 |
 |
 |
 |
| | | | | | | | | | |
| Luonnonystävä Seikkailija ja maailmanmatkaaja Pelimies ja urheilija Historioitsija Ennätystehtailija ja vedonlyöjä Korpifilosofi Muut harrastukset |
|
Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Kuororeissut > Dominante Etelä-Afrikassa -99 Seikkailija ja maailmanmatkaajaZULUJEN JA BUURIEN JALANJÄLJILLÄ - YLEISÖÄ MUSTANAAN -99Teksti: Ilkka Aaltonen la 18.9. - su 19.9. Kello 14.45 tulivat Junttila ja Erkaman Kati miehineen noutamaan. Kentällä matkanjohtaja Tuomas ohjasi malttamattomat matkailijat oikeille tiskeille, vilkutukset saattojoukoille ja eikun matkaan! Kaikkien näiden vuosien jälkeen - vihdoinkin Dominanten kanssa Afrikkaan! British Airwaysin sinipunaiset siivet kiidättivät meidät turvallisesti Lontoon Heathrowille, jossa tietysti piti tappaa aikaa aitoenglantilaiseen tyyliin pubissa bitter-oluella. Saman lentoyhtiön jumbolla aloitettiin sitten illansuussa varsinainen kaukomatka! Muuten hyvätasoisessa koneessa harmitti ainoastaan reittimonitoreiden puute - olisi ollut hauska seurata matkan kulkua kartalla, ja varsinkin päiväntasaajan ylitys jäi nyt monelta huomaamatta. Mitä nyt kokenut matkailija tunsi pienen nytkähdyksen joskus aamuyön tunteina... Johannesburgiin saavuttiin sunnuntai-aamuna klo 11.00, josta kaikki muut jatkoivat samantien Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin, paitsi Einomiehen ja Sampon laukut, jotka päättivät jäädä jonnekin matkan varrelle. Bussilla Suomen suurlähetystöön, jossa lähettiläs Kari Karanko otti meidät ylitsevuotavan ystävällisesti mutta jämptisti vastaan. Tervetulovirvokkeiden ja parin laulun jälkeen meidät jaettiin kahteen kastiin: 17 mahtui paikallisen seurakunnan tiloihin Tabitha Centeriin, loput majoitettiin perheisiin. Tabitha oli piikkilangoin ja korkein muurein asiattomilta eristetty, varsin viihtyisä "rivitalo", jossa porukka jakaantui 2-4 hengen kämppiin. Viihtyisä sisäpiha tarjosi oivat puitteet pienimuotoiselle sitsinpidolle, kuten myöhemmin tulimme huomaamaan. Gekkoja, trooppisia hämähäkkejä sun muita mäyriä vilisi siellä täällä, mutta onneksi joukkomme oli valikoitunut sieltä kuoron karaistuneemmasta päästä. Meidän kämpässä nukkuivat Eikka, Ana, Mikael ja Ilkka. Kokoonnuimme illaksi Art Centeriin braaille *), missä Cantare Audire -kuoron isännöimänä mätettiin sisäämme barbeque-känttyjä, makkaraa, punajuurimössöä ja porkkanaraastetta. Tunnelmaa ulkoterassilla loivat molemminpuoliset lauluesitykset, pienimuotoiset puheet sekä suoraan zeniitistä loistanut puolikuu, joka oli hassusti "mahallaan"... Ylimääräisiä sydämentykytyksiä kullilleen aiheuttivat neljä rohkeata kaverusta, joiden päätön taksiseikkailu Windhoekin yössä synnytti jälleen yhden monista Dominante-kvarteteista: "The Lost Boys". Tämä Mikaelin, Lärvin, Sampon ja Riston muodostama ensemble on soinniltaan ehdottomasti yksi kvartettitaivaan synkimmistä mustista aukoista... *) täkäläinen käsitys hauskoista grillijuhlista ma 20.9. Ennen ensimmäistä varsinaista keikkaamme
yritimme Pasin, Mikaelin ja Junttilan kanssa käydä
virvoittamassa itseämme lähibaarissa. Palveluhenkisen
tarjoilijatytön kanssa käytiin unohtumaton sanailu: - Hi! Do
you have beer here? - Yes. - All right! Do you have four beers here?! -
Oh, yes, Sir. - Well, could we get four beers then, please? - No, Sir,
Iím afraid that´s not possible. Lähetystön ja Suomi-Namibia-seuran masinoima Kalevala-näyttely oli liikuttava kollaasi Väiski Wäinämöisen, Gallen-Kallelan ja kumppaneiden urotöistä, mikä tietenkin kouraisi Suomi-poikaa jostain syvältä - oltiinhan maassa, johon nimenomaan suomalaiset lähetysveikot Martti Rautasen johdolla joskus sata vuotta sitten alkoivat syytää sivistystä sanan säilällä. Kouluja, sairaaloita, maanteitä ynnä muuta infrastruktuuria onkin saatu rakennettua siinä määrin rivakasti, että paikalliset pitävät meikäläisiä suurin piirtein Jumalasta seuraavina: ihmiskunta jaetaan täkäläisen käsityksen mukaan valkoisiin, mustiin ja suomalaisiin! Ja kun vielä Ahtisaaren Mara saatiin kymmenen vuotta sitten houkuteltua Tansanian lähettilään pallilta YK:n mandaatille vetämään maa itsenäiseksi, ei Suomi-palvonnasta taida tulla vähään aikaan loppua. Maan kolmanneksi yleisin pojannimi on Martti (Kymmenen kärjessä ovat myös Toivo, Erkki, Jussi ja Yrjö. Tulevina vuosina löytynee mustia kaimoja myös nimille Einomies ja Junttila...). Marssimme näyttelyn avajaisiin tyylikkäästi talojen välille rakennettua siltaa pitkin "Lauantai-illan" tahdissa, parikymmenpäisen kutsuvierasjoukon osoittaessa suosiotaan. Hunni-täti spiikkasi keikan asiaankuuluvan tahdikkaasti, minkä jälkeen naposteltiin pikkusuolaisia ja otettiin tuntumaa eteläafrikkalaisiin viineihin. Windhoekin uutuuttaan hohtava liikekeskusta oli vähän liiankin eurooppalaistyylinen. Näkemänsä perusteella olisi voinut kuvitella olevansa missä tahansa baijerilaisessa pikkukaupungissa - katujen nimetkin kun olivat tyyliä "Martin Strasse"... Lounasta nautittiin pienellä porukalla Dros-nimisen Gasthausin terassilla. Puolen kilon pihvijööti huuhdottiin alas Windhoek Lagerilla. Keikkapaikkana oli St. Mary´s Church, jonka sijaintia taksimiehet eivät millään pystyneet selvittämään. Kadulla kyselevä ei kuitenkaan tieltä eksy, joten lopulta löysimme perille. Noin sata kuoromusiikin ystävää kuuli Einon spiikkaamana rautaisannoksen dominantelaista taidetta uljaasti soivassa akustiikassa. Ulkomaisen kantaesityksensä sai Jan Hellbergin "Marjatta matala neiti". Jatkot vietettiin Joe´s Beer Placessa, joka oli aivan uskomattoman viihtyisä afrikkalaishenkinen terassisokkelo! Meidät ohjattiin toisen kerroksen parvelle, jossa eksoottiset annokset alkoivat kutkuttaa makuhermoja: seepraa, strutsia, kudu-antilooppia ja krokotiiliä löytyi tuota pikaa lähes itse kunkin lautaselta. Täällä korkkasimme myös "virallisesti" perinteiset matkalaulumme "NAMII PIAN!" ja "Mal-aaria". Mainittakoon, että lähettiläs Karanko vilautteli loppuillasta Visa-korttiaan sen verran rehvakkaan näköisesti, että hetken jo luulimme hänen tarjoavan koko lystin - mutta onneksi miehellä oli periaatteita... Yöllä Tabithassa toisia riemastutti ja toisia taas ei Lärvin ostama iloisesti vilkkuva ìYanwu"-kasettimankka, jossa pyöri nonstoppina afrikkalaisaiheisia iskusävelmiä mm. Vesa-Matti Loirin tulkitsemina. ti 21.9 Herkkuaamiaisen jälkeen UNAM-yliopistolle, jossa paikallinen kuoro odotteli innokkaana suomalaista workshoppia. Taiteellisen johtomme perhe toimitti kuitenkin Sepon sen verran reippaasti myöhässä paikalle, että tilaisuuden anti kutistui kyseenalaisesti esitettyyn "lappalaisjoikuun". Kirjastossa yritimme innokkaasti päästä
nettisivuille, mutta yritykset valuivat Kalaharin hiekkaan. No,
eipä siinä juurikaan olisi eksotiikkaa ollut
päästä lukemaan omia nettisivujaan Afrikassa. Harjoitukset illan konserttia varten menivät täydellisen läskiksi. Porukkaa väsytti, kusetti ja vitutti jostain syystä niin paljon, ettei mikään tuntunut onnistuvan. Niinpä huoltenkantajanvirasto Junttila & Eskelinen saikin puitavakseen ennätysmäärän murheita. Mutta itse keikka olikin sitten taas kerran kouluesimerkki kuuluisasta dominantelaisesta venymistaidosta! National Theatre oli ääriään myöten täynnä todella innostunutta ja kiitollista yleisöä, joiden palaute piiskasi teekkarit toinen toistaan raivoisampiin suorituksiin. Tormisin "Raudan kirouksessa" käytettiin jopa vähän vilppiä, kun Ilkka lauloi oman osuutensa pahveista esiripun takana! (Virallinen syy: muut osasivat jo 20-vuotisjuhliin tilatun, huippuvaikean koreografisen teoksen "suveniiristi"*) ulkoa). Spiikkerinä toimi tällä kertaa Lauri. Illan kruunasivat pitkät mutta liikunnalliset yhteisnumerot paikallisten laulajien kanssa. Keikan jälkeen takki oli tyhjä ja pukuhuoneessa haisi suomalainen mieskuorolaulu. Isien henki levisi väkevänä käytäville... *) matkamuistonomaisesti ke 22.9. Aamun ensimmäinen etappi oli Katutura ja Jan Jonker Secondary School, jossa koulun 700 univormupukuista pikkuneekeriä oli komennettu pihamaalle valkonaamoja ihmettelemään. Lauloimme 4-5 tarkasti valittua laulua, minkä jälkeen koulun oma kuoro vastasi. Tämän jälkeen seurasi matkan tähän asti järkyttävin kokemus: tämän middle of nowhere -koulun rähjäisen katoksen alta meikäläistä lähestyi nukkavieru nassikka, joka aikansa ujosteltuaan rykäisi ja kysyi sitten tallella olevat hampaat valkoisina välähtäen: - Can I have Your web-address, Sir? Ällistyksestäni toivottuani sain änkytetyksi kuoron osoitteen, sillä en kerta kaikkiaan hennonut antaa tällä kaverille tavanomaista vastaustani "Kalle Kuisma Kokkolasta". Matka jatkui bussilla kohti pohjoista ja Ambomaata (täkäläisittäin Owamboland). "Oppaaksi" bussiin saatiin lähetystötäti Godzilla, joka ei oikein ollut tehtäviensä tasalla. Usean tunnin köröttelyn, savannimaiseman ja termiittikekojen tuijottelun sekä parin kaljatauon jälkeen saavuimme Etoshan luonnonsuojelualueelle, jossa pienen rundin aikana bongasimme ensimmäiset elukat: shakaali, strutsi, norsu, kirahvi, keihäsantilooppi, kudu, impala, gnu sekä lukemattomat määrät sarvilintuja, kutojalintuja ja muita eksootisia siivekkäitä! Varsinkin tosirumat gnu-antiloopit generoivat teekkariaivoissa lukemattomia sanaleikkejä: - Snoo snää mnuu gnuuks... Happy Gnu Year!... Kan jag gnulla Dig...? Perille Onipaan saavuttiin myöhään
illalla - merkillepantavaa oli, ettemme olleet ehtineet syödä
koko päivänä juuri mitään. Niinpä
sitsinnostattamisyritykset "Nälkämaan marsseineen" eivät
oikein ottaneet tulta kiukusta kipunoivien kuorotovereiden keskuudessa.
Jakauduimme nukkumaan ELCIN Guest Housiin ja - Hosteliin, jotka
sijaitsivat vajaan kilometrin päässä toisistaan. Guest
Housissa majoituttiin kunnon Sa Int-tyyliin suuriin tupiin, joiden
harvojen moskiittoverkkojen alle kaikki yrittivät ahtautua.
Raidia, Offia ja muita myrkkyjä suihkittiin niin saatanasti,
että jos kilometrin säteellä oli yksikin
malariasääski, niin se voi vielä tänä
päivänäkin hyvin huonosti. Kymmensenttisiin
hämähäkkeihin aseemme eivät ottaneet tehotakseen,
joten Einomies joutui naisia suojellaakseen turvautumaan
maihinnousukenkiinsä. Niiden heittely ylös katonrajaan
suojautunutta häkkiparkaa kohti ei vain kymmenellä
ensimmäisellä kerralla ollut kovinkaan tuloksekasta.
Tunnelman kiteytti mainiosti suihkuhuoneesta kuulunut Aipan
hillitynlakoninen kirkaisu: to 23.9. Paikallinen piispa Dumeni veti aamuhartauden ryhdikkäästi. "Suomen laulu", "Soi kunniaksi Luojan" ja "Kesäpäivä Kangasalla" istuivat siihen tilanteeseen hartaan hyvin. Tutustuimme Olukondassa Martti Rautasen Nakambale-museoon ja ostimme matkamuistoja. Yritimme myös löytää kuivan pihamaan kätköistä "El Hamboja" eli käärmeitä, joista saadut varoitukset iskivät suoraan tajuntaan: - Jos tapaatte mamban, muistakaa perääntyä hitaasti otusta silmiin katsoen! Jos taas kobran, niin juoskaa henkenne edestä! (Ambulanssi-vastaavamme Kati osasi todella eläytyä levittäessään tätä ilosanomaa). Ilkka löysi yllättäin eräästä vieraskirjasta ystävänsä pastori Laurmaan isän Erkki Laurmaan viisi vuotta sitten jättämän puumerkin - suluissa vielä vakuudeksi "Amtsen poika". Amtse Laurmaa toimi täällä lähetystyössä vuosisadan alkupuolella. Niin on maailma pieni ja musta. Pääkonserttiimme Onipa Chatedraliin oli ahtaunut koko tienoo: n. 700 mustaa kikujua, watussia, hottentottia, zulua ja ties mitä bastardia odottivat silmät killillään, mitä ihmettä "taivaan lähetit" heille tällä kertaa tuovat. Eturivissä oli paljon lapsia, jotka nauroivat ja hihittivät poikkeuksetta aina, kun kuorosta lähti syviä bassoääniä! (Rautavaaran "Herra, minä huudan sinua..." sai etumaiset rivit lähes heittäytymään selälleen ja kieriskelemään maassa). Meitä taas naurattivat lehmät jotka muina eläiminä kävivät kurkkaamassa kirkon ovesta, mitä on tekeillä. Huvitusta herätti myös täkäläisten naisten tapa osoittaa suosiotaan: kieli pannaan väpäjämään 50 hertsin taajuudella kitalakea vasten ja samalla päästetään ilmoille niin heleä "tilililii"-ujellus, että Kiri te Kanawakin olisi ollut mustana kateudesta. Lähis-kaverimme Karanko oli myös ennättänyt paikalle esittämään omia unohtumattomia näkemyksiään mm. arkkipiispan vaimon maracasseista. Lähiksen kyydissä Ambomaalle pääsi myös alkumatkan missannut bassotaiteilija "Roger Moore", jota leikkisästi myös Jarkoksi kutsutaan. Emppu ja Sampo spiikkasivat tyylikkäästi. Iltapalalla hilpeyttä herätti sähkökatkos, jonka aikana ei kerta kaikkiaan voinut olla laulamatta "Neekeri-hymniä". Tuskinpa siitä nyt kukaan kuitenkaan ymmärsi loukkaantua. Ainakaan kukaan neekeri. Rakastettava solistimme Anu "Naaras-Kätkä" valmistui yllättäin kesken matkaa ekonomiksi ja kutsui jengin pikku pileisiin Hostelin puolelle. Perusteellinen juhlinta herkullisine juustonaksuineen sai aikaan luonnollista juopumista kuoroväen keskuudessa, eivätkä keskiyön kieppeillä kerrotut kaksimieliset vitsit olleetkaan yhtäkkiä enää kymmeneltä nukkumaan menneitten mieleen. Niinpä äänekkäimmät tarinaniskijät saivat tästedes kuiskata juttunsa hiljaisemmille veikoille kuten esim. Pekulle, joka sitten toisti kuulemansa viisaudet juhlakansalle. Näin kaikki olivat tyytyväisiä - paitsi Tuomas, jonka pohojalaanen sisu pääsi kivasti oikeuksiinsa yön herkkinä tunteina. Myös Haba ja Risto "kunnostautuivat" tuona yönä... pe 24.9. Aamiaisen päätteeksi pistäydyttiin laulamassa pari piisiä Ongwedivan opettajankoulutuslaitoksella, minkä jälkeen Ambomaan tomut ja torakat karistettiin jaloista. Lähiksen autolla matkasivat Murtsi, Tuomas ja Maaria, muut saivat pastorista uuden matkanjohtajan. Paluumatka kohti Windhoekia sujui pokerin merkeissä inhan Horst-hupun kiertäessä ahkerasti pelaajalta toiselle. Lounaalla pysähdyttiin Tsumebissa. "Opas"-Godzilla hankki jostain iloksemme kanisterillisen hyeenankusen makuista sahtia. Illaksi suunnistettiin suoraan suurlähetystöön, jossa meidät ohjattiin pienissä erissä saunaan. Lauteilla istui jo valmiiksi iäkkäänpuoleinen tumma herrasmies, joka esittäytyi muina miehinä Andimba Herman Toivo ja Toivoksi! Tämä Suomessakin tuttu piispahan on Namibian itsenäistymisen takuumiehiä ja mm. istunut Nelson Mandelan kanssa samassa tyrmässä yli 18 vuotta. Tällä hetkellä mies vaikuttaa Namibian työministerinä. Kuulimme pitkät tarinat mm. yhteistyöstä YK:n ja matkamme suojelijan, Martti Ahtisaaren kanssa. Kun puolen tunnin kahdenkeskisen jutustelun jälkeen
lähdin lauteilta mennäkseni suihkuun, Toivo tokaisi
voitonriemuisena: - I was sitting here when you came, and now you go
away while Iím still sitting here! (Myöhemmin kuulin
Karangolta, että Toivo olisi loukkaantunut verisesti, jos joku
olisi päihittänyt hänet löylynotossa.
Käyttäydyin siis aivan tahattomasti varsin
diplomaattisesti...) la 25.9. Kohti Etelä-Afrikkaa! Matkanjohtajaksi vaihtui Kerttuliisa. Kun muksuna pelattiin Afrikan tähteä, sai ensimmäisenä Cape Towniin ehtinyt 500 taalan bonusrahan. Sovelsimme sääntöä ja keräsimme vastaavan summan Saralle, jolta joku ilkeä mutanaama oli kähveltänyt Ambomaan majapaikasta lompakon. E-Afrikkahan on 40 miljoonan kansalaisen asuttama demokratia, jonka historiaa sävyttävät Hollannin ja Englannin siirtomaa-ajat, timantti- ja kultakaivokset sekä rotusyrjintää harrastanut apartheid-politiikka, mistä syystä maa oli pitkään kansainvälisessä kauppasaarrossa. Muiden maiden painostus ja veriset mellakat johtivat vuonna 1994 vihdoin maan kansallisankarin Nelson Mandelan vapauttamiseen ja valitsemiseksi presidentiksi. Käytännössä aparetheidin jäljet näkyvät vielä monin tavoin, ja kestänee ainakin yhden miespolven ennen kuin voidaan puhua todellisesta demokratiasta. Slummialueita bussin ikkunasta katsoen ainakin näytti siltä. Kapkaupunkiin tultaessa näimme tien poskessa matkan ensimmäiset apinat. Majoituimme Breakwater Lodge -nimiseen entiseen vankilakolossiin, jonka lasinsirpaleilla koristellut muurit kertoivat karua kieltään vanhoista "hyvistä ajoista". Kämppänaapureiksi Junttila ja Pasi. Neuvoa antavat kaljat käytiin ryystämässä sataman texmex-paikassa, jossa baarimikon virtuoosinen työskentely innoitti meidät testaamaan paikan akustiikkaa. Illastamaan mentiin Green Dolphin -jazz-clubille, jossa jo alkupalojen herkät aromit veivät jopa Junttilalta kielen menn... Alustavasti keskusteltiin jo Antarktis-projektista, joka kirvoitti tunteisiin vetoavia kannanottoja puolesta ja vastaan. Parhaimmasta perustelusta vastasi eittämättä Anna. Hyvä tunnelma ja alkoholipitoiset juomat alkoivat pian vaikuttaa siinä määrin, että baarin puolella konjakkipullovedonlyönti alkoi luistaa: niinpä esim. Emppu lupasi olla polttamatta kokonaisen vuoden, jos saa Ilkalta ja Sepolta konjakkia! Loppuyöstä erään oven takana olijoita houkuteltiin avaamaan mm. muovilla ja perunasalaatilla... su 26.9. Päivä alkoi Guguletun kaupunginosassa St Mary Magdalene Churchissa pisimmällä jumalanpalveluksella, mihin koskaan olemme joutuneet! Pari-kolmesataa mustaa ottivat pyhäpäivästä kaiken irti virseineen ja suitsutuksineen. Jossain välissä mekin pääsimme laulamaan pari laulua, mutta enimmäkseen tämä lähes nelituntinen messu oli kyllä yhden helkkarin kovaäänisen neekerimamman showta: - Tula tula... sivu 75!! karjui täti sydämensä kyllyydestä aina kun vain sai piispoilta puheenvuoron. Ai niin - meidät esiteltiin yleisölle Suomen parhaana kuorona! Ja olipa joku ilmeisesti tehnyt piispalle pikku teekkarijäynänkin: hänen lukiessaan paperista tervehdystään, oli joku koiranleuka käynyt rustaamassa tekstiä uuteen uskoon. Näin ainakin päättelimme lauseesta: - ...and then I wish our foreign guests to join... to join WHAT!!? Savusta puolikuolleina horjuimme lopulta viereiseen seurakuntamurjuun pikateelle ja leivonnaisille ennen kuin pääsimme jatkamaan kohti Cape Winelandsin ja Spier Cellarsin viinitiloja. Täällä meille selvitettiin viininvalmistusta perin pohjin ja saimme maistella eri lajeja. Kati huudatti itsensä Dominanten viiniklubin puheenjohtajaksi, mistä saimme aiheen nimetä viinilaatikot "Katin konteiksi". Matkan toistaiseksi mauttomin lounas nautittiin Guinea Fowl -ravintolassa Saxenburgissa. Huolienkantoviraston julistaman vitsikilpailun kärkeen kiilasi tarina, jossa Ambomaan ilkeä ryöstäjä jäi poliisin haaviin yritettyään maksaa ostoksiaan "Saran dollarin seteleillä". Hyvänä kakkosena siirtomaa-aikainen huumediileri Vasco da Kama. Pienellä porukalla mentiin illalliselle Ferry manísiin, jossa spontaani "Rondo lapponico" sai osakseen ansaittua ihastusta. ma 27.9. Kunnon turistien tavoin seilasimme yhteysaluksella Mandelan vankilasaarelle Robben Islandille, jossa tutustuimme maan julmaan historiaan entisten vankien opastuksella. Valokuvat ja muistolaatat piirsivät mieliimme olosuhteet, joissa ihonvärinsä takia vangitut kansankiihottajat saivat virua täällä vuosikymmeniä. Varsinkin ne kuvat hiljensivät, joissa ystävämme Toivo ja Toivo esiintyi kovanahkaisten valkoisten vartijoidensa seurassa. Pieni iskujoukko irrottautui pääryhmästä ihastelemaan saaren tuhatpäistä pingviiniyhdyskuntaa! Takaisin tullessa ihailimme hylkeitä, jotka olivat nousseet paistattelemaan päivää laiturille. Tutussa texmex-paikassa tarjoilija ei suostunut antamaan ilmaista tequilaa, vaikkei tiennyt kotimaansa Meksikon lipun värejä! Konsertissa St. Michaelís Churchissa Rondeboschissa oli vaihteeksi valkoihoisenemmistö (n. 70 h). Kansallispuvuissa laulettu keikka oli taiteellisesti yksi matkan parhaista - mitä nyt "Rakastava-sarjaan" meinasi tulla väärät alkuäänet. Roger ja Emilia juonsivat. Karonkka juhlittiin Mortonísissa, jossa kunnostautuivat mm. CatCat sekä toinen turkulaisduo Peku ja Anu herkällä etukeno-laulullaan. Jatkoilla hotellilla juhlittiin vielä Jounin ja Kertsin valmistujaisia. Matka-kvartetti "Toivo Toivo Toivo ja Toivo" (Pasi, Juntti, Eikka, Ilkka) suoritti ensiesiintymisensä lauluilla "Rallitähden rukkaset" ja "Ujon pojan joulumieli". Toistaiseksi matkan rasittavin päivä kaikille, sillä Emppu ja Junttila provosoivat Ilkan kertomaan 200 vitsiä (koska kuulemma vain joka 200:s ei ole limbo). ti 28.9. Marjatta Stoppelin opastuksella Hyväntoivonniemelle. Bartholomeus Diaz, Vasco da Gama ja Magalhaes olivat tehneet miehen työn purjehtiessaan joskus 1400-luvulla näillä vesillä. Rannat olivat maihinnousun kannalta kauttaaltaan mahdottoman näköisiä, mutta meritie Intian mausteaarteiden luo oli sen verran houkutteleva, että ensimmäiset siirtokunnat saatiin perustetuiksi. Matka Cape Pointille kesti bussilla parisen tuntia, mutta maisemat vuorenhuipulta olivat sitten sitäkin uskomattomammat: idässä Intian valtameri ja lännessä Atlantti kimmelsivät turkoosin eri vivahteissa, tyrskyt piiskasivat rosoista kalliota ja albatrossia muistuttavat liitäjälinnut kaartelivat majesteettisen näköisinä meren yllä. Vaikka koko Afrikan eteläisin piste Cape Agulhas sijaitsee täältä vielä kappaleen matkaa itään, katsotaan valtamerien rajan kulkevan kuitenkin juuri näillä main - merien lämpötilaero Hyväntoivonniemen eri puolilla saattaa olla kolmekin astetta. Kalatkin kuulemma "tuntevat rajansa" ja kääntyvät tässä kohdin vikkelästi takaisin omaan jorpakkoonsa... Nähtiinpä yhden auton katolla punapyllyinen paviaanikin! Teekkaritupsut herättivät tässä turistirysässä ansaittua huomiota - ja varmemmaksi vakuudeksi vielä Toivot lauloivat jenkkituristeille serenadin "Under himlen så blå och skön" kivenjärkäleen päältä. Kauan kaivattuja El Hamboja vain ei vieläkään saatu esiin pusikoista. Paluumatkalla pysähdyttiin ihailemaan ryhävalaita, jotka suihkuttivat komeasti eräällä lahdella! Marjatan mukaan "rykävalaat vasikoivat täällä mielellään". Lounaaksi Simonstowniin jossa Berthaís Restaurantissa syötiin jotain kaameanmakuista kalaa. Kuvattiin vielä tätisektion iloksi "Tantrum"-nimistä venettä ja ohitettiin "Laughing Lobster", vaikka Ilkka olisikin halunnut pihistää mainoskyltin Hummeripojille. Uusia lempinimiä kuorolaisille syntyi runsaasti: Habannaama, Koiraskätkä, Ihmispolo, Soft Embo... Vitsikilpailua yritettiin taas herätellä henkiin: - Mitä teki öljynporauslautan työntekijä, kun pomo paiskasi lopputilin kouraan? Alkoi tietysti porata. Pingviinejä pysähdyttiin moikkaamaan eräälle rannalle, jossa tralleja pitkin kävellen sai ihastella näiden antarktisten otusten sympaattisia touhuja aivan parin metrin etäisyydeltä! Puolimetriset taaperot tekivät meistä kaikista varmasti loppuiäkseen pingviinifaneja. Junttila onnistui melkein syöttämään teekkaritupsunsa yhdelle, ennen kuin vartija ehti hätiin. Ehdittiin vielä Kapiin sopivasti ennen Pöytävuoren viimeisen hissin lähtöä. Niinpä tämäkin turistikohde tuli bongatuksi helvetin viimaisessa ja koleassa säässä (lämpöä oli ylhäällä vuorella tuskin viittä astetta enempää!). Rion Sokeritoppa tuli mieleen noustessamme köysikabiinilla ylös pystysuoraa rinnettä. Ottipa joillain korkeanpaikankammoisilla vähän mahanpohjastakin. Ylhäältä pilvien lomasta avautui kerrassaan komea näkymä alas kaupunkiin! Kuvasimme iloista joukkoamme kaikissa mahdollisissa asennoissa milloin miltäkin töyräältä. Junttila uhosi menevänsä joskus vielä naimisiin vuorenhuipun pikku kappelissa (eikä siihen yli-imelien tekstiviestien tiheydestä päätellen menne enää kauan, toim. huom.). Dassie-jyrsijöitä etsittiin, muttei löydetty. Kaikista varoituksista huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) pieni iskujokkomme (Emppu, CatCat, Junttila, Ilkka) lähti illalla taksilla tutustumaan pahamaineiseen downtowniin. Korut ja arvo-esineet oli jätetty suosiolla majapaikkaan, halvannäköiset rytkyt ylle ja eikun ryöstäjien ja tappajien armoille! Vauhtia haettiin pikku baarista, jossa Emppu-ryökäle paljasti tarjoilijalle, että Ilkka on "ensimmäistä kertaa elämässään ulkomailla"... Tytöt ideoivat innoissaan pysäyttelevänsä kadulla vastaantulijoita saadakseen kokeilla, miltä tunttuu pussata neekeriä, mutta onneksi saimme estetyksi moiset riettaudet! Pöytä pantiin sitten koreaksi 169
-nimisessä paikassa, jossa olimme lähes ainoat asiakkaat.
Uskomattoman hitaasta palvelusta huolimatta saimme nautituksi
loistoillallisen pitkän kaavan mukaan shampanjoineen n. 100 FIM
hintaan! Hauskaa pidettiin kaiken mahdollisen kustannuksella niin
kypällä, että nauruhermot saivat kylmää
kyytiä! Kaikkein hauskinta oli, ettei meitä koko illan aikana
sittenkään tapettu! ke 29.9. Lento Johannesburgiin, josta bussilla ensin Melvillen esikaupunkialueelle palloilemaan tunniksi. Erään pankin valuuttatiskin naiset tekivät meihin lähtemättömän vaikutuksen laskutaidoillaan. Vaikutuksen teki myös Emppu kaatamalla eräällä terassilla kaljatuopin syliinsä - pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että tuopin tarjoili ruotsia puhuva neekeri! Sitten suunta kohti Pretoriaa. Oppaana homahtava Marius Coetzee, joka mittaili epätavallisen kiinnostuneena tenorisektiota. Lounas Blue Cranessa. Yliopistolla 15-18 workshop, joka meni kyllä vähän limboksi. Porukka ei oikein jaksanut innostua Sepon yksinpuhelusta. Tauolla tavattiin kaveri, joka kehui laulavansa yliopiston kuorossa "Raudan kirouksen" tenorisooloa! Workshopin jälkeen meidät jaettiin sitten perheisiin. Ilkka, Haba ja Koiraskätkä pääsivät "perheeseen" jonka muodosti kolmekymppinen attaseasinkku Riikka Torppa. Kämppä oli varsinainen linnake: omalla neekerivartijalla varustettu, kahden rautaportin ja hälytyslaitteiden suojaama poikamiesboxi, josta ihme kyllä löytyi nukkumatilat kaikille. Jääkaapista löytyi vain yksi kylmä olut, jonka Ilkka voitti "kivi-paperi-sakset" -pelillä itselleen. Muiden perheistä mainittakoon Junttilan ja Pasin "äiti", jonka pojat äänestivät heti matkan kauneimmaksi... Pikaisen suihkun jälkeen emäntämme vei meidät belgialaisen diplomaattiystävänsä luo pikku bileisiin. Paikalle oli kutsuttu varsin kirjava seurakunta: isännän lisäksi pari hollantilaista, sveitsiläinen ja itävaltalainen kosmopoliitti. Siinä sitten keskustelimme henkevästi kolmen ruokalajin illallisen ympärillä, tyhjensimme isännän baarikaappia - ja ihmettelimme salaa hieman diplomaattielämän pinnallisuutta. "Helan går" sentään laulettiin porukalla! Isäntä Alex ja Riikka pitivät koko illan sellaista peliä, ettei jäänyt epäselväksi, miksi typy halusi välttämättä antaa parisänkynsä täksi yöksi Haban ja Anan käyttöön. to 30.9. Aamu alkoi Pretoria sightseeingillä. Yritimme unisina kiinnostua pääkaupungin "nähtävyyksistä", mutta väkisinkin tuli mieleen Canberra, Bonn tai joku muu väkisin kyhätty hallintokaupunki. Yliopistolla pidettiin lounaskonsertti, jota kuulemaan oli raahautunut viitisenkymmentä alan harrastajaa. Tämän jälkeen perheet hakivat "lapsensa" syömään - paitsi meidät poloiset, jotka jouduimme Riikan kiireiden vuoksi keksimään itse ajankulua viideksi tunniksi. Kulutimme sen viemällä esiintymiskamat valmiiksi konserttipaikalle ja nauttimalla mm. etanoita ja ostereita läheisessä irkkukuppilassa. Kun tulimme takaisin kirkkoon (joku hollantilainen reformikirkko), huomasimme että kamojamme oli pengottu: Habalta oli viety kamera ja Ilkalta rommipullo! No, sitähän varten ovat vakuutukset, joten eiköhän ainakin jotain saada takaisin. Illan teemana ei ollut vähempää kuin "First Finnish Choir Festival", johon osallistui lisäksemme neljä paikallista kuoroa: Pretoria University Choir, Singkronies Chamber Choir, Alexandra Youth Choir ja Jacaranda Childrenís Choir. Näistä nuorisokuoro esitti mm. Tapiolan kuoron perusohjelmistosta kappaleen Lumi väsyy veden alle (tai miten päin se nyt oli...) nostattaen vedet parin entisen tapiolalaisen silmiin. Seppo veti parit urkuaariat ennen kuin kuin Dominante nousi lavalle viimeisenä. Rutistimme itsestämme uljaasti kiertueen viimeiset fortissimot - ja vielä pisteeksi iin päälle kaikkien kuorojen kanssa yhdessä Finlandian. Vahingosta viisastuneena varjelimme ahtailla lauteilla entistä tarkemmin omaisuuttamme: - Hei jätkät, ette viitti kattoo, onko mun perstaskussa oleva käsi musta vai valkoinen! Karonkkapaikkaa jouduttiin etsimään hartaudella, mutta löytyihän se lopulta jostain päin kam-pusta. Ilonpitoa jatkettiin parisen tuntia serenadeineen, kunnes Riikka lopulta alkoi näyttää valmiilta lähtemään kotiin. Kotimatkalla kuultiin, miksi maan kääpiönaapurit Lesotho ja Swazimaa ovat yhä itsenäisiä: pitäähän täkäläisilläkin elostelijoilla olla omat "monaconsa", jossa kaikkinainen hauskanpito ei ole lailla kiellettyä... pe 1.10. Yliopiston pihassa hyvästeltiin perheet ja bussin nokka kohti pohjoista ja Mpumalngaa! Parin kolmen tunnin köröttelyn jälkeen pysähdyttiin jossain pannukakuille. Bussi alkoi pikkuhiljaa täyttyä puueläimistä, joista metrin mittaiset, taatusti kapsäkkiin mahtumattomat kirahvit olivat suosituimpia. Päivän puujalka: - Kätkän Antti oli pienempänä koko peto rakentamaan hiekkalinnoja, mistä syystä häntä kutsuttiin kaveripiirissä Santa Anaksi. Perille Krugerin kansallispuistoon tultiin illansuussa. Majoituimme Satara Restcampiin, jonka toisiaan muistuttavat savimajat olivat teekkareillekin sen verran mystinen labyrintti, että oman luolan etsintä illan hämärässä tuntui ylivoimaiselta. Lopulta kuitenkin löysimme omamme (Eskelinen, Junttila, Pastori, Maasalo, Aaltonen). Kaikenlaista antilooppia, krokotiilia, pahkasikaa, korppikotkaa ja kirahvia bongattiin jo bussin ikkunasta, mutta varsinaiset kicksit saatiin vasta yösafarilla. Porukka jaettiin kahteen kuormuriin, joiden lavalta suunnattiin voimakkaat valonheittimet kohti savannin pimeyttä. Eläimet eivät varsinaisesti hurmanneet runsaslukuisuudellaan, mutta nähtiinpä sentään mm. sevettikissa, piikkisika, valkonaamainen pöllö ja harvinaisempia antilooppeja (kirjoantilooppi, sukeltaja-antilooppi ja "steenbok" mitä lie suomeksi). Leijonan karjuntaakin kuultiin yön pimeydessä! Kylmyys alkoi kalvaa luita ja ytimiä, vaikka huopiakin oli tarjolla - sisäistä ja ulkoistakin lämmikettä käytettiin runsaasti, mutta taisipa silti flunssabasilli jos toinenkin saada tänä yönä hyvän kasvualustan koviakokeneissa limakalvoissa. la 2.10. Aamulla olin niin kuumeinen, että päätin jättää aamusafarin väliin. Kotipihassa kävivät vähän lohtua tuomassa pari mungoa ja orava. Mutta eipä ollut kovin kaksinen pääporukankaan saalis: parit virtahevot ja krokotiilit sentään + norsu, jolla oli kuulemma ollut aivan KAAMEAN iso arvatkaa mikä... Kello 15.00 lähdettiin jo vähän hampaita kiristellen viimeiselle safarille: - Nähtäis nyt jo se -tanan leijona! Tuntikaupalla saatiinkiin koluta tantereita ennen kuin pitkä odotus lopulta palkittiin: yksinäinen naarasleijona asteli arvokkaasti kohti juomapaikkaa aivan bussimme vierestä! Ja kukapa olisikaan ollut sopivampi ensi havainnontekijäksi kuin Vakkilaisen Kirppa, joka eniten epäili koko otuksen olemassaoloa. Jormalta pääsi harkitsematon huokaus katsellessaan jellonan feminiinistä menoa: - Jaa-a, jos mä olisin uros niin kyllä mä tuon perässä menisin! Illalla juhlittiin sitten grillikatoksen ja Afrikan tähtitaivaan alla kunnolla kaikki mahdolliset ja mahdottomat paineet pihalle. Barbeque-lihaa ja makkaroita riitti, sekä toinen toistaan pidempiä puheita, lauluja ja halijonoja. Yksinäinen hyeena kävi pari kertaa aidan takana norkoilemassa herkkupaloja. Illan ehdoton kohokohta oli Anu & Pekun tanssin jatko-osa "Maata viisti norsun lerssi". Resistersit kanta-esittivät Tarjan tekemän uuden kauniin serenadin. Paikallinen "Tula lee ku" oli pikku hiljaa matkan edetessä vääntynyt sitsilauluksi "Juodaan viinaa, juodaan viinaa, juodaan viinaa, niin että maksa letkahtaa..." Jatkoja vietettiin majoilla, jolloin ilonpitoon yhtyi myös naapurista pari jenkkiä. Sen sijaan ilonpitoon ei yhtynyt Texas Rangerin näköinen vartija, joka raivokkaana yritti uhkailla meitä äänettömämpään menoon Smith & Wessoneillaan. Naapurin vanha setä lupasi myös moneen otteeseen tehdä meistä kantelun tarvittaessa aina suurlähettiläälle asti, mutta tyytyi sitten jupisemaan: - Teillä ei ainakaan ole mitään asiaa Krugeriin niin kauan kuin minä elän! - Eipä tullut kovinkaan monen vuoden karenssi, huudettiin kohteliaasti takaisin... Serenadeja ja tähtitaivaan ihailua Etelän Risteineen jatkettiin aina aamuun saakka. su 3.10. Paluumatka alkoi messevästi: neljä gepardia loikoili pensaan juurella aivan tien poskessa! Edes vähän balsamia niille haavoille, jotka jotkut saivat sarvikuonon, pantterin ja El Hambojen missaamisesta. Matkalla kohti Johannesburgia pysähdyttiin turisteeraamassa kivisellä rotkojyrkänteellä ja kahden mahtavan kanjonijoen yhtymäpaikassa (Pilgrimís Rest). Kävipä siinä joku uimassakin. Lounaalla kullankaivajien Diggerís Denissä syötiin itsemme huonoon kuntoon mahtavasta seisovasta pöydästä. Bussin bensaletku räjähti jossain pikkukaupungissa, jossa jouduimme tappamaan aikaa pari tuntia oluen ja "Tate wetun" avulla. Kuoron epävirallinen kolmiloikkakisakin käytiin ja voittajaksi selvisi Ilkka, Tuomas hyvänä kakkosena. Toivo ja Toivolle lähti postikortti, jossa todettiin, että meillä on "hope and hope to see You once again" + muuta kohteliasta. Englanniksi käydyssä pokeripelissä narahtivat tällä kertaa opas-Mara ja Lehmuskumpu. Kentälle ehdittiin nippa nappa ajoissa. Vakkilaiset jatkoivat matkaansa kohti Tansaniaa ja me muut alettiin totutella pikku hiljaa kotimatkan suloihin. Paitsi Emppu jolla oli vielä jotkut treffit Lontoossa. ma 4.10. Helvetin pitkän mutta unettoman yön jälkeen laskeuduttiin vihdoin Heathrowiin, jossa oli edessä vielä neljän tunnin odottelu tax free -houkutuksineen. Vihdoin viimein kello 16.50 karahti laskuteline Seutulan kotoisaan asfalttiin! Yhdeksän meistä sai todeta kapsäkkinsä jääneen matkalle - Junttila tätä kirjoitettaessa ehkä lopullisesti? Kuudes maanosa tuli Dominantelle, Sepolle ja Ilkalle
vihdoin täyteen! Ja millä tavalla: kaikki konsertit
onnistuivat yli odotusten, väkeä oli mustanaan ja
valkoisenaan, parhaimmillaan 700-800 henkeä (Ambomaa) ja
huonoimmillaankin 70 (Cape Town). Sepon mielestä matka oli
taiteellisesta näkökulmasta kuoron parhaita ellei paras,
kokonaisuutena Etelä-Amerikka jäi vielä ykköseksi.
Ohjelmistoa oli ehkä liikaakin - pienempi pala vielä paremmin
harjoiteltuna olisi ollut monien mieleen, mutta tämähän
on niitä ikuisuuskysymyksiä.
Liite 1 AFRIKANMATKAN LINNUT Lihavoidut Suomessa pesivänä tavattuja
Yhteensä 40 lajia Liite 2 AFRIKANMATKAN IMETTÄVÄISET JA MATELIJAT Laji Havaintoja yht.
Yhteensä 35 lajia |
|
Top Five:
Top Five:
|