Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Balkan 2008

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

BALKANIN JUHLAVIIKKO 13.-20.10.2008

Lokakuun ensimmäinen viikko jo takana - ja kesälomamatka vielä tekemättä. Spontaanihko meili Laatumatkoihin ja Putron Päiville tuotti mielenkiintoisen tuloksen: Ljubljanaan ja takaisin pääsisi kolmella satasella! Löin kaupat lukkoon sen enempiä miettimättä.

ma 13.10.

Lentokentällä törmäsin yllättäin tuoreeseen karatehääpariin Koskisen Jokkeen ja Darleneen! Itse asiassa niin tuoreeseen, että olivat juuri matkalla Etelä-Afrikkaan omiin häihinsä. Edellisenä lauantaina käytiin Riitan kanssa laulamassa heille Nuevo Latinossa, joten otin mielelläni vastaan sulhasen tarjoaman, matkan ensimmäisen ilmaisen oluen.

Parin tunnin lennon jälkeen olinkin jo Ljubljanassa, Slovenian pääkaupungissa. Viikon aikana on tarkoitus - mahdollisuuksien mukaan - käydä peräti kahdeksassa maassa, joista tämä ensimmäinen on ainoana jo"nähty" (olen kolmella Gorizian-kuoromatkalla pistäytynyt rajan toisella puolella Nova Goricassa syömässä cevapcicia). Lentokenttäbussi jätti aivan juna-aseman eteen, joten samalla selvisi, missä pitäisi olla aamulla. Asemalla koetti heti onneaan nuori pummityttö, mutta en tällä kertaa mennyt halpaan.

Matkan ainoa etukäteen järjestetty majapaikka, Park-hotelli löytyi helposti noin kilometrin kävelyn jälkeen Tabor-nimiseltä kadulta. Hotelli nimi toi hetkeksi mieleen Käpylän vastaavan ja 15 vuoden takaiset Hummeripoikien TV-kuvaukset kauppaneuvos Paukun saunassa!

Sloveniahan irrottautui Jugoslaviasta ja julistautui itsenäiseksi yhdessä Kroatian kanssa 25.6.1991, Neuvostoliiton kaatumisen jälkitunnelmissa. Emomaata vuosikymmeniä hallinneen presidentti Titon kuolema 1980 synnytti valtatyhjiön, mikä nosti etniset jännitteet pintaan ja lopulta leimahtamaan lähes koko 90-luvun kestäneeksi Balkanin sodaksi.

Majoittautumisen jälkeen ehdin ihastelemaan pääkaupungin iltavalaistuja joenrantaterasseja. Savan sivujoki Ljubljanica halkoi vanhaa kaupunginosaa. Sillankupeeseen veistetyt kiviset lohikäärmeet saivat sen verran veden kielelle, että istahdin pizzalle ja oluelle yhteen kutsuvanoloiseen pöytään. Slovenian matkaesitteessä maata kehuttiin koko Euroopan pienoismalliksi. Huomaamattani aloin hyräillä yhtä tunnettua musikaalisävelmää: "On Slovenia niin kuin pienoiskoossa koko Jugomaa..."


ti 14.10.

8.45. astuin junaan, jonka oli määrä viedä minut 500 kilometrin päähän Belgradiin asti. Varasin paikan 2. luokan loosista, jossa matkaseuranani istui vain yksi ristisanoihin syventynyt nainen.
Heitin repun hattuhyllylle ja aloin ahmia ohikiitäviä maisemia: Slovenian maaseutu oli jylhänkaunista, Alppien vaikutus tuntui pari ensimmäistä tuntia.

Dobovan raja-asemalle saavuttiin 10.30 ja pian ihmettelinkin jo ensi kertaa eläissäni kroatialaisia maisemia. Tunnin kuluttua tultiin jo maan pääkaupunkiin Zagrebiin, josta kyytiin nousi niin iso äijä, että hän vei osastomme toisen penkkirivin lähes kokonaan! Yritin muistella Zagrebin taitoluistelukisojen suomalaissankareita, mutten siihen hätään muistanut kuin että Kiira Korpi varmaan menestyi kohtalaisesti
 
Ostin ystävällismieliseltä junapalvelijalta kupin kahvia, otin mukavan asennon ja avasin Agatha Christien romaanin "Sininen juna". Lauloin mielessäni juna-aiheisia lauluja: Menolippu..., Chattanooga Choo-choo..., Never marry a railroad man..., Ensiluokan vaunussa uninen on tunnelma..., Kiskot vievät etelään... tai oikeastaan itään.

Ohitettin mm. Okucani ja Nova Gradiska -nimiset asemat. Kutinan kohdalla odottelin turhaan konduktöörin ilmoitusta tyyliin "Hyvät matkustajat, minulla on sellainen kutina, että kohta tullaan Kutinaan".

Rata noudatteli nyt Sava-jokea, joka toimii pitkään myös luonnollisena valtakunnanrajana Kroatian ja Bosnian välillä. Brodissa käväistiin aivan rajan pinnassa (toisella puolella Slavoniski Brod ja toisella Bosanski Brod). "Sinisessä junassa" tehtiin murha vähän ennen Lyonia - saapas nähdä, tapahtuuko meillä mitään ennen Serbiaa...

Ilma ainakin tuntuu lämpenevän koko ajan! Maissipeltoja, mustavariksia, haukkoja... Käytävällä tupakoivat kansalaiset alkoivat ottaa päähän - sen verran savu tunkeutui osastoomme.

14.35 tultiin Vinkovciin ja kohta sen jälkeen Jankovckiin (Mph... mitä nimiä!) Osastoomme tuli äiti ja tytär - jälkimmäinen räpläsi ahkerasti Nokia-kännykkäänsä.

Kello 15.30 oltiinkin sitten jo Tovarnikissa, jossa Kroatian puolen poliisit kävivät lätkimässä maastapoistumisleimat passeihin. Kartasta selvisi, että kappaleen matkaa tästä pohjoiseen sijaitsi Vukovar, jossa käytiin katkeria taisteluja 90-luvulla.

Ennen matkaa isäukko neuvoi olemaan puhumatta politiikkaa tuntemattomien kanssa.
- Pidä turpasi kiinni Ahtisaaresta ainakin Serbian puolella! Juuri ennen matkaa sai tosiaan entinen presidenttimme Martti Ahtisaari Nobelin rauhanpalkinnon - mm. ansioistaan Serbian ja Kosovon välienselvittäjänä. Päätin siis heti Sidin raja-asemalla kokeilla serbiviranomaisten huumorintajua:
- Tehkää tietä, olen Martti Ahtisaaren kaukainen veljenpoika!
Onneksi ääntämykseni ei tainnut vielä olla riittävän harjaantunutta. Sotapoliisi tutki passiani pitkään ja kysyi, onko kyseessä ensimmäinen Serbian-vierailuni. Kun myönsin näin olevan, otti mies salamannopealla ranneliikkeellä LA-puhelimen esiin ja molotti siihen kiihkeästi jotain. En ehtinyt edes kunnolla pelästyä, kun valvomosta jo annettiin lupa päästää meikäläinen läpi. Viuh!

Juna nytkähti liikkeelle. Helpottunein mielin siirryin ravintola-vaunun puolelle ja tilasin Jelen Piva -merkkistä kaljaa. Mukava tarjoilija ja kauniit maisemat kompensoivat tunnelmia, vaikka ulkona vilahti asemakyltti "Ruma".

Pääkaupunkia lähestyttäessä alkoi radan vierustoilla näkyä jo pahannäköisiä slummialueitakin. Tulipa alkuvuoden Väli-Amerikan -seikkailun Caracasin maisemat mieleen. Iltakuudelta tultiin vihdoin Belgradiin.

Kävelin asemalta ylös kohti keskustaa ja heti melkein ensimmäisen kulman takana törmäsin jonkinlaiseen mielenosoitukseen: satakunta äänekästä kansalaista megafoniautoineen rähjäsi ulkoasiainministeriön edessä jotain EU-vastaisia iskulauseita. Jäin hetkeksi tarkkailemaan tilannetta ja otin muutamia kuvia. Päättelin kuitenkin nopeasti, ettei Ahtisaaren veljenpoikuudella taida kannattaa hankkia irtopisteitä, joten jatkoin majapaikan etsintää Nikola Tesla -avenueta pitkin. (Kadun nimikkoherra taitaa olla historian tunnetuimpia serbejä - hänhän tuli satakunta vuotta sitten keksineeksi mullistavan vaihtovirran, kun muuan Thomas Alva Edison nyhjäsi vielä tasavirtalamppujensa parissa. Kansainvälinen sähkötekninen toimikunta päätti sittemmin kunnioittaa tämän ortodoksipapin pojan elämäntyötä nimeämällä teslan magneettivuontiheyden yksiköksi).

Belgrad on historian vilakassa onnistuttu tuhoamaan peräti 36 kertaa eli kaupunki taitaa kantaa kyseenalaista kunniaa eniten hävitystä kokeneiden taajamien ranking-listalla. Useimmiten asialla ovat olleet turkkilaiset heimot, jotka aina silloin tällöin käyvät kokeilemassa eurooppalaisten lähiöidensä sietokykyjä kauppareissuillaan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muodostettiin Serbiasta, Montenegrosta ja Itävalta-Unkarin eteläisistä slaavialueista (mm. Bosnia ja Hertsegovina) itsenäinen kuningaskunta jonka nimeksi tuli 1929 Jugoslavia.  Hallitsijaksi valittiin Serbien kuningas Pietari I ja hänen jälkeensä tämän poika Aleksanteri I. Serbit toteuttivat yhtenäisvaltion, vaikka kroaatit ja sloveenit vaativat liittovaltiota. Ristiriidat kärjistyivät kroatialaisen kansanedustajan Stepan Radicin murhan jälkeen 1928 sisällissodan partaalle. Aleksanteri keskitti kaiken vallan itselleen, mutta hänetkin murhattiin 1934 Marseillessa. Toisessa maailmansodassa Saksa ja Italia miehittivät maan. Vastarintaliikkeen johto keskittyi Josip Brozin johtamille kommunistisille partisaanijoukoille, jotka saivat tukea sekä Neuvostoliitolta että länsiliittoutuneilta. Broz otti käyttöön Tito-nimen ja johdatti kansanrintamansa ennennäkemättömään vaalivoittoon 1945. Tämä slovenialaisen äidin ja kroatialaisen isän poika johti Jugoslaviaa presidenttinä vuodesta 1953 ja onnistui pitämään maan suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella kylmän sodan aikana.

Titon kuoleman jälkeen 1980 Balkanin ruutitynnyri alkoi jälleen kiehua yli äyräiden: eri kansallisuusryhmien keskuudessa puhkesi levottomuuksia, jotka saivat vakavimpia piirteitä albanialaisvähemmistön asuttamassa Kosovossa. Serbifanaatikko Slobodan Milosevic alkoi rajuin ottein toteuttaa unelmaansa "Suur-Serbiasta", mikä johti maan 1990-luvulla verisiin konflikteihin, joihin Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan Unioninkin oli lopulta puututtuva.

Majoittauduin erään aukion laidalla kohoavaan pilvenpiirtäjämäiseen Hotelli Slavijaan (*), joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt joskus Titon aikana (suoraan sanottuna kammottava läävä). Höyhentyynyjäkään ei saanut vaihdetuksi, vaikka allergiani takia sitä pontevasti vaadinkin. No, eihän tänne nukkumaan ole tultu. Niinpä lähdin käpyttelemään pitkin kaupunkia. Ensin piti luopua muutamasta rakkaasta eurosta ja hankkia tilalle dinaareja (tuntui oudolta joutua pitkästä aikaa vaihtamaan rahaa).


Rakenteilla ollut ortodoksikatedraali teki vaikutuksen jo pelkällä koollaan - jo eteishalliin olisi mahtunut muutama Helsingin tuomiokirkko kevyesti. Puistoissa vietti aikaansa valtava määrä tavallisia serbikansalaisia: lapsiperheitä, kuhertelevia nuoriapareja ja yksinäisiä vanhuksia. Kuvittelin vähän aikaa, millaistakohan olisi olla yksi heistä.

Loppuillasta kana ja kalja maistuivat vanhan kaupungin Mihailov-kävelykorttelin terassilla.

ke 15.10.

Seuraavana aamuna heräsin jo seitsemältä, joten ehdin hyvin tutustua vielä vähän kaupunkiin ennen kymmeneltä lähtevää junaa. Ihailin Sava-jokea (joka kaupungin toisella puolella yhtyy suureen ja mahtavaan Tonavaan), ja sen komeita siltoja. Kävelin vanhaan kaupunkiin etsimään auki olevaa kahvilaa. Aamutoimissaan olevia ihmisiä oli mukava tarkkailla - toiset kiiruhtivat töihin, toiset (torikauppiaat, tavarantoimittajat ym.) olivat jo siellä.

Eräässä kulmauksessa törmäsin kummalliseen kylttiin: "Tervetuloa ?-kahvilaan"!? Täh? Istahdin pieneen ulkopöytään ja hämmästelin paikan mainosvaloa, jossa ei tosiaan lukenut mitään muuta kuin suuri kysymysmerkki! Terhakka tarjoilijanainen tuli ottamaan tilaustani ja selitti sujuvalla serbokroatialla nimen historiaa. Ymmärsin sen verran, että kahvilalupaa haettaessa oli lomakkeen nimiviivalle piirretty vain epämääräisesti "?". Kun ei parempaakaan nimeä ollut lopulta keksitty, jäi kyssäri sitten lopulliseksi nimeksi. Nyt paikka mainitaan jo Belgradin matkaoppaissakin jonkinlaisena nähtävyytenä! Sain turkkilaista kahvia ja oluen kyytipojaksi. Tämä mamma ei muuten pitänyt Ahtisaaresta lainkaan:
- Bad boy... and ugly!

Barin-junaa asemalla odotellessani sattui matkan pahin takaisku: suunnittelin jatkomatkaani karttojen äärellä sen verran keskittyneesti, että tajusin yhtäkkiä junan olevan jo lähdössä! Kaikessa kiireessä kännykkä tipahti takintaskusta asemalaiturille - sillä seurauksella, että takakansi aukeni ja akku tipahti kahvilapöydän alle. Huomasin itse akun irtoamisen vasta junassa, joten ensimmäinen merkintä tappiosarakkeeseen oli tosiasia. Kele!

No eipä tarvinnut vähään aikaan selata sähköposteja. Keskityinkin murhajännäriin ja Hercule Poirotin kuuluisanharmaisiin aivosoluihin. Samassa osastossa oli tällä kertaa vanha, hiljainen serbipariskunta. Hyräilin Suomen Kaartin paluulaulua "Poikia on haudattu Balkanin santaan toiselle puolelle Tonavan... Musiikki se pelasi, kun Suomen pojat marssi Gornyi Dubnjakin valleilla..." Olisin mielelläni selvittänyt, missä ne kuuluisat vallit oikein sijaitsevat, mutta jätin vanhukset tällä kertaa rauhaan. Kielimuuri oli turhan korkea näin syvällisen seikan selvittämiseen.

Upeita maisemia riitti! Matka sujui enimmäkseen nenä ikkunassa erilaisia ruskanvärisiä rinteitä, peltoja ja metsiä ihaillessa.Yhden kieppeillä ohitettiin Pozega-niminen kylä. Tämän jälkeen maisema muuttui melkoiseksi vuoristoksi: loppumatka oli yhtä tunnelia tunnelin perään - jossain vaiheessa aloin laskea niitä ja pääsin 96:een!

Klonk... klonk... 13.55 Branesci... klonk... 14.50 Priboj... klonk, klonk... 15.15 Prije Polje... VIIIIH!

Ravintolavaunussa sai menulistan ainoan tuotteen eli wienerschnitzelin muutamalla eurolla (parannusta 1995 Siperian-junareissuun siis jonkin verran - siellä sai vain hapankaalia ja makkaraa).
 
15.40 seistiin jostain syystä lähes tunnin verran - odotettiin ilmeisesti toista junaa, jonka piti saada käyttää samoja kiskoja? No mikäs siinä oli aurinkoisia rotkomaisemia ihaillessa!

16.40 tultiin vihdoin rajalle Vrbnicaan (passileimassa luki kyllä edellisen aseman nimi Prije Polje).

17.30 pysähdyttiin Montenegron puolella paikassa, jonka nimi oli Bieloje Polje. Katselin karttoja ja tajusin Kosovon ja Makedonian jäävän turhan kauas sivuun, jos jatkan vielä tästä pidemmälle etelään. Hetken mielijohteesta nappasin reppuni hattuhyllyltä, ja ryntäsin asemalaiturille tukevarakenteisen junansuorittajan ihmetellessä rivakoita liikkeitäni.

Asemalla kyhjötti yksinäinen taksi. Kysäisin kuskilta, miten täältä pääsisi Kosovon puolelle - ja oliko sinne ylipäänsä a) mahdollista b) turvallista mennä. Äijä mittaili minua hetken katseellaan ja sanoi sitten heittävänsä minut rajalle neljälläkympillä. Sopuhinta ulkomaanmatkasta, tuumin ja hyppäsin kyytiin.

Etappi kesti tunnin ja vartin. Zelko-niminen kuski osasi muutaman sanan saksaa, joten sain joten kuten selville tärkeimmät poliittiset mielipiteet. Itsenäinen Montenegro sai papalta arvosanan "ok" ja Serbia "bad". Milosevic oli "mad".

Matkalla ohitettiin mm. kylät Krusevo, Poda ja Berane (jossa oli hylätty sellutehdas) sekä Lokve-laskettelukeskus. Täysikuu oli noussut salavihkaa vuorten silhuettien ylle tummansiniselle taivaalle. Rozaje-nimiseen rajakylään tultaessa oli jo pimeää. Auton ulkolämpömittari näytti neljäätoista.

Taksinvaihto sujui lähes lennossa, sillä edellinen kuski briiffasi nopeasti uuden. En ymmärtänyt puheesta paljoakaan, mutta arvasin sisällön: 
- Tämä hullu haluaa Kosovoon...

Istahdin siis pienen punaisen auton etupenkille. Kuski oli nuori, juuri varmaan kortin saanut kaveri, joka pulisi iloisella äänellä - välillä myös vähän saksaa tai englantia. Takapenkille hypähti myös nuori naisihminen, ilmeisesti jonkun sortin tyttöystävä. Siis kuskin!

Eikun Ahtisaari-vitsit taas peliin ja homma käyntiin!
- My name Nermin, kuului vierestä.
Tyttö esitteli itsensä Mahijaksi ja kertoi olevansa äidin puolelta kroaatti mutta nyt kosovolainen.
- You take wife Kosovo or Montenegro! yllyttivät, kun saivat selville, että olen perheetön.
- Jees, jees... let's see.

Ajettiin öistä vuoristotietä koilliseen. Välillä vauhti, serpentiinikiemurat ja jyrkät rotkoseinämät hirvittivät, täytyy myöntää. Jossain vaiheessa vastaan tuli toinen auto, joka vilkutti ankarasti valoja. Nermin pysäytti ja peruutti. Luulin jo loppuni tulleen, mutta kyseessä olikin vain Nerminin velipoika, joka halusi ilmeisesti varoittaa jostain edessä olevasta. Tai vain moikata pikkuveikkaa.

Nuoripari mokelsi kiihkeällä äänellä koko matkan politiikkaa - niin ainakin ymmärsin muutamista sanoista ja äänenpainoista. Eivät ilmeisesti olleet kaikesta enää täysin samaa mieltä suhteen tässä vaiheessa. Ohitimme myös joistain matkaoppaista tutun Rugovon rotkon, jonka maasto on kuulemma niin hankalakulkuista, että karjakin hilataan erityisillä nostolaitteilla ylös laidunmaille! Talvisaikaan kaikki tiet täällä suljetaan liian vaarallisina.

Rajamuodollisuudet olivat vähäiset - passia vilkaistiin sentään. Runsaan tunnin köröttelyn jälkeen tulimme Pec-nimiseen kaupunkiin. Jännittävä, telkkarin sotakuvista tutuksi tullut Kosovo aukeni edessäni pelottavan hiljaisena. Mitäköhän täältä löytyy?

Nermin halasi minua erotessamme, sujautti korttinsa ja vannotti ottamaan yhteyttä, jos vielä tarvitsen taksipalveluja. Melkein hellyin antamaan hänen ajeluttaa minua kaupungin pääkatua puoli tuntia edestakaisin - mutta vain melkein. Halusin itse etsiä ja löytää majapaikkani.

Kävelin 250 metriä johonkin suuntaan ja siinähän se oli: Hotel Jusaj (mainoksessa ****, mutta tosiasiassa * riittäisi). Huone maksoi ruhtinaalliset 15,- joten rahaa jäi vielä aitoon kosovolaiseen cevapciciin ja paikalliseen Peja-olueeseen.

- Pratar du möjligen svenska? kuului yhtäkkiä kepappipaikan tiskin suunnalta.
Tumma karvanaama esitteli itsensä Dugiksi ja kertoi työskennelleensä Örebrossa 20 vuotta sitten. Nyt viisikymppinen mies asustaa täällä Pecissä perheineen, mutta Ruotsinmaatakin kuulemma tallaa "kapallinen pieniä dugeja"...
- Jaså det? Puheltiin pojan kanssa pitkät pätkät Balkanin- ja maailmankinpolitiikkaa.
- Kosovo är nuförtiden 100 % bättre än under serbimakten!
Sain hyviä vinkkejä jatkoreittini pohjaksi: - Sinuna menisin ensin bussilla Pristinaan ja sieltä Skopjeen, jos Makedonia kiinnostaa.

Otin hotellin baarissa vielä Ballantinesin yömyssyksi ennen kuin nukahdin tyytyväisenä tähänastisiin seikkailuihini.


to 16.10.

Seitsemältä taas ylös ja suihkun kautta selvittämään Skopjen-bussin aikatauluja. Ensin pysäyttelin ohikulkijoita, joilta sain kovin ristiriitaista tietoa: milloin bussi lähtisi "tuosta nurkan takaa melkein saman tien", milloin taas "parin tunnin kuluttua" tai "ehei täältä sinne bussilla pääse". Poikkesin pieneen baariin kahville ja mehulle pohtimaan tilannetta. Hevosrattaat jolkuttelivat ohitse lännen tyyliin! Ja myös itse hevoset ja ohjastajat.

Matkatoimistosta sain vahvistusta Dugin ohjeille: ensin Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan ja sieltä sitten Makedonian puolelle. Kuullosti loogiselta, joten eikun paikallisbussiin klo 8.00.

EU-kylttejä näkyi paljon teiden varsilla. Tuntui jotenkin oudolta istua kosovolaisessa kansanbussissa. Maa oli juuri itsenäistynyt, mutta odottaa yhä mm. Venäjän ja Serbian tunnustuksia. Pahimmista Serbian sotarikollisista Radovan Karadcic saatiin kesällä kiinni (valkopartaisena kansanparantajana), mutta mm. Ratko Mladic piileskelee yhä jossain tuolla vuorilla. Tyypit ammuttivat juuri näiden ihmisten sukulaisia ja ystäviä, joiden kanssa matkaan kohti Pristinaa! Katselin kanssamatkustajia vaivihkaa sillä silmällä - voisiko joku näistä olla valeasuinen Mladic? Ehkä se kuitenkin hiippailee jossain Belgradin hämäräkortteleissa? Tunsin itseni vähintään James Bondiksi!

Sumusta huolimatta näin satoja pommitettuja taloraunioita, puskutraktoreita, kuoppia, tulipalon jälkiä... mutta myös uusia, rakenteilla olevia pytinkejä, tiili- ja harkkokehikoita.

9.40 tultiin vihdoin Pristinaan, joka kylpi aamuauringossa. Otin limun ja voileivän bussiaseman kattoterassilla. Tarjoilija tiedusteli, mistä mahdan tulla? Kerroin olevani Suomesta ja Aht...
- Wonderful!
- Yeah, I happen to know Mr. Ah...
- Wonderful!

Lippu Skopjeen maksoi ruhtinaalliset viisi erkkiä. Bussissa tapasin yllättäin muitakin repputuristeja, mm. pari aussia ja söpöhkön sakemannitytön, Teresan. Tämä entinen itäberliiniläinen kertoi olevansa "etsimässä elämänsä tarkoitusta". Juttelimme niitä näitä matkan aikana, jolloin esiin tuli mm. näytelmäkirjailuharrastukseni. Tyttö kiinnostui kovasti aiheesta ja kertoi itsekin olevansa jonkin sortin viihdetaiteilija - vähintään nyt kuorolaulaja.
- My friend translates Finnish musicals and screen plays to German! Can you send me some samples of your work?
Lupasin lähettää Pirtukunkun, Kulta-ankan ja Taicawarpaan sille joululahjaksi. Mitähän tästäkin vielä seuraa...?

Ausseilta sain kuulla, että Albanian halki voisi yrittää matkata jopa jokea pitkin aina Adrianmeren rannalla asti! Sain loppumatkan ajaksi lainaksi ison Balkanin-kartan ja aloin heti suunnitella moista seikkailua!

Tasan klo 12.00 tultiin rajalle, jossa molempien maiden passintarkastajat hoitivat tehokkaasti hommansa samalla pysähdyksellä. Ihmettelin hieman Makedonian-leimani eilistä päivämäärää, mutten tohtinut tehdä asiasta suurempaa numeroa. Hellettä riitti!

EU-liput jäivät siis taakse - tunnin köröttelyn jälkeen tultiin Skopjeen, Makedoniaan pääkaupunkiin. Historiasta muistin Aleksanteri Suuren (336-323 eKr.) aikaisen suur-Makedonian, jonka valtapiiri taisi ulottua Kreikasta pitkälle koko Välimeren ympärille. Yritin katsoa, näkyisikö jossain hallitsijan ratsastajapatsasta, mutten siihen hätään sellaista löytänyt. Olisin mielelläni nostanut maljan Bukefalosille, yhdelle maailmanhistorian kuuluisimmista hevosista - joka toimi esikuvana Taicawarpaan Bouquet Fallosille.

Skopje (450 000 as.) on ikivanha kaupunki. Jo tähtitieteilijä Ptolemaios (k. 165 jKr.) mainitsee sen omissa kirjoituksissaan nimellä Skupi. Vuonna 1963 paha maanjäristys raunioitti kaupungin, mutta nyt se näyttää olevan entistä uljaammassa iskussa.

Teresa sai houkuteltua (vai meniköhän se toisin päin?) lounaalle "Ystävällismielisen albaanin kapakkaan". Makedonialainen vuohenjuustosalaatti jauhelihajuustopihvin ja valkoisten papujen kanssa + paikallinen valkoviini olivat juuri se, mitä siihen hätään tarvittiin.

Viehättävä lounasseura jatkoi Belgradia kohti, minä lähdin etsiskelemään kommunikaattoriin uutta akkua - huonoin tuloksin. Kello 16.00 hyppäsin pieneen linjuriin, joka veisi minut takaisin Kosovon puolelle Prizreniin, lähelle Albanian rajaa.

Viideltä tultiin rajalle. Meikäläisen passin kantta vain vilkaistiin, muut pääsivät tarkempaan syyniin. Kosovon poliisi kysyi, aionko Serbian puolelle. Saatuaan kieltävän vastauksen, hän lätkäisi leiman ja murahti:
- Ok, then our stample no problem!
(Taisi tulla vahingossa kierrettyä nämä maat oikeassa järjestyksessä...)

Matkalla ohitettiin mm. Ferizai-niminen kylä.

Kuoppaisen ja mutkaisen kyydin päätteeksi 19.40 vihdoin perille. Hyppäsin pois bussista jo ennen pääteasemaa, kun kylä näytti juuri siinä kohdin mukavan vilkkaalta. Prizrenissä on matkaoppaan mukaan huomattava turkkilainen vähemmistö, mikä näkyi katukuvassa. Katselin uteliaana terasseja ja näyteikkunoita, kun yhtäkkiä huomasin eräässä liikkeessä jotain perin kiinnostavaa: "NOKIA COMMUNICATOR BATTERIES 4,5 eur"!!! Ei voi olla totta... ryntäsin sisään ja näytin akutonta puhelintani tiskin takana kynsiään kaivelevalle herrasmiehelle. Sanaakaan sanomatta tyyppi kääntyi, selaili hetken laatikoitaan ja nakkasi sitten oikeannäköisen patterin pöydälle.
- This is not original Nokia but...
- Sama se, anna tänne!
Tuntui uskomattomalta sujauttaa uusi akku puhelimeen ja selata taas sähköposteja - jossain balkanilaisessa vuoristokylässä! Tarjosin itselleni oluet ensimmäisessä pubissa, joka vastaan sattui. Hymyilin pikkupojille, jotka kuolasivat Nokian kännyköitä erään toisen myymälän ikkunan läpi. Tunsin sillä hetkellä jonkinmoista ylpeyttä suomalaisuudestani.

Hotelli löytyi tällä kertaa vasta lähes puolen tunnin etsimisen jälkeen. Tirana (**) oli mukava pikku luukku ydinkeskustassa. Heitin repun punkan päälle ja palasin ihastelemaan nähtävyyksiä. Kaupunkia hallitsi yllättäin keskiaikainen linna. Lähes kuivuneen joenuoman yli oli rakennettu viehättäviä siltoja, joista vanhin kulki yksinkertaisesti nimellä "Kivisilta". Pittoreski kaarirakennelma oli romahtamatta uhmannut aikaa jo satoja vuosia. Tarina kertoo, että sen rakennuttanut hallitsija oli uhannut insinööriä mestauttamisella, jos silta ei kestäisi - joten ymmärrettävästi urakkaan oli paneuduttu huolella.

Istahdin Besimi-Beska -nimisen paikan pöytään viihtyisän aukion laidalla ja tilasin spagettia ja punkkua. Ravintolan isäntä toi minulle "huonoja uutisia" kuultuaan kansalaisuuteni:
- Very sorry, bad news for you!
Odottelin jo ties mitä järkyttävyyksiä keittiöstä, mutta sitten mies jatkoi:
- Today Russia beat your football team 3-0...
Pahoittelimme hetken yhdessä maidemme surkeaa palloilutasoa.

Politiikkaakin puhuttiin. Mies kertoi, ettei sodan jälkeen ole enää kertaakaan katsellut uutisia telkkarista.
- No more news! Only entertainment!
Ahtisaari sai kuitenkin taas jakamattoman suosion. Yhtäkkiä tarjoilija kertoi serkkunsa asuvan Suomessa!
- It is a small town... Kupijo... forty kilometres north of Helsinki...
- Oh, Kuopio?! Eh... it's rather about four HUNDRED kilometres from Helsinki.
- Jees, niinhän mä just sanoin, innostui Kosovon mies.

Tilasin Kuopion-serkun kunniaksi vielä jälkkäriäkin, macchiato-kupillisen ja jonkun ihme "Tullumban". Kai se hyvää oli... Yritin kysellä tarjoilijoilta Albanian jokiyhteyksistä, mutta he eivät tienneet niistä mitään. Kepabintekijä hätisteli ikkunansa alla norkoilevia kissoja. Leppoisa tunnelma, lämpöä 20 astetta... ei uskoisi, että on jo lokakuun 16.


pe 17.10.

Hotellihuoneen hintaan sisältyneen, varsin vaatimattoman aamiaisen jälkeen bussiasemalle. Matkalla ohitin OSCE:n (Organisation of Security and Co-operation) ja UNMIK:n (United Nations' Mission in Kosovo) toimistot. Poliisiautoja riitti pihalla. Ohikulkija selitti niiden olevan lähinnä USA:sta ja EU:sta. Täälläköhän se vanha luokkatoveri Lambergin Karikin on ollut töissä?

Bussiasemalla yritin selvittää yhteyksiä Kukes-nimiseen rajakylään ja siitä eteenkin päin, mutta kaikki levittelivät vain käsiään. Siinä sitten äänekkäästi taisin manata surkeaa kohtaloani, kun joukko epämääräisen oloisia laitapuolen kulkijoita alkoi kerääntyä ympärilleni. Osa heistä paljastui taksimiehiksi, jotka ahne kiilto silmissään alkoivat kilpailla suosiostani:
- Wohin? Ich nicht teuer!
- Anteeksi, minä olen seudun ainoa luotettava suhari, ja...
- Älä usko tuota huijaria! Se on äidin puolelta bulgaari! Minä sen sijaan...

Hmmm... mitenköhän huudetaan äitiä albaniaksi? No, valitsin erään kuivankälpäkän pikkubussikuskin, joka pidemmittä selittelyittä tarjoutui viemään minut "kevyesti Kukesiin tai ihan mihin vaan". Mies esittäytyi Nasseriksi ja näyttikin siltä.

Lähes tunnin jouduin kuitenkin odottelemaan siinä auton vierellä, "jos vaikka ilmaantuisi muitakin kyyditettäviä". Pieni ruskea koiranpentu viihdytti sillä aikaa parhaansa mukaan.

Yhdeksältä aloin jo vähän hermostua ja kyselin, joko kohta lähdettäisiin matkaan. Kuski ei vieläkään ollut täysin valmis lähtemään. Yhtäkkiä joku koputti olkapäätäni ja puhutteli saksaksi:
- Entschuldigen Sie, bitte... aber wollen Sie also nach Shkoder? Käännyin ympäri ja huomasin katsovani silmiin n. 65-vuotiasta pientä, pikkutakkiin pukeutunutta mustatukkaista herrasmiestä. Tyyppi kertoi seuranneensa sivusta keskustelujamme taksimiesten kanssa ja ymmärtäneensä minun haluavan jostain kumman syystä yli Pohjois-Albanian vuorten aina Adrianmeren rannalla sijaitsevaan Shkoderiin asti.
- Olen menossa omalla autollani Shkoderiin... ja jos kyyti kelpaa, niin...
No hemmetti... kelpasi taatusti! Mies kertoi nimekseen Paschk Rrasi (onnistuin vaivoin tukahduttamaan naurunpyrskähdyksen - vai että "paskarasian" kyydissä Albaniaan?) ja että hänellä on uusi nuori vaimo Shkoderissa, jota pitäisi päästä tapaamaan.

Tempaisin päästäni kirkkaankeltaisen Oltermanni-lippiksen ja iskin sen jutusteluamme vähän ihmetellen kuunnelleen Nasserin päähän.
- Tässä vähän lohtua murheeseen, minä lähdenkin tämän Paskan kanssa ulkomaille! Nasser-setä ymmärsi tilanteen, mutta oli liikuttunut saamastaan lakista ja halusi ehdottomasti otattaa itsestään valokuvia se päässä.

Paschk ohjasi minut ison Mersun etupenkille ja hyppäsi itse yllättäin taakse! Kuskinpukille ujuttautui parikymppisen näköinen hontelo nuorukainen ja takapenkkiosasto täydentyi vielä toisellakin mustatukalla. En siinä ehtinyt muuta kuin todeta tilanteen, kun jo auto ampaisi liikkeelle. Vai tällainen matkaseurue? Paschk ei paljon tilannetta selvitellyt, alkoi vain vuodattaa elämäntarinaansa.

Huhhuh! Nyt sitten kaikki peliin: Ahtisaari, Nokia, Kimiräikkönen, Gornyj Dubnjak... mitäs vielä? Jaa niin Suomi-Albania 0-0 -tasapelin maalintekijät kymmenisen vuotta sitten...
Saksan, albanian ja serbokroatian suloinen sekamelska täytti auton! Kohta kaikilla oli niin hauskaa, ettei kukaan tuntunut ajattelevan mitään mahdollisia ryöstösuunnitelmia. Ainakaan niin selvästi...

Paschk teki tulkkina parhaansa, mutta välillä kyllä jouduttiin vain kohauttelemaan hartioitakin. Takapenkin toinen mies osoittautui kreikkalaiseksi: hyräilin kokeeksi vähän Theodorakisin "Varga sto jalo" -teemaa, johon tyyppi yhtyi välittömästi! Hah... siihen vielä parit jassut ja kalimerat päälle, niin taas oli yksi bandiittikandidaatti vähemmän autossa. Oli aika heittää tittelit tavaratilaan. Kuski sanoi nimekseen Zeta, mutta kreikkalaisen nimestä en saanut selvää. Varmaan joku "Papageorgopoulos".

Sankka tupakansavu täytti auton! Ne kaikki penteleet imi nikotiinia ketjussa - eikä puhettakaan ikkunan auki pitämisestä. Kauankos tämä etappi kestikään? Viisi-kuusi tuntia?!
- Hilfe!!

Paschk kertoi työskennelleensä vuosia sitten Sveitsissä nosturinkuljettajana. Yhdeksän lasta siunaantui siltä reissulta - nyt siis uusi 26-vuotias (!) vaimo Shkoderissa. Sodan kauhut olivat päällimmäisinä mielessä vielä kaikilla.
- Zwölf million gestorben! (Taisi tulla pilkkuvirhe tässä - 12000 on ehkä lähempänä totuutta. Koko Kosovon väkiluku on n. 2 miljoonaa).

Ai niin, Albanian maisemiakin pitänee välillä katsella. Rajanylitys sujui ongelmitta. Karua, kuivaa, jylhää ja elämästä tyhjää... siinä ensimmäiset mielikuvat Albaniasta. Ja suuri tietyömaa: EU-varoin rakennettiin kuulemma Pristina-Tirana -tietä. Korkeita, puolivalmiita siltapilareita oli siellä täällä vuoristossa. Ja ruskan väriloistoa täälläkin! Ensimmäinen kylä oli siis nimeltään Kukes.

Kreikkalainen hemmo ei tahtinut millään uskoa Nokiaa suomalaiseksi. Piti jo melkein korottaa ääntä ennen kuin taisi tajuta. Vuoristokylä Puka ohitettiin. Lehmiä, vuohia ja yksi aasikin nähtiin. Kotoisia närhiä lenteli tien poikki tuon tuostakin.

Kolmen tunnin ajon jälkeen pysähdyttiin lounaalle rähjäiseen tienvarsitavernaan, jota isännöi kaksi kotkannenäistä veljestä. Keittiömestari suositteli sianlihanpaloja, sipulia, kurkkua ja tomaattia - koska muuta ei ollut. Yritin tiirailla lounaan päätteeksi pihalla vähän lintujakin, mutta kuivuudesta johtuen niitä ei juuri näkynyt. Ainoa mainitsemisen arvoinen näky oli kapakan takapiha, joka oli yhtä tölkkimerta...

Vaudejes-nimisessä kylässä pysähdyttiin uudelleen virvokkeita ostamaan. 14.45 tultiin vihdoin Shkoderiin, Albanian toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Juuri ennen keskustaan saapumista törmäsimme hautajaissaattoon. Paschk yritti kovasti tarjota yösijaakin luonaan, mutta halusin jatkaa matkaa. Heitin kuskille 40,- ja toivotin kaikille mukavaa loppuelämää.

Ja eikös vain Albaniassakin taksimiehet erota länsituristin kilometrin päästä! Sai siinä vääntää rautalangasta, "etten juuri nyt ole kiinnostunut lähtemään mihinkään, kun vasta olen tullut ihanaiseen kaupunkiinne". Päätin ladata sekä itseni että kännykän ja kameran akut kadunvarsikuppilassa. Alku ei näyttänyt lupaavalta: juuri kun olin saanut oluen eteeni, tuli kapakoitsija ilmoittamaan naama pitkänä, että koko talosta menivät sähköt! Onneksi ne palasivat kotvan kuluttua.

Katukuva, maisemat ja ihmiset toivat mieleen sarjakuvasuosikkini Tintin seikkailut kuvitteellisessa balkanilaisvaltiossa Syldaviassa. Albanian lisäksi tämä Puolasta, Bulgariasta ja Moldoviastakin vaikutteita saanut pikkumaa esiintyy edukseen neljässä Tintti-albumissa (Kuningas Ottokarin valtikka, Päämääränä kuu, Tuhatkaunon tapaus ja Tintti ja Picarot). Syldavian lipun musta pelikaani muistuttaa kovasti Albanian mustaa kotkaa. Hergén minareettien kirjavoima maisema sekä astrakaanihattuinen maaseutuväestö ovat myös tyypillisiä tälle Euroopan reunalla sijaitsevalle Balkanin maalle. Syldavian rajanaapuri Borduria taas on selvästi parodia natsi-Saksasta.

Törmäsin nuoreen saksalaismieheen, joka kertoi olevansa lähdössä vaeltamaan Pohjois-Albanian vuorille. Toivotin hyvää matkaa ja tunsin oloni melko lailla maailmanmieheksi, kun osasin antaa vinkkejä "vanhana Pohjois-Albanian kävijänä".

Kuvasin kaupunkia joka puolelta - uhoa tihkuvia sotilaspatsaita, värikkäitä taloja, nuorisoa... Kommunistijohtaja Enver Hoxhan patsaat oli taidettu kärrätä jo kaatopaikalle, kun sellaista ei silmiin sattunut. Postikorttikaupan iäkäs omistajapariskunta kyseli innokkaasti, puhunko italiaa. Pääsin musiikkiterminologiassa ja Koti-Pizzan lajivalikoimassa jo aika pitkälle, kunnes isäntä keskeytti nauraen ja sanoi lahjoittavansa minulle minkä tahansa esineen hyllystänsä!
- Si, si... e' regalo! Ei maksa mitään!
Olin ällikällä lyöty. Halusivat siis antaa jotain muistoksi vain, koska olin Suomesta ja osasin sanoa "frutti stagione ma non troppo"? Hämilläni valitsin pienoispatsaiden joukosta alastoman naisfiguurin ja kiitin kauniisti. Uskomattomia ihmisiä! Mille grazie!

Liikkeen ulkopuolella törmäsin uudestaan samaan sakemanniin, joka naureskeli "uusinta hankintaani". Selitin, miten sain patsaan.
- Menet vain sisään ja kerrot olevasi Suomesta, niin matkamuistoja alkaa ropista!
"Fritz Hintenstöcker" vilkaisi minua vielä kerran, mutta teki sitten työtä käskettyä. En jäänyt odottelemaan tuloksia, vaan kiirehdin eteenpäin tinkimään seuraavasta taksireissusta. Piti nimittäin päästä Montenegron puolelle vielä sinä iltana, jos mieli ehtiä ajoissa kotilennolle.

Giovanni-niminen kuski lupasi lopulta heittää minut kympillä rajalle. Matkalla ehdin kuulla hänen mielipiteensä mm. turkkilaisista ja kosovolaisista. Eivät kovin painokelpoisia kumpikaan. Alkumatkasta pysähdyttiin hetkeksi kuvaamaan Shkoderin linnoitusta.

Tullimiehistä selvittyäni aloin ihmetellä, mitenköhän täältä pääsisi Ulcinjiin. Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut, joten kelpuutin ensimmäisen montenegrolaisen kyytimiehen, joka nylki minulta 15 euroa + kaikki jäljellä olevat Albanian leket. Tylsä ja itsekeskeinen tyyppi!

Klo 18.15 tulimme Ulcinjiin. Majoittauduin pääkadun varren apartamento-paikkaan, jonka nimen päättelin ensin olevan kyltin perusteella "Dhoma Sobe", kunnes jossain vaiheessa tajusin noiden sanojen tarkoittavan "huoneita" montenegroksi ja albaaniksi. Tunsin itseni yhtä hölmöksi kuin joskus nuorempana Saksan autobaanoilla (- Verzeihung, etsimme paikkaa nimeltä "Ausfahrt"...)

Sain 15 egellä toisesta kerroksesta suuren huoneen valtavalla tuplavuoteella ja kylppärillä - ja parvekkeella! Heittäydyin sängylle ja tyhjensin reppuni sisällön viereeni. Olo oli sangen eksoottinen, kun söin makedonialaisia sipsejä ja kirjoittelin Albaniasta ostettuja postikortteja Montenegron yössä.

Vilkkaasta keskustasta löysin Bonita-nimisen pasterian, jossa nautin illalliseksi ramstekia ja Nik-olutta.


la 18.10.

Aamun kaksi ensimmäistä huomiota liittyivät veteen: yöllä oli satanut, ja suihkusta loppui vedentulo! En keksinyt, miten ilmiöt mahdollisesti liittyivät toisiinsa. Kävelin alas rantaan ottamaan tuntumaa Adrianmereen. Rantabulevardi oli hiljainen. Kuvasin omistajan ihmetellessä nostalgisen Peugeot 404:n. En katsonut tarpeelliseksi selittää, että tällaisella tehtiin meillä kesämökkimatkoja 60-luvulla.

Liikennepoliisilta sain tietoa bussiasemasta, jonne oli n. kilometrin kävelymatka. Matkalla pieni musta koira liittyi jossain vaiheessa seuraani. Ei tuntunut uskovan, ettei repussani ollut mitään syötävää. Istahdin aseman terassille lueskelemaan Ison Omenan kirjastosta löytämääni tuoretta Montenegro-opaskirjaa, josta löytyi uskomaton detalji: maan muinaisen pääkaupungin Cetinjen luostarissa säilytetään Johannes Kastajan käsivartta! Tämähän pitää ilman muuta käydä tsekkaamassa - aloin heti selvitellä reittiä sinne.
- Hmmm... näyttää siltä, että pitää tehdä pieni koukkaus pohjoiseen ja ajella sittenkin pääkaupungin Podgorickan kautta. Koira myhäili asiantuntevan näköisesti olkapääni takana.

Aseman lähettyvillä maleksi suuri joukko työttömiä nuoria miehiä. Yksi heistä tuli tuttavallisesti juttelemaan. Taas puhuttiin saksaa: Kimi kehui olleensa rakennushommissa Stuttgartissa.
- Milosevic nicht tod - es ist nur EU propaganda! Ratko Mladic auch leben irgrendwo...
Nyökyttelin Ratkolle, mutta tohdin sentään olla "melko varma" Slobon kuolemasta. Ahtisaari ainakin elää, vakuutin.
- Ja, ein guter Mann! Sehr gut!
Nuorukainen kyseli, mitä pidin Balkanista ja halusi ehdottomasti antaa meiliosoitteensa yhteydenpitoa varten.

9.40 lähti pikkubussi kohti Podgorickaa. Sain täpötäydestä autosta viimeisen paikan - eli minut ohjattiin istumaan rahastajan pukille! Huomasin, ettei GPRS-yhteys enää toiminut. Tunnin ajelun jälkeen tultiin Bariin (siis sinne, jonne olin ostanut junalipun Belgradista, mutta hyppäsin kesken pois). Hetikohta sen jälkeen oli vuorossa peräti 4189 m pitkä tunneli!

11.30 Podgoricka, jossa tilasin lounaaksi keittoa ja Niksicko-olutta.

Montenegron pääkaupunki Podgoricka nimettiin 1952 Titogradiksi. Alkuperäinen nimi otettiin käyttöön maan itsenäistyttyä 2006. Vanha pääkaupunki Cetinje sijaitsee korkealla vuoristossa (670 metrissä), kahden joen yhtymäkohdassa.

Bussissa juttelin parikymppisen slovenialaisen Alexin kanssa, joka oli menossa tyttöystävän kanssa Budvaan rantalomailemaan. Kaveri ihmetteli tosissaan yksin matkustamistani. Oli kuulemma "sehr gefährlich allein zu reisen" - ainakin kaikkien hänen tuttujensa mielestä.

Reilun tunnin ajon jälkeen tultiin Cetinjeen. Opaskirjasen mukaan luostari sijaitsisi Balsica Pazar -aukion lähellä, joten etsiydyin ensin sinne. Huomasin vasta tässä vaiheessa, että oppaan kustantajahan oli Reima T.A. Luoto - sama kaveri, joka elokuussa hoiteli teatterimme Unkarin-matkan! Soitin hänelle samantien kyselläkseni luostarin aarrekammion tarkempaa sijaintia. Mies vastasi, ettei itse ole käynyt paikan päällä, mutta lupasi selvittää asiaa kirjan kirjoittajalta.

Luostariin mentiin ikivanhojen tammien muodostamaa kujaa pitkin. Kyselin aarrekammiota pihalla maleksivilta munkeilta, jotka pahoittelivat, ettei sinne päästetä kuin yli kymmenen hengen ryhmiä ja niitäkin vain etukäteen tehtyjen varausten mukaan. Höh?! Pettymys oli suuri. Istahdin puiston penkille valittamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta.
- Ja minä kun olen matkannut kaukaa tänne asti vain nähdäkseni Johannes Kastajan käden!
- Anteeksi...? Sanoitteko Johannes Kastajan käden? Ei sitä säilytetä aarrekammiossa vaan tuolla kirkkosalin puolella! Tätä tietä...
Pomppasin pystyyn ja lähdin toiveikkaana seuraamaan keski-ikäistä mustakaapua. Pienen pyhätön seinät olivat täynnä erilaisia madonnan- ja ristiinnaulitunkuvia. Munkki johdatti minut jalokivin koristellun, puolitoistametrisen kirstun äärelle ja alkoi availla lukkoja. Raskas kansi kääntyi saranoillaan - paljastaen sisällä olevat aarteet:
- Tuo tuossa on Johannes Kastajan käsivarsi... ja siinä vieressä palanen Jeesuksen ristiä!

Tuijotin hämmennyksen vallassa lasikantisessa lippaassa olevaa muumioitunutta, tummanpuhuvaa pötkylää, jossa oli erotettavissa kaksi luuta ja jotain nahanriekaleita. Sen vasemmalla puolella oli pieni ristinmuotoinen lasirasia, jossa näytti olevan puuta sisällä.
- Öö... olisikohan näitä mahdollista valokuvata? Olen nimittäin Suomesta ja...
Munkki hermostui:
- NO POSSIBLE! Ei missään tapauksessa! Ehdottoman kiellettyä!!!
- Tuota... voisittekohan tehdä kohdallani poikkeuksen? Satun nimittäin olemaan Suomesta ja olen erikoistunut Johannes Kastajan ruumiinosien tutkimiseen. Viime kesänäkin kirjoitin aiheesta musiikkinäytelmän, jota esitettiin tuhansille katsojille erittäin pyhässä Espoon kaupungissa. Tarkempana tarkastelun kohteena näytelmässä oli Johanneksen varvasluu ja...
- En oikein tiedä... mitä munkkiveljenikin sakastissa sanoisivat, jos...
- Yksi pikku kuva vain? Se tulisi ehdottomasti ainoastaan omaan käyttööni. Ja kamerassani on pyhäinjäännösten kuvaamiseen tarkoitettua erikoisherkkää filmiä!
- No... jos katson hetken ajan toisaalle...

Ei ole totta! Munkki todella kääntyi pois päin ja antoi minun näpätä kuvan aarrekirstun sisällöstä! Kiitin kaapuniekkaa ja poistuin kiireen vilkkaa ennen kuin tämä mahdollisesti muuttaakin mielensä ja kutsuu apottivoimia apuun.

Suunnistin vielä aukion toisella laidalla olevaan Taidemuseoon, jossa opaskirjani mukaan esitellään lähes yhtä uskomatonta judanssia: ei enempää eikä vähempää kuin Philermoksen Madonnaa, yhtä koko kristikunnan arvokkaimmista pyhäinjäännöksistä. Tätä pari tuhatta vuotta vanhaa maalausta on tutkittu luultavasti enemmän kuin mitään toista taulua - ja viimeisimpien arvioiden mukaan se saattaa olla itsensä evankelista Luukkaan tekemä! Ei vähä mitään...

Museon amanuenssi ohjasi minut oikeaan kerrokseen, minkä jälkeen sain rauhassa tutustua näyttelyyn. Tarjolla oli jos jonkinlaista maalausta, patsasta ja kollaasia - ohitin ne kuitenkin pikavilkaisuilla, sillä minua kiinnosti vain Philermoksen Madonna.

Taulu löytyi lopulta museon "Sinisestä kammiosta" - ikkunattomasta kivibunkkerista, joka oli kauttaaltaan valaistu syvänsinisellä valolla. Upein jalokivikehyksin koristeltu teos oli sijoitettu paksun lasiseinän taakse, kosteusmittarit sun muut anturit vahtivat, että taulua säilytetään mahdollisimman ideaalisissa oloissa. En parhaalla tahdollakaan erottanut "taideteoksesta" kuin mustaa puupintaa, vaikka kuinka yritin kuvitella siinä jotain kasvonpiirteitä. Kuvasin toki näkyä muistoksi, vaikka pimeä huone ja lasipinnat tekivätkin sen miltei mahdottomaksi. 

Museokierroksen jälkeen oli pakko istahtaa terassille pohtimaan vähän kaikkea näkemäänsä. Johannes Kastajan käsi ja Kristuksen ristinpala...? Ok, niitähän on tunnetusti "siroteltu ympäri kristikunnan pyhättöjä määrä, joka saisi ihmiskehon ja puunveistotekniikan asiantuntijat haukkomaan henkeään", kuten Taicawarpaan  käsiohjelmassakin sattuvasti todetaan. Mutta entäs Luukkaan omin pikku kätösin taiteilema työ? Miten ihmeessä se olisi joutunut juuri tänne? Oppaan tekstin mukaan Maltan ritarikunnan suojelija, Ottomaanien sulttaani Bayesid II olisi vuonna 1484 lahjoittanut taulun Jerusalemiin Johanniittain ritarikunnalle, josta se kulkeutui Rodoksen kautta Maltalle ja myöhemmin Roomaan ja veljeskunnan suurmestariksi nimitetyn Venäjän tsaarin haltuun. Tämä siirsi aarteen 1917 pois ensimmäisen maailmansodan jaloista - venäläisten emigranttien avulla taulu piilotettiin Serbiaan, jonka kuningas Aleksander Karadjordevic siirrätti sen 1941 Ostragin luostariin yhdessä Kastajan käden ja ristinpalasen kanssa. Tähän asti melko aukotonta ja järkeenkäypää. Kukaan ei vain tunnu enää tietävän, miten herra Bayesid oli saanut moisen kalleuden haltuunsa... Kenties Luukkaan vanhan kotitalon purkamisen yhteydessä järjestetyssä huutokaupassa?


14.30 nousin Budvan-bussiin, jonka huomasin samantien menevän aina Kotorin-lahden suulle Herzeg Noviin asti. Budvassa oli pieni välipysähdys 15.10, joten ehdin ostaa purilaisen bussievääksi. Sitten tultiinkin Kotorin-lahdelle. Ei ihme, että seutua kuvataan monissa oppaissa maailman kauneimmaksi: vuonomaiset maisemat lumihuippuvuorineen ja palmurantoineen ovat kuin suoraan satukirjasta! Lahti ja itse Kotorin kaupunki ovat Unescon maailmanperintölistan suojelukohteita - eivätkä syyttä. Kaksi pientä kappelisaarta Perastin edustalla kruunasivat rauhallisen ja pittoreskin kokonaisuuden.

Tietyön takia seistiin 20 minuuttia ennen saapumista Herzeg Noviin 17.00. Olin ensin ajatellut jatkaa saman tien Dubrovnikiin asti, mutta asemalla kuulin seuraavan bussin siihen suuntaan lähtevän vasta aamulla. Pienen käpyttelyn (jonka aikana näin balkaninvarpushaukan nappaavan lepakon ilmasta) jälkeen huomasin hotellien ja B&B-paikkojen loistavan poissaolollaan, joten päätin ottaa vastaan jo asemalla tarjotun majapaikan: Njeta-niminen rouvashenkilö kertoi tyttärensä olevan matkoilla ja tämän huoneiston olevan vapaana.

Huoneisto sijaitsi pääkadun varrella parinsadan metrin päässä asemalta - ja oli kodikas: eteinen, tilava makuuhuone ja kylpyammekin! Hinta ruhtinaalliset 15,-

Kylvyn jälkeen menin rantabulevardille jäätelölle ja kortteja kirjoittelemaan. Opiskelin myös alueen historiaa.

Paluumatkalla Bella Vista -aukion poikki kuulin eräästä avonaisesta ovesta mukaansatempaavia säveliä! Vilkaisin sisään ja huomasin kansalaisten nojailevan pienellä parketilla toisiinsa kiihkeiden argentiinalaistangojen tahdissa. Eikun sekaan! Askelet vaikuttivat monimutkaisilta ja ennalta harjoitelluilta. Aivan kuin olisin seurannut jotain "Tanssii tähtien kanssa" -ohjelman harjoituksia! Tebar-niminen typykkä yritti saada minut tajuamaan jotain kuvioista, mutta tyytyi lopulta suomalaisempiin taivutuksiin. Tunnelma oli yllättävän kansainvälinen: varsinkin venäläisiä tuntui riittävän.

Loppuyöstä ei sitten muuta kerrottavaa olekaan - paitsi naapurin sietämätön hurtta, jonka haukkumiselta en juurikaan saanut nukutuksi! Hurisevan jääkaapin sain vielä hiljaiseksi, mutta koiranpenteleessä ei ollut johtoa, jonka olisi voinut tempaista seinästä.


su 19.10.

Aamulla tapasin vuokraemännän ja -isännänkin. Mukavan tuntuisia tyyppejä kumpikin. Parit valokuvat, hyvän loppuvuoden toivotukset ja takaisin baanalle. Lippu Dubrovnikiin maksoi 8,-
Aamukahvit ja sandwichit aseman baarissa.

Heti Kroatian puolelle tultaessa maisemat muuttuivat jotenkin "kauniimmiksi" - osavaikutus oli varmasti sypressimetsiköillä, joita alkoi ilmaantua näköpiiriin joka mutkan takaa. Rajamuodollisuudet olivat tähänastisista tiukimmat - koko bussi syynättiin läpi.

Perillä Dubrovnikissa kävelin pari kilometriä ennen kuin pääsin varsinaiseen "vanhaan kaupunkiin". Tämä olikin sitten melkoinen näky: koko Euroopan kauneimmaksi kaupungiksi tituleerattu, paksujen muurien ympäröimä Adrianmeren niemeke oli jo bussin ikkunasta käsin näyttänyt vallan vaikuttavalta, mutta kun vihdoin pääsin portista sisään, oli pakko pysähtyä haukkomaan henkeä!

Oli helppo kuvitella, että tämän linnoituksen paikoin jopa viisimetriä paksut muurit, tykkitornit ja bastiljit olivat aikanaan aiheuttaneet kelpo päänvaivaa jopa turkkilaisille maahantunkeutujille. Ihastelin keskiaikaisia seinämiä sekä ikkuna- ja ovisyvennyksiä, kun laskeuduin jyrkkiä kiviportaita alas keskustorille.

Näkymä toi mieleen Venetsian ja Pyhän Markuksen torin puluineen! Turistimassoja riitti tungokseen asti, vaikka oltiin jo pitkällä lokakuun puolella. Kesäaikaan täällä onkin kuulemma aivan mahdotonta liikkua - saati löytää majapaikkaa tai tyhjää ravintolapöytää. Istahdin viihtyisän oloiseen kahvilaan ja tilasin hyvin ansaitun Bavaria-oluen.

Tein kävelykierroksen "kaupungilla". Kapeita sivukujia, käytäviä ja portaita riitti joka suuntaan. Tuntui hassulta, että täällä turistien keskellä asuu tavallisia ihmisiä omissa loukoissaan. Välillä olin saapastella jonkun pyykkikoriin tai päivällispöytään, mutta kukaan ei tuntunut edes huomaavan turistin läsnäoloa. Yhdessä kulmauksessa törmäsin naiseen, joka oli niin samannäköinen kuin teatteriystäväni Sirkku, että piti oikein pysähtyä salaa kuvaamaan tätä!

Bussiasemalle palasin taksikyydillä. Macho-henkinen kuski kehui ampuneensa "likaisia serbikoiria" 1991-92 sodassa, jossa Dubrovnik vaurioitui pahoin. Katsoin parhaaksi keventää tunnelmaa kysäisemällä, vieläkö Kroatian suuri poika Davor Suker on hengissä. Kerroin katselleeni Huippuvuorilla telkusta, miten tämä jalkapallotähti johdatti joukkueensa MM-pronssille vuoden -98 kisoissa.
- Suker on jo vanha läski äijä! Mutta naisia sillä riittää. Mäkin oon kerran ajeluttanu sitä täällä - kaksi misua yhtaikaa...

Kuultuaan jatkoreittisuunnitelmani tämä isänmaallinen poika olisi mielellään vienyt minut satasella Splitiin asti, mutta kieltäydyin hyväntahtoisesta tarjouksesta.

Helle jatkui aina vain! Näin merikihun.

Päätin ajella bussilla rantatietä kohti pohjoista ja hypätä pois Neumin kylän kohdalla, koska - yllätys, yllätys - silloin pääsisin pongaamaan vielä sen viimeisenkin Jugo-maan eli Bosnian! Ilmeisesti poliittisista syistä on Bosnialle ja Hertsegovinallekin jätetty viiden kilometrin kaistale Adrianmeren rantaa, ja sehän osui hienosti meikäläisen matkan varrelle.

Paitsi että rahastajasetä perkele unohti pysäyttää Neumissa! Huristeli vain pokkana moottoritietä ohi, joten nostin aika mekkalan ja jäin pois seuraavalla mahdollisella pysäkillä. No, siinä tuhrautui lähes puoli tuntia, mutta päätin silti liftata takaisin päin. Jo kolmas auto ottikin kyytiin: nuori bosni-poika Nikica palautti minut ulkomaille - ja ehti siinä matkan aikana perehdyttää minut bosnialaisen musiikin saloihin autoradionsa kautta.

Neum oli aika aavemainen käpykylä, tyhjillään olevia taloja ja liikkeitä muutaman kilometrin mittaisen rantakadun varrella. Mutta meri sentään kimalteli houkuttelevana, joten pulahdin sinne oikopäätä. Käytin "pukusuojana" palanutta huvijahdin raatoa. Vesi oli lämmintä - olin koko rannan ainoa uimari. Yksi virvelipappa kohotti 50 metrin päässä hyväksyvästi peukaloaan nähdessään minut kalojen seassa. Pyysin häntä ikuistamaan itseni Bosniassa. Mies kertoi pyytävänsä tonnikaloja, joten lupasin syödä niitä pizzan päällä illalla.

Uinnin jälkeen kuljeskelin toista tuntia autiota rantabulevardia edestakaisin. Ei ristin sielua missään - ei edes lintuja. Paljon rakenteillaolevia, jotenkin "sieluttomia" taloja. Paluumatkalla kiipesin ylös kohti moottoritietä ja pysähdyin hetkeksi katselemaan nuorten tenniskentällä käymää jalkapallo-ottelua. Asui täällä sentään ainakin kourallinen poikia.

Highwaylla menin kyselemään erään bussin edessä seisoskelevalta joukolta, mahtaisivatko nämä tietää mitään Splitin suuntaan menevistä vuoroista.
- Well, me ollaan kyllä menossa sinne päin... aloitti joku.
- Mutta täytyy kysyä ensin johtajalta!
Kyseessä oli parikymmenpäinen sibenikiläinen agronomiporukka tulossa kahden päivän viinitilaekskursiolta - ja pääsin kuin pääsinkin kyytiinsä!
- Takana on yksi tyhjä penkki, voit mennä sinne, hihkaisi naisryhmänjohtaja.
Olin töin tuskin päässyt istumaan, kun joku jo tarjosi mandariineja. Kävipäs taas säkä!

Joku huomasi Jugoslavian Berlitz-kirjani ja kohta koko jengi nauroi ikivanhaa opusta.
- Mahdatko tietää, että olemme nykyään kroatialaisia, emme jugoslavialaisia?
Sain mukillisen punaviiniäkin uusilta ystäviltäni. Yritin kysellä Gornij Dubnjakin valleista, mutta kukaan ei tuntenut koko paikkaa. 1

Maisemat vilistivät ikkunassa. Dalmatian rannikko tuli sivuutettua melkomoista haipakkaa. Juttelin pitkään edessäni istuvan Ivican kanssa. Varsin sivistynyt hemmo, joka tuntui tietävän yhtä ja toista Suomestakin. Kuultuaan, että minun on oltava jo huomisiltana Ljubljanassa, hän suositteli yöpymään Splitissä ja jatkamaan aamubussilla Zagrebiin. Itse olin miettinyt rantatievaihtoehtoakin, mutta kaveri piti sitä selvästi hitaampana vaihtoehtona. (Onneksi tulin kysyneeksi - kuten myöhemmin tullaan vielä huomaamaan).
Taukopaikalla eräs toinen heppu tarjosi suolatikkuja ja tuli kyselemään, diggaanko hevimusiikkia!
- Ovatkos kaikki suomalaiset metallikansaa? Nightwishistä mäkin tykkään! Osaanpa muutaman sanan suomeakin! tyyppi ilmoitti ylpeänä.
- Eikös "hvala lipa" (= kiitos paljon) ole suomeksi "kii toksia"? Siis "toksia" tarkoittaa "paljon"?

1 Tämä selvisi vasta kotona: Gornyi Dubnjakin kylä sijaitsee Bulgarian puolella, 21 km Plevenistä kaakkoon. Venäjän joukot valtasivat Suomen kaartin avustamina siellä sijaitsevan linnakkeen turkkilaisilta 1877 taistelussa.

Splitin liittymän kohdalla hyppäsin kyydistä (agronomit jatkoivat siis Sibenikiin) ja ehdin tasan kaksi sekuntia ihmetellä, miten kummassa pääsen parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan keskustaan.
- Marionin kyydissä pääset, juokse tuonne! kuulin jonkun huikkaavan sulkeutuvien bussinovien välistä. Näin erään salkkumiehen viilettävän jo joitakin kymmeniä metrejä edelläni ja juoksin hänet kiinni. Kuusikymppisen oloinen herra oli tosiaan jättänyt oman autonsa tänne parkkiin ja ajaisi nyt kotiinsa keskustaan.

Hah! Puolessa tunnissa oltiin keskellä suurkaupungin vilinää. Kiitin kaikesta ja majoittauduin ensimmäiseen löytämääni hotelliin (Royal ****). Mukava emäntä suostui tinkaamaan 90,- nylkyhinnasta siedettävään 50:een, kun kerran tulin niin myöhään. Matkan eittämättä tasokkain murju - tuntui jopa vähän ylelliseltä, mutta katsoin ansainneeni ripauksen glamuuria kaiken kokemani jälkeen!

Ostin aamuseitsemäksi bussilipun Zagrebiin, koska en halunnut riskeerata aikataulua enää näin loppumetreillä. Sitten syömään vimosen päälle! Viihtyisä ruokapaikka löytyi Diocletianuksen keisarillista palatsia vastapäätä. Muuten hyvä tunnelma, mutta naapuripöydän espanjalaisporukka puhalteli tupakansavua silmiini, ja muuan ärsyttävän kovaääninen akka olisi sietänyt saada patongin syvälle kurkkuunsa! Tilasin tonnikalasalaatin (koska olin luvannut sille kalastajalle syödä tonnikalaa) ja katselin toisella silmällä TV:stä jalkapalloa. Vastakkain olivat viinitilaretkeläisten kotikaupunki Sibenek ja Zagreb. Pääruoaksi luumulihavarrasta. Loppuillan tärkeimmät tapahtumat tiivystyvät ottelun loppunumeroihin 2-2.

Vatsa täynnä oli mukava tutustua 295 eKr. hallinneen Rooman keisari Diocletianuksen rakennuttamaan komeaan palatsikolossiin. Rakennus kuuluu itsestään selvästi Unescon suojelukohteisiin - niitä näissä entisissä Jugomaissa tuntuu riittävän. Uskomattoman hienosti säilynyt ja pieteetillä restauroitu pytinki! Pylväitä, holvikaareja, suihkulähteitä, taidokkaita veistoksia ja valtavia hallimaisia sisäpihoja - koriste-elementteinä erilaisia eläinaiheita, jopa sfinksejä!

Eräältä aukiolta kantautui taidokasta laulua, joten suunnistin sitä kohti. Nuori nainen helisytteli äänijänteitään kauniisti, kiharatukkaisen miehen kompatessa häntä akustisella kitaralla. Tuli hieman mieleen Helsingin Laulelmanystävistä tutut Nikolai Blad ja vaimonsa Ulla Maria Linjama.

Palatsin takana törmäsin Taikavarpaaseen!!! Yhtä lukemattomista sisäänkäynneistä hallitsi kuvanveistäjä Ivan Mestrovicin viime vuosisadan alkupuolella konstruoima jättiläismäinen, 800-luvulla elänyttä Grgur av Nin -nimistä piispaa esittävä patsas. Ruotsinkielisestä Kroatia-oppaastani selvisi, miksi patsaan valtava isovarvas oli kulunut kiiltävänsileäksi: tarun mukaan varvasta koskettamalla saa toiveensa toteutumaan! Miljoonat ja taas miljoonat ohikulkijat ovat siis aikojen saatossa hipelöineet Splitin "Taikavarvasta" - ja tehneet kenties Zagrebiin menevästä polusta mutkaisen ja kuoppaisen ikuisiksi ajoiksi... tai täyttäneet garderoobejaan hienoilla pariisilaisluomuksilla! Saapas nähdä, joudummeko taiteilijaveli Pollarin kanssa vielä plagiointisyytteiden kohteiksi... 2

Viimeinen yö Balkanilla! Mankeloitujen lakanoiden välissä oli kiva nähdä unia "Balkanin juhlaviikosta"... Krh!

2  Ks. Aaltonen & Pollari "Taicawarvas" 2008


ma 20.10.

Nopea aamiainen hotellilla ja liukkaasti Zagrebin-bussiin. Vartin köröttelyn jälkeen ryhmä japanilaisia poistui nolonnäköisinä: väärä bussi, perkele!

9.15 paussi jossain Benkovacin ja Gracaon välillä. Meri näkyi vielä juuri ja juuri, mutta seuraavaksi sukellettaisiin vuoristoon - yli kuuden kilometrin tunnelin läpi! Splittiläinen nainen jutteli mukavia ja näytti taukopaikan isolta kartalta, missä mentiin. Matkareitti kulki aivan Plitvickan kuuluisan kansallispuiston sivuitse, mutta sen lähempi tarkastelu jääköön seuraavaan reissuun.

Vasta nyt huomasin, että "Banana Split" jäi aidoissa olosuhteissa nauttimatta - paha moka kokeneelta maailmanmatkaajalta!

12.15 tultiin pääkaupunkiin. Aseman infoluukulla tapasin matkan ensimmäisen epäystävällisen kroaatin: väärä jalalla vissiin herännyt mummo yritti etuilla jonossa, ja kun huomautin odotelleeni luukun avautumista jo kymmenen minuuttia ennen häntä, sydämistyi rouva ikihyviksi ja lateli niskaani kelpo ryöpyn vieraskielisiä solvauksia (sellaisiksi ne ainakin tulkitsin).
- Was ist dein Nationalität?! huusi täti vielä perääni. Kuittasin kohteliaasti, että "meillä Saksassa ei moisiin kysymyksiin ole lupa vastata".

Viimeisillä lipoilla sain kortit vihdoin postiin. Aikaa jäi vielä pari tuntia pieneen korttelikierrokseen ja jäätelöpuikkoon. Ja vihoviimeiseen cevapciciin puistonkulmakuppilassa.

14.25 lähti Ljubljanan-linjuri. Edelleen tunsin olevani komeasti aikataulussa - matkaa jäljellä enää kolmisen tuntia, ja lentohan oli vasta 19.30...

Kulutin aikaa meilailemalla matkakokemuksiani ystäville koti-Suomeen. Välitöntä palautettakin tuli: pastori Laurmaa harmitteli, ettei ollut ehtinyt tutustuttaa minua ennen matkaa työkaveriinsa, joka olisi voinut opettaa minulla serbokroatialaisia solvauksia, professori Kalske kannusti sisällyttämään "Kautokenkien kapinan" seuraavaan näytelmääni ja maailman pienin videomies Kaiantero kaipaili "Johannes Yökastelijan" seikkailuja!

Vasta nyt tajusin, että säät olivat suosineet minua koko matkan ajan! Lämpöä oli riittänyt juuri sopivasti (pääosin +20-24 C), sadetta vain yhtenä yönä ja tuulta ei käytännössä lainkaan.

Slovenian puolelle tultaessa alkoi horisontissa siintää jo Alppimaisemaa. Hyräilin itsekseni Himasen Pasin opiskeluvuosinaan oppimaa jodlausta "Once an Austrian came to Yugoland, on the mountains so high..."

Ljubljanaan tultiin vielä ajoissa, mutta sittenpä alkoikin tiukka koettelumusten lopputaival: Selvittelin lentokenttäbussien aikatauluja, ja sain kuulla sellaisen juuri menneen - seuraava vasta tasan tunnin päästä! Hittolainen... tiukalle vetää, mutta eihän lentokenttä nyt voi kovin kaukana pääkaupungin keskustasta olla? Vai voiko?? Laskin, että jos bussimatka kestää puoli tuntia, jää minulle vielä ruhtinaalliset 35 minuuttia selvittää itseni koneeseen.

No, tunnissa ehti vielä maleksia vähän kaupungilla. Yksissä liikennevaloissa näin ilmielävan dalmatialaisen! Talutushihnan toisessa päässä ollut kaveri ei varmaan vieläkään tajua, miksi halusin kuvata hänen rakkiaan. Ei kaikkea aina voi jäädä selittelemään.

Join vielä kaikessa rauhassa (lue: pureskelin kyllä jo vähän huulianikin) kahvit aseman pystybaarissa, kun odottelin kuskia saapuvaksi. Itse auto oli jo lupaavasti laiturilla.

No... minuutit vierivät. Ketään ei näkynyt bussin luona määräaikaan mennessä. Juuri kun meinasin jo juosta taksitolpalle, iso veltonoloinen äijä saapasteli paikalle kaikessa rauhassa - pari minuuttia myöhässä. Tyyppi ei tuntunut pitävän mitään kiirettä oven aukaisussa, saati vastannut tiedusteluihini matkan kestosta. Yhtäkkiä huomasin aikataulutolpalla pienen lapun, jossa mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen vastattiin: "AIRPORT - DURATION 47 MIN" !!! Aaargh... ei voi olla totta! Varttitunti ei taida kentällä riittää mihinkään! Uskottelin vielä optimisesti itselleni, että kyseessä täytyy olla jonkinlainen ruuhka-ajan maksimikestoaika - kyllä me tähän aikaan maanantai-illasta keritään... Hyppäsin siis kyytiin ja aloin tuijottaa viisareita.

Alku näyttikin lupaavalta: lähes tyhjä bussi, kohtuullinen liikenne ja valotkin enimmäkseen vihreitä. Kun oltiin päästy keskustasta vähän irti, alkoi bussi pysähdellä lähes joka pysäkillä! Kyytiin tuli huonojalkaisia mummeleita sekä nuoria, joilla ei tuntunut olevan mitään kiirettä lippurahojensa esiinkaivamisen kanssa. Meinasin jo pari kertaa mennä auttamaan!

Tietöitä, pikkuteitä ja niitä saamarin taajamia riitti! Vähitellen tajusin olevani jonkinlaisessa "Seutulan paikallisbussissa", jonka tehtävänä on palauttaa koteihinsa "Kehä kolmosen tai viitosen" ulkopuolelle kaikki siellä asustavat, keskustassa opiskelevat lähiönuoret! Maisema pimeni jossain vaiheessa, kun katuvalot loppuivat - silti pysäkkejä tuntui riittävän loputtomiin. Ja aina jäi pois vain yksi matkustaja. Kaiken kukkuraksi matkapuhelimen akkukin sammahti sopivasti, kun ajattelin soittaa kentälle ja kertoa olevani kyllä tulossa.

Kun lentokentän valot iäisyydeltä tuntuneen etapin jälkeen alkoivat siintää mustan yön keskeltä, olin jo aivan varma, että joudun viettämään Sloveniassa vielä yhden yön. Juoksin kuitenkin terminaaliin minkä kintuista pääsin ja heittäydyin ensimmäisen tapaamani virkailijan kimppuun. En edes yrittänyt muistella Laurmaalta oppimaani kohteliasta puhuttelumuotoa "Excuse me, but am I being way too inquisitive, if I'm asking you to provide me with the information of the location of the booking desk of Finnair..." vaan taisin karjaista:
- Finnair!!! Where? WO!?? Nainen pahoitteli kovasti, että lähtöselvitystiski on juuri suljettu eikä hän voi asialle enää mitään.
- No voi kökkö! olisi Timo Ranta-aho sadatellut.

- Hey, one moment... virkailija huudahti yhtäkkiä.
- Tuo tyttö tuolla hoiteli Finnairin, voit tietysti yrittää vielä kys...
- JUHUU!! Excuse me but...
Viidessä sekunnissa tuli tehdyksi pikapuhumisen, -selitysten ja suostuttelun maailmanluokkaa hipova suoritus - jonka lopputuloksena tyttö suostui pitkin hampain palaamaan vielä koneensa ääreen.
- But this was the eleventh moment... one more minute and I would have been on my way home!

Hyökkäsin koneeseen ja tilasin konjakin...