleet yli puoli tuntia, välillä auton katollakin jo seisten, kunnes kävi ilmi, että kaikki olivat katselleet aivan eri puita! Emme vakuuttuneet "havainnostamme", vaan jatkoimme matkaa. Tuuli sen kuin yltyi. Kess ajoi hullun lailla lounaspaikalle, josta olimme jo pahanlaisesti myöhässä. Matkalla ehdittiin sentään bongata kapustahaikara eräältä kosteikkoalueelta. Piknikki piti tällä kertaa syödä sisällä autossa, sillä ulkopuolella odotti parvi uskomattoman röyhkeitä haarahaukkoja, jotka takuuvarmasti nappasivat ruoat niiltä, jotka tyhmänrohkeuksissaan koettivat syödä ulkona! Kuskit ruokailivat tottuneesti autojensa alla. Tiina kertoi haukan vieneen viime kerralla joltain äijältä lihanpalan kädestä verisin seurauksin. Autokuntia oli paikalla kaikkiaan 12, ja kaikki olivat muka jo nähneet sarvikuonon! Kukaan ei toisin sanoen kehdannut tunnustaa, että ehkä se sittenkin olikin vain joku roska kiikarin linssissä... Lounaan jälkeen alkoi odottavan aika käydä jo vähiin. Pysäytimme kuskin entistäkin herkemmin joka kerta, kun jotain tummaa osui näkökenttään, mutta paras, mitä saimme aikaan, oli väittely puhvelista, joka olikin strutsi tai päin vastoin. Aloimme jo keksiä toinen toistaan kaameampia sadatteluja sarvihuonon pään menoksi, kun klo 14.20 Cruiserin jarrut kirskahtivat lupaavasti! Tähystimme tiukasti Kessin näyttämään suuntaan - ja siellähän se oli!!! Vasemmalla puolen tietä, noin puolen kilometrin, ehkä kilometrinkin päässä, sarvi uljaasti pystyssä... eikä ainoastaan yksi vaan peräti kolme kuonoa! Ensin kyllä Anne väitti tiukasti, että niitä on vain kaksi ja kolmas on kivi, jolla istuu lintu. Kristiina vielä varmensi: - Aivan! Ja lintu on pyrstöstään kiinni kivessä! Minä näen! Se liikkuu!! Kohta tytötkin myönsivät, että kyseessä oli sittenkin korva, joka oli tyvestään kiinni oikeassa sarvikuonossa. Hetken kuluttua iski tyhjentävä täyttymyksen tunne - nyt oli siis se viimeinenkin "big five" -ryhmän jäsen nähty! Musta suippohuulinen sarvikuono, tuo merkillinen jäänne jostain hirmuliskojen liitukaudelta. Tieto siitä, ettei niitä muutaman kymmenen vuoden kuluttua ehkä enää ole olemassa, sai mielen hiljaiseksi. Tämän jälkeen muut autot lähtivät jo hotellille, me halusimme vielä jatkaa - olihan kyseessä viimeinen safaripäivämme. Kess ei salannut harmistumistaan työpäivänsä pitkittymisestä, mutta vei meidät kuitenkin kuuliaisesti takaisin sille lintulammelle, jossa olimme ohimennen nähneet kapustahaikaran (jota Tiinan porukka oli luullut pelikaaniksi!). Täällä katselimme vielä tovin ristisorsaa, spur-winged goosea sekä mustapää- ja harmaahaikaroita, kunnes annoimme helpottuneelle kuskille luvan ajaa meidät kotiin. Matkalla nähtiin vielä yksinäinen naarasleijona katselemassa sillä silmällä puhvelilaumaa. Altaalla luettiin hotellin kaupasta ostamiamme hauskoja pikku
kirjoja "The Gnu book" ja "Silly Birds". Joku paikallinen vääräleuka
oli vääntänyt nautaeläimestä mielettömiä
sanaleikkejä tyyliin "Happy Gnu Year", "Really Bad Gnus"... Osaavat
ne muutkin kuin raumalaiset, jotka sanovat gnuuta snuuksi. Lintukirjassa
oli kuvattuna Afrikan linnuista kaksimielisimmän nimiset kuten Hammerkop,
Groundbill, Hooded vulture etc.
Kuuma kylpy teki terää ennen illallista. Koko viikon safaripölyt oli suloista liottaa pois syvän sinisen ammeen pohjatulpan kautta viemäriin. Aina vain sairaammalta näyttävä opas-Tiina tuli meidän pöytään kokeilemaan, joko illallinen maittaisi. Ilkka lupasi lohdutukseksi lähettää hänelle kopion tästä matkapäiväkirjasta, jahka saa sen joskus valmiiksi. (Kaikki tytöt loivat Ilkkaan sen verran merkitseviä katseita, että tämä ymmärsi sanomattakin sensuroida Tiinan kopiota tietyiltä osin...) ti 7.1 Hyvästi, Ngorongoro! Moikka vaan, rhinot! Ensi töiksemme kerroimme tietysti Kaffanalle, miten mukavaa oli saada taas kunnon kuski puikkoihin - sellainen, joka myös TIETÄÄ jostain jotain. Kuin lukien ajatuksemme Kaffana kyseli meiltä heti, mitä eläimiä olimme nähneet eilen, mitä emme ja MIKSI. Vaikutti tyytyväiseltä, kun osasimme vastata kaikkiin kysymyksiin. Jatkoimme takaisin itää kohti ensin 110 km pölyistä hiekkatietä. Ensimmäinen tauko pidettiin Manyara-puiston tutulla portilla, jossa puhvelin kallo oli Ilkan mielestä siirretty muurin harjalta seinälle roikkumaan. Kaikki neekerit väittivät pontevasti, ettei kalloon ole koskettu vuosikausiin! Valokuvista saatiin asia myöhemmin selvitetyksi - mutta sitä konjakkipullovetoa taitaa olla vaikea lähteä perimään... 11.30 päästiin vihdoin asfaltille! Kyllä tuntui taivaalliselta ajaa pitkästä aikaa tasaista pintaa pitkin! Aamupäivän aikana ei juuri mitään kummallisempaa tapahtunut, mitä nyt nähtiin parit Valmetin traktorimainokset, ohitettiin mm. kylät Karatu (jossa oli vuohimarkkinat) ja Mto wa Mbu (moskiittojoki, jossa pestiin autoja). Täällä pysähdyimme ostamaan punaisia banaaneja mukavalta pojalta, joka antoi ottaa valokuvan sillä ehdolla, että lähettäisimme hänelle kopion. (Dotto Moshi P.O.Box 80 Mission Mto-wa-Mbu, Arusha, TANZANIA). Okei, saamansa pitää. Tapauksen innoittamana hoilattiin kappaleen matkaa laulua "Pistetään pistetään banaania poskeen..." Parvi hauskoja pitkähäntäisiä hiirilintuja (speckled mousebird) nähtiin tienvarren puissa, samoin joitakin savannikotkia. Tauko pidettiin taas Curio shopissa, jonka Cokis-pullot olivat yhtä laihoja kuin masait. Puolen päivän jälkeen tultiin Arushaan, jossa tällä kertaa autokuntamme piti varansa ja lähti varikkokäynnin ajaksi pikaiselle kaupunkikierrokselle (Kaffanan luvalla kuitenkin). Oli mukavaa päästä kerrankin käppäilemään aivan tavallisten katuneekereiden pariin. Kaikki olivat uteliaita mutta ystävällisiä. Ehdimme hetken kokeilla swahilinkielisiä viisauksiamme sekä hämmästellä pikkukauppojen naurettavan alhaista hintatasoa ennen kuin palasimme takaisin. Muut katselivat meitä aimo annos kateudensekaista paheksuntaa ilmeessään. Kaffana opetti meille jossain vaiheessa Tansanian neljä suurinta kaupunkia: ne ovat Dar-es-Salaam, Mwanza, Tanga ja Arusha, jossa on 250 000 asukasta. Alkumatkasta jo tutuksi tulleeseen Mountain Villageen tultiin joskus iltapäivällä. Kukkatarha oli entisessä loistossaan. Majoittauduimme pieniin majoihin, joissa oli banaaninlehdistä tehdyt katot. Kattorakennelma näytti sen verran hataralta, että arvelimme kaiken boaa pienemmän vaivat-ta mahtuvan seinän ja katon välisestä raosta yövieraisille jos niikseen tulee. Selvästi koko safarin "huonotasoisin" hotelli siinä mielessä. Suuri moskiittoverkko oli jo valmiiksi levitetty vuoteen ympärille. Lounaalla saimme yllättäen kuulla, että Kaffana-kuskimme saattaa joutua jäämään tänne, joten nyt olisi oikea hetki hänen hyvästelemiselleen. Sanoitimme ex tempore laulun "Asante sana sana, Kaffana-na, Asante sana sana, Kaffan-nanna..." (T. Kansan vanhan iskelmän pohjalta) ja esitimme sen pihalla liikuttuneelle ystävällemme. Vielä enemmän hän liikuttui ojentaessamme kuoren, johon olimme keränneet pojalle sievoiset juomarahat yli odotusten käyneistä palveluistaan. Lounaan jälkeen lähdimme uhkaavien pilvien kerääntyessä taivaalle opastetulle kävelyretkelle pienen Duluti-järven ympäri. Hanhenmarssia mentiin aseistettujen vartiomiesten johdolla pitkin vaikeakulkuista rantapolkua. Kärkiporukka lähti heti vetämään sellaista vauhtia, että jättäydyimme suosiolla häntäpäähän, koska halusimme nähdä muutakin kuin pelkästään edellä kulkevan kantapäät. Olimmekin suunnilleen ainoat koko sakista, jotka huomasivat heti alkumatkasta järven ylle kaatuneen kelon oksalla sekä merimetson että suuren harmaakalastajan ritirinnan. Vähän sen jälkeen köllötteli metrin mittainen geku-lisko rantapuun haaralla. Jälkeen päin saimme kuulla, että sekin oli jäänyt toisilta näkemättä. Jälkipään valvojana toiminut n-e-e... kertoi, että tässä metsässä voisi hyvällä (tai huonolla!) onnella törmätä pytoniinkin, minkä jälkeen mielikuvitus alkoi laukata siinä määrin, että joka toinen roikkuva oksa tai liaaninpätkä näytti jättiläiskäärmeeltä. Näimme myös valtavia viidakkohämähäkkejä, joiden kutomat seitit olivat niin paksuja, että niitä sai machette-veitsellä huitoa sivuun, jotta heikommat pääsivät läpi... (No, vähän saa aina liioitella. Mutta se neekeri ihan oikeasti kyllä heilutteli viidakkoveistä). Pari apinaa sentään tavattiin sekä joukko kalastajapoikia, jotka kuulemma luvatta pyytävät järvestä kalaa. Juuri ja juuri pinnalla pysyvät kalapaatit tai oikeammin -lautat olivat näkemisen arvoisia. Nämä laittomat kalastajat ovat oppaan mukaan sen verran vaarallista väkeä, ettei turisteja voi päästää tänne samoilemaan omin päin. Saattavat käydä päälle ja tappaa - tai mikä pahinta - viedä lompakkosi. Yritimme kuvata poikia, ja siitäkös äläkkä nousi. Vakuutimme, ettemme suinkaan ilmiantaisi heitä, mutta varmuuden vuosi poistuimme nopeasti paikalta. Emmekä ostaneet heidän kärpäsiä kuhisevia tilapioitaan. Mia oli syönyt jotain sopimatonta ja lannoitti hieman Afrikkaa, mutta muuten matkamme sujui tappioitta. Sadettakaan ei loppujen lopuksi saatu. Loppumetreille bongattiin vielä musta iibis, joka äänekkäästi toivotti matkamiehet tervetulleiksi. Äänekäs lapsilauma yritti myös tehdä tuttavuutta. Hotellilla kuulimme, että Tiinan sairaus oli määritelty punataudiksi - ja ei kun tiputukseen sairaalaan. Kävi vähän sääliksi tyttöä. Onneksi oli sentään omat neulat matkassa. Matkan ylivoimaisesti tylsin päivä. Anne yritti piristää porukkaa tarjoamalla edes Mynthon-pastillit näkemättä jääneen pythonin kunniaksi, mutta sekin oli vain laiha lohtu. Yöllä saimme verkoista huolimatta reissun ensimmäiset moskiitonpistotkin, joten eivätpä menneet Heliopariin uponneet rahat nekään hukkaan (toivottavasti). Täkäläiset inisijät ovat paljon meikäläisiä pienempiä ja äänettömämpiä - niitä ei huomaa, ennen kuin ovat jo pistäneet. Bzzzz... ke 8.1 Viimeinen diakuva otettiin aamulla hotellin kultakalalammikosta. Autolla meitä odotti iloinen yllätys: Kaffana oli sittenkin päättänyt lähteä vielä kuskaamaan meitä rajalle! Mietimme, mitähän osuutta runsaat juomarahat tässä näyttelivät... Pääsimme matkaan 8.30. Kuski jakoi meille kaikille osoitteensa, ja tässä vaiheessa kävi ilmi, että hänen koko nimensä oli Osward T. Kaffana. Hän pyysi meitä ottamaan yhteyttä, jos joskus tarvitsisimme taas hänen palvelujaan. Suosittelipa tekemään sen ohi matkatoimiston, mikäli haluttaisiin päästä tuntuvasti halvemmalla. Kilimandzaron lumihuiput näyttäytyivät, jos mahdollista, vieläkin kirkkaammassa säässä kuin tullessa. Nyt opimme myös, mitä swahilinkielinen nimi sananmukaisesti tarkoittaa: kilima = vuori, nzaro = saavuttamaton. Kaffana sanoi kyllä käyneensä huipulla, eikä vuori oikein muutenkaan ole enää nimensä veroinen, sillä perille asti pääsee muutamassa päivässä kävelemällä, ilman sen ihmeempiä kiipeilyvarusteita. Taas karisi yksi illuusio elämästä... Viimeisten Tansanian-kilometrien aikana ihasteltiin enää joitakin liekkipuita ja akaasioista roikkuvia hassuja, "mehiläispesähalkoja", ja sitten tultiinkin jo raja-asemalle. Ilkka ja Heli ottivat tuntumaa paikallisväestöön pikaisella kyläkierroksella. Anne keskittyi miettimään, onko Jumalan äidin nimi Anna. Muutkin olivat aika rasittuneita pitkän mutta antoisan safariviikon jälkeen. Kaffana hyvästeltiin toistamiseen esittämällä instant replay jo hitiksi tulleesta "Asante sana sana" -laulusta. Vaihdettiin ajokkia ja kuskia, ja kas: taas oltiin ulkomailla! Lähtöhetkellä tunnelmaa kohotti keimaileva tansanialaistyttö, joka ilmeistä ja eleistä päätellen olisi mieluusti lähtenyt matkaamme. Ilkka elehti takaisin, että meidän kulttuurissamme viisi naista miestä kohti on ehdoton maksimi. Mukavantuntuinen, Louis Armstrong -ääninen kenialaiskuskimme esittäytyi Davidiksi. Testasimme hänen lintutietämyksensä oitis rengaskaulakyyhkyllä, ja tämä läpäisi kokeen silmää räpäyttämättä. Matkalla bongasimme parit dik-dikit, vesiantiloopin, maaoravia ja frankoliineja. Maaperä alkoi taas muuttua punaiseksi. Etsimme kuumeisesti vielä sellaista termiittipesää, joka olisi lähellä tietä, koska halusimme kuvata punatukkasiskokset Mian ja Jannan aidossa ympäristössä. Sellainen löytyi vasta Taita Hills -hotellin takamaastosta, norsujen poolokentän (Norskwagen Polo) vierestä. Lounas oli muuten O.K. mutta kalja ja vesi olivat täällä sikakalliita. Ennen lähtöä ihailtiin vielä hetki kesyjä kameleita ja golfkentän viheriön parturointia kuuden miehen voimin. Voin pikkukaupungista löytyi vihdoin dia-filmiä! Sen kunniaksi ostettiin myös Beehive-brandya ja vettä. Tienvarren puuveistämössä Ilkka vaihtoi Fazerin T-paitansa puisiin, kierrevartisiin salaattiottimiin. Loppumatkasta saatiin pieni historian oppitunti: Kenia itsenäistyi brittien siirtomaavallasta vuonna -63 ja Tanganjikasta ja Sansibarin saaresta tuli Tansania vuonna -64. Samoihin aikoihin itsenäistyi myös naapurimaa Uganda, jonka hirmuhallitsijan Idi Aminin ajoivat parikymmentä vuotta sitten maanpakoon Julius Nyereren uljaat tansanialaissoturit. Kertaus on opintojen äiti. Keniassa on kuulemma Afrikan synkimmät liikenneonnettomuustilastot, mikä oli helppo uskoa, kun katseli Davidin täpäriä ohituksia ja sivuutuksia kapealla, korkeareunaisella asfaltilla. Onneksi mies kuitenkin hallitsi hommansa ja sai tuoduksi meidät vihdoin turvallisesti Mombasaan. Kaupungin alkaessa näkyä viritimme kunnon turistien tapaan Taiskan Mombasa-laulun, jonka sanat Heli hämmästyttävän hyvin muisti. Tämä kaamean likainen ja nuhruisen oloinen kaupunki ei varsinaisesti houkuttanut tutustumis-kierrokselle. Seisoimme pitkään helteisessä liikenneruuhkassa, jolloin kaupustelijat yrittivät tietenkin ottaa tilantesta kaikki irti. Katselimme huvittuneina keskelle liikenteenjakajaa pysäköityjä autonromuja ja "Keep Mombasa clean" -julisteita. Olimme hyvin helpottuneita, kun ahtaan lauttamatkan ja tunnin köröttelyn jälkeen pääsimme lopulta hotellialueille, jotka sijaitsivat n. 40 km päässä keskustasta. Hotellimme Southern Palms Beach Resort (****-) oli melkoinen ilmestys valtavine uima-altaineen ja "sulttaanisänkyineen". Palvelu pelasi moitteetta joka puolella suurta, sokkeloista hotellikompleksia. Uimalla pääsi suoraan baaritiskille, ja jos ei jaksanut eväänsä räpäyttää aurinkotuolista, toivat auliit neekeripojat pari kertaa tunnissa houkuttelevan näköisiä juomia suoraan käteen. Vaarallisinta kaikessa oli, ettei rahaa tarvinnut käyttää koko viikon aikana missään - riitti kun ilmoitit huoneen numeron ja kuittasit pienen mitättömäntuntuisen paperilapun. (Lähtöpäivänä tietysti saattoi vähän kirpaista, mutta sehän on jo toinen juttu...) to 9.1 - ke 15.1 Näissä paratiisioloissa vietimme siis toisen lomaviikon - lähinnä vain velttoillen, lueskellen, syöden ja juoden. Heli ja Ilkka aktivoituivat sen verran, että suorittivat kolmen päivän mittaisen laitesukelluskurssin, johon kuului teoriaa, videon katselu, allasharjoittelua sekä lopuksi kaksi vajaan tunnin mittaista sukellusta Intian valtameren sinisiin syvyyksiin! Riutoille mentiin n. 8 hengen porukassa moottoriveneellä. Ensimmäisenä
päivänä matka kesti n. puoli tuntia ja merenkäynti
oli melkoinen. Toisena päivänä matkaa oli vain kymmenen
minuuttia, mutta Ilkka otti vahingosta viisastuneena meritautitabletin.
Helihän on vanha tekijä (kurssin vetäjä, saksalainen
Kernotkin kehui hänen säästeliästä hengitystekniikkaansa),
mutta Ilkka kävi nyt ensimmäistä kertaa 17 metrin syvyydessä.
Mahtava elämys värikkäinen koralleineen, kaloineen, meritähtineen
ja -makkaroineen. Nähtiinpä yksi keskikokoinen rauskukin pohjahiekkaan
kaivau-tuneena. Ja Kernot näki ihka oikean merikäärmeen!
Swahiliakin opeteltiin: jambo = moikka, terveppä terve, mitä mies
Hauskinta ajanviettoa oli kuitenkin ehdottomasti tinkiminen ja vaihtokauppojen tekeminen rannan kauppaneekereiden kanssa. Heli osti kaikille siskoilleen värikkäät kanga-vaatteet sekä teetti itselleen rastapalmikot. Ilkka vaihtoi pari T-paitaa, lippalakin, risat lenkkarit ja hikisukat juovaan kirahviin, kirahvikirjatukiin, ajattelevaan neekeripatsaaseen ja sen sellaisiin. Siltä osin ainakin hyvä kauppa, että Stokkan Hullujen Päivien T-paidan julkinen käyttäminen oli vaimon läsnäollessa kielletty. Myös Helin tuomat kynät ja vihot saivat nyt kyytiä (ne oli alunperin ajateltu annettavaksi kylien lapsille, mutta Kaffana oli estänyt sen, koska lapset ovat kuulemma alkaneet pinnata koulusta kerjätäkseen turisteilta kyniä). Ilkan vanhaa luokkakamua, lähetyssaarnaajan vaimoksi ryhtynyttä Kallan Ailia ei yrityksistä huolimatta tavoitettu, kuin ei myöskään Pohjois-Mombasan hotellialueella lomaillutta demenantelaista Ekströmin Pärreä. Mutta ei se mitään - eihän tänne loppujen lopuksi suomalaisia lähdetty tapaamaankaan. Kotimatka sujui lähes ennakkosuunnitelmien mukaan - mitä nyt jouduttiin tekemään ylimääräinen välilasku Istanbulissa kovan vastatuulen vuoksi. Tulipa sekin kaupunki bongattua. Ja Luxorissa oltiin tällä kertaa päiväsaikaan, joten nähtiinpäs myös ne pyramidit! Tutut ryssätkin olivat niin juovuksissa jo lähtöportilla, että hetken jo salaa toivoimme, ettei lentoyhtiö päästäisi heitä ollenkaan koneeseen. Onneksi sammuivat samantien, kun kone nousi, eivätkä heränneet ennen Helsinkiä. Luminen kotimaa otti väsyneet maailmanmatkaajat avosylin vastaan. Liite 1 AFRIKANMATKAN LINNUT
Yhteensä 113 lajia Liite 2 AFRIKANMATKAN IMETTÄVÄISET JA MATELIJAT
Yhteensä 33 lajia |
|
Top Five:
Top Five:
|