Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Himalaja 2001

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

JÄÄTÄVIIN KORKEUKSIIN! - Trekkaus Nepalissa Mt. Everestin maisemissa 15.10. - 6.11.2001

Teksti ja valokuvat: Ilkka Aaltonen
Piirroskuvat: Ilkka Aaltonen, Heli Naskali, Hergé

ma 15.10.

Kello 14.30 neljä ihmistä odotteli syystäkin hermostuneina Seutulassa Jyväskylän Seudun Lapinkävijöiden Kiehisten bussia saapuvaksi. Koneemme kohti Wieniä oli määrä lähteä puolen tunnin kuluttua, ja kaikki matkaliput olivat tukevasti tuossa bussissa, matkanjohtaja Rami Vuoriston taskussa. Eerolan Kalle ja Leena virittelivät jo ensimmäistä kunnon perheriitaa, kun Sinivuoren liikenteen uljas menopeli karautti lähes suoraan ulkomaanlentojen lähtöselvitystiskille. Kuusitoista punaposkista seikkailijaa reppuineen liittyi joukkoomme yhdennellätoista hetkellä, ja niin Suuri Seikkailu voi alkaa!

Itävaltalainen Lauda Air / Austrian Airlines kiidätti meidät turvallisesti Wieniin, jossa saisimme odotella peräti kuusi tuntia jatkoyhteyttä Nepaliin. Jotkut saivat tuon ajan kulumaan kentällä ostoksia tehden ja lepäillen. Ilkka, Heli, Kalle ja Leena singahtivat bussilla kaupungille musiikkikaupungin ihmeitä katselemaan. Neljän kirkon jälkeen oluet ja apfelstrudelit naamaan, ja takaisin kentälle.

Puolen yön jälkeen päästiin sitten itse (A)asiaan... Jenkkien pommittama Afganistan kierrettiin yllättäen eteläkautta, yhtään risteilyohjusta ei silti ilmaantunut matkustamoomme.

ti 16.10.

Aamulla klo 10.00 oltiin perillä Katmandussa, Nepalin pääkaupungissa. Tämän maailman 5. köyhimmän maan 22 miljoonasta asukkaasta 45 % elää kitkuttaa YK:n määrittelemän köyhyysrajan alapuolella - yli puolet luokitellaan aliravituiksi. Pinta-alaltaan vähän Suomea pienemmällä Nepalilla on siitä erikoinen historia, ettei se ole koskaan ollut minkään ulkopuolisen mahdin alistuksessa. Tämä johtunee pitkälti sen äärimmäisen vaikeakulkuisesta maastosta, jota hallitsee idästä länteen maailman mahtavin vuorijono, Himalaja.

Tässä vaiheessa lienee tunnustettava, että tuskin mekään olisimme tulleet tänne ilman noita nyppylöitä - jokin niissä tuntuu vetoavan ihmisiin siinä määrin, että yksin Everestin alueella käy vuosittain n. 25000 kiipeilijää, trekkaajaa ja seikkailijaa. Kun ikimuistoisen Huippuvuorten-reissun (1998) jälkeen kuulimme Kiehisten suunnittelevan Nepalin-keikkaa, ei meitä ollut vaikea ylipuhua uusiin koitoksiin.

Thamelin alueella sijaitsevassa Hotel New Gajurissa (1/2*) tapasimme ensi töiksemme Kanchha Sherpan*), joka edusti Travel High Solu -nimistä retkenjärjestäjää.  Kaveri itse oli ihan tavallinen, mukava, kohtuullista englantiakin taitava taatelintallaaja, mutta veljensä Chhongba osoittautui melkeinpä jo julkkikseksi: kaveri oli ollut perusleirin kokkina v. 1996, kun Mt. Everestin rinteillä sattui vuorikiipeilyn historian pahin onnettomuustapahtumaketju (tästä lisää tuonnempana).

Pikaisen majoittumisen jälkeen kävelimme letkassa pari sataa metriä kohti keskustaa ja nousimme portaat pieneen ja viihtyisään ravintolaan, jossa kaksi viehkoa tummaverikköä kumarteli meidät kohteliaasti peremmälle: - Namaste! Namaste!  Illallispöydässä meille esittäytyi myös Dawa Sherpa, joka kertoi olevansa tulevan vaelluksemme sirdar, johtajasherpa. Ensimmäinen kosketuksemme nepalilaiseen keittiöön oli miellyttävä ja rohkaiseva: ruoka oli hyvää - ja mikä parasta, tuntui pysyvän sisälläkin...

Paluumatkalla ehdimme jo vähän vilkuilla ympärillemmekin. Kaupunki tuntui olevan yhtä suurta basaaria, joka puolella myytiin itämaisenoloisia tuotteita, retkeilyvälineitä, matkamuistoja, teetä ja mausteita. Liikenne oli kaoottista: kaikenkokoiset ja -näköiset autot, moottoripyörät ja polkupyöräriksat kurvailivat jalankulkijoiden seassa torvet soiden ja äänekkäästi huutaen. Hanakoita katumyyjiä riitti - juuri kun oli päässyt sitkeästä huilukauppiaasta eroon, roikkui jo toisessa käsipuolessa gurkha-veitsen tarjoaja ja toisessa huumediileri.

Helin kanssa irrottauduimme porukasta ja sukelsimme Pekingin hutong-aluetta (sitä valtavaa slummia) muistuttavalle pikkukujalle. Valitsimme kaikkein pienimmän ja surkeimman näköisen "baarin", johon istahdimme juomaan ja kortteja kirjoittamaan. (Tottuneen matkailijan otteella kuvailimme sukulaisille ja kavereille lähes kaikki edessä päin odottavat kokemukset...) Tämä kahden pöydän loukko oli niin matala, että sinne päästäkseen oli kumarruttava lähes kaksin kerroin. Ensimmäinen nepalinnisäkäskin bongattiin, kun isokokoinen rotta juoksi pöydän alle!  "Jo yksi katmadulaisrotta juotu pöydän alle" kirjoitettiin kortteihin... Ennen nukkumaanmenoa pakattiin vielä vaelluskamat isoihin urheilukasseihin - loput tavarat jäisivät matkalaukuissa hotellin säilytykseen. Uni tuli oman tyynyn ansiosta nopeasti.

*) Sherpat ovat Itä-Tiibetistä, Kiinan puolelta Nepaliin 1500-luvulla vaeltanut etninen ryhmä, joka on asettunut pääosin Solu- ja Khumbu-laaksoihin Koillis-Nepaliin. (Sana "sherpa" juontaa juurensa tiibetiläisestä ilmaisusta, joka tarkoittaa "itämaalaista"). Valtaosa korkeaan ilmanalaan tottuneista sherpoista on omaksunut ammatikseen kiipeilyoppaan vaarallisen ja haastavan työn. Sherpoja Nepalissa on 110000 eli 0,5 % koko väestöstä. Uskonnoltaan he ovat hartaita buddhisteja (virallisestihan Nepal on hindulainen kuningaskunta).

ke 17.10.

Aamiaisella samassa namaste-paikassa kuin eilen tervetulopäivällisellä. Sherpat nostivat matkakassimme kahden 10-paikkaisen bussin katoille, jotta itse mahtuisimme sisätiloihin. - Ottakaa sitten mukava asento, sillä tämä päivä tärvääntyy kyllä varsin täydellisesti bussissa istumiseen! meitä rohkaistiin. Kartasta näimme, että määränpäämme, Jirin vuoristokaupunki sijaitsi noin 190 kilometriä Katmandusta pohjoiseen. Jo pelkkä ulospääsy pääkaupungin ruuhkista kesti niin kauan, että aloimme pian uskoa oppaiden pessimistisiltä kuullostavia aikatauluarvioita. No, olihan siinä jonossa körötellessä aikaa ihastella mm. Kuninkaallisen palatsin ulkomuureja ja muita nähtävyyksiä. Royal Familyhan oli kesäkuussa kokenut kovia, kun yksi prinsseistä oli mustasukkaisuuden puuskassaan tehnyt selvää jälkeä koko suvusta (tämä ainakin yhden suosituimman, ulkomaiselle lehdistöllekin jaetun tiedotteen mukaan - paikalliset tuntuivat uskovan, että verilöylyn taustalla olisivat olleet pikemminkin poliittiset vaikuttimet).

Maisemat alkoivat pian maaseudulle päästyämme muuttua suorastaan henkeäsalpaavan kauniiksi: kapea serpentiinitie kiemurteli ylös ja alas rinteitä. Välillä näytti jo siltä, että suistumme rotkoon, mutta kelpo kuskimme sai aina viime tingassa pidetyksi ajopelin tiellä. Tilannetta käytti ovelasti hyväkseen eräs seurueemme naisjäsenistä, joka vienosti vinkuen pyysi saada vaihtaa paikkaa aina sille puolelle bussia, joka ei ollut rotkon päällä. Ymmärrystä sekä suojelunhalua toki macho-puolelta löytyi...

"Pasi Kuikalle" pysähdyttiin tarpeen tullen - ja monilta kuoromatkoilta omaksumamme tavan mukaan bassot jalkautuivat bussin vasemmalle, naisväki ja tenorit oikealle puolelle. Lounas nautittiin niin ikään tienposkessa. Sherpat jakoivat kullekin pussukan, josta löytyi mm. muna, appelssiini, banaaneja, perunaa, leipää ja vihanneksia. Ja taas jaksettiin istua.

Hämärän tullessa joskus kuuden, seitsemän aikoihin, yhdellä jos toisellakin alkoi luomi painaa. Loppumatka nuokuttiin jonkinlaisessa puoliunessa, ja alettiin uneksia edessä olevasta seikkailusta. Joskus puolen yön korvilla matkanteko keskeytyi yllättäin, kun bussiin nousi univormuasuinen virkamies tiedustelemaan passiemme numeroita! Hetken jo luulimme kuljettajan eksyneen pahasti sumussa jonnekin Tiibetin raja-asemalle, mutta sitten selvisi, että täällä pidetään tarkkaa kirjaa vaellusalueille tulevista.

Jiri sijaitsee 2064 metrin korkeudessa merenpinnasta. Kohta pääsimmekin jo perille ja majoittauduimme kahden-kolmen hengen huoneisiin. Siitä yöstä jäi mieleen lähinnä ahkerassa käytössä ollut saastainen yhteisvessa. - No kun sitä vettä käskettiin juoda joka käänteessä!

to 18.10.

6.30 oveemme kolkutettiin ja kaksi ystävällistä naamaa työntyi sisään: - Excuse me, morning tea! Samassa hölmistyneiden matkailijoiden vuoteiden jalkopäähän ilmestyi pieni tarjotin, jolla oli kaksi höyryävää peltimukia! Nepalissa herätään pikkuhiljaa: vasta tunnin kuluttua varhaisteetarjoilusta oli vuorossa varsinainen aamiainen yhteisessä ruokailutuvassa. Mätkimme energiapitoisia eineitä sisäämme varmuuden vuoksi vähän enemmän kuin normaalisti, sillä emme olleet vielä oikein tietoisia ensimmäisen etapin "rankkuusasteesta". Sherpat täyttivät vesipullomme kiehuvalla vedellä, jonka pitäisi jäähtyä juomakelpoiseksi muutamassa tunnissa. Näin välttäisimme kaikki kauheudet, joita meille kuulemma koituisi, jos joisimme suoraan vuoripuroista tai kyläkaivoista.

Katselimme ennen lähtöä epäuskoisina kantajien, kulien*), taakkoja: jokainen heitti selkäänsä punotun, alaspäin suippevan maissikorin, joka oli ahdettu täpötäyteen kassejamme, makuupussejamme sekä muita retkellä tarvitsemiamme kapineita ja muonaa. Tai no, oikeastaan ilmaisu "heitti selkään" ei sentään taida olla kovin kuvaava: homma kävi sillä lailla, että kuli kyykistyi korkeammalla tasanteella tai penkintapaisella olevan taakan alle, kaveri auttoi rojut selkään - ja sitten vain toivottiin, että polvet kestävät pystyynnousun. Kantamuksen paino jakautuu koko kropan lihaksille kätevän otsahihnan avulla - täkäläiset eivät koske kepilläkään länsimaisiin rinkkasysteemeihin! Retkikuntaamme kuului kaikkiaan 22 vaeltajaa + 65 sherpaa tai kulia.

Kyselimme taakkojen painoja, ja saimme kuulla niiden vaihtelevan 40-80 kg:n välillä! Vähän hävetti kanniskella omaa pikku päiväreppuaan, jossa oli pari varapaitaa, vesipullo ja kamera. Toisaalta siitähän me näille sankareille juuri maksamme, ettei sinne tarvi sulloa muuta.

Klo 8.30 kuulimme Dawa Sherpan kajauttavan ensimmäistä kertaa merkkihuutonsa: - Mennaaäännn! Tämä pirteä 51-vuotias vuoristokarpaasi olisi johtotähtenämme tästä eteen päin seuraavat kaksi viikkoa. Oli siis syytä painaa miehen piirteet mieleen. - Katsokaa vielä kerran autoja ja polkupyöriä! Ette tule näkemään niitä vähään aikaan! Kaikki tavaraliikenne hoituu vuorilla ihmisten tai jakkien*) selässä - tieto, joka kummasti rauhoitti parkkikiekkoihin ja metroihin kyllästynyttä kulkijaa.

*) Kulit ovat pääasiassa hindulaisia, pienikokoisia mutta sitkeitä poikia, jotka ovat valmiita raatamaan paremman elämän toivossa usein vain 2-3 dollarin päiväpalkalla. Näistä nöyristä mutta kumman iloluontoisista metriheikeistä harva puhuu englantia. Sherpat ovat toista maata: lähes kaikki ovat opetelleet sen verran kieltä, että tulevat auttavasti toimeen turistien kanssa. Kantajien joukossa oli itse asiassa myös muutama sherpa-heimon edustaja opettelemassa varsinaisia oppaanhommia sananmukaisesti "kantapään kautta"...

Jo ensimmäisessä nousussa Dawa huomasi Helin pitelevän vaellussauvojaan samassa kädessä (toinen kannatteli mekon helmoja, toim. huom.) ja tarjoutui "auttamaan": - Can I help You? Heli huomasi toisen sauvansa siirtyneen näppärästi Dawan käteen ja hymyili ystävällisesti miehen huomaavaisuudelle. (Tämä harmiton pikku tapahtuma oli oleva alkuna eräälle merkillepantavalle seikalle, mutta sitä emme vielä siinä vaiheessa tienneet...). Vaeltaminen alkoi alkukankeuksien jälkeen maistua hienolta! Kohta kylä jäi taakse ja ainoat kuulemamme äänet olivat tuulen humina ja kaskaiden surina. Ja tietysti Kallen taukoamaton pulina: - Olenkos kertonut, kun me vaimon kanssa Äkäslompolossa..?

Ensimmäisen retkipäivän aikana oli yllättävän paljon alamäkiä - seuraava leiripaikkamme olisikin itse asiassa joitain satoja korkeuserometrejä alempana kuin Jiri. Hyvä niin, sillä tottuisimme näin paremmin ohueen ilmaan. Siitä huolimatta vuoristotauti ja aivoödeeman riskit pyörivät mielessämme tuon tuostakin: pienikin pään vihlaisu tai hengästyminen saivat heti pelkäämään pahinta.

Eräässä jyrkässä rinteessä ohitimme vanhahkon miehen, joka raahasi selässään kerrassaan uskomattoman näköistä taakkaa! Pitkälti kolmatta metriä korkea ja vähän toista leveä muoviin kääritty kuorma peitti kantajansa lähes kokonaan näkyvistä ja näytti sortavan hänet alleen minä hetkenä hyvänsä. Saimme selville, että pappa oli matkalla Jiristä Namche Bazaariin asti myymään tavaroitaan. Tähän linnuntietä runsaan sadan kilometrin matkaan kuluisi häneltä arviolta yhdeksän päivää! "Rekkamieheksi" ristimämme ilmestys piirsi kepillään hiekkaan konttinsa painon: "108 kg".
- SATAKAHDEKSAN KILOA!!?? --- Saimme letkautetuksi jonkinlaisen hyvänmatkantoivotuksen ja jatkoimme taivalta epäuskosta ja kunnioituksesta mykkinä.

*) "Jakit" joita täällä tapaa, ovat enimmäkseen jakin ja naudan risteytyksiä. Uros on dzopkyo ja naaras dzomi. Puhdasrotuinen naarasjakki on nak.

Lounasta nautimme viihtyisällä nurmikedolla sinisen muovimaton päältä. Sherpa-keittiö oli ennättänyt paikalle paljon ennen meitä, pystyttänyt välineensä ja kattanut "pöydän". Riisiä, hirssiä, sherpakastiketta, perunaa ja vihanneksia. Ja kahta lajia ketsuppia: tulista ja todella tulista. Lounaan jälkeen pelasimme kantajien ja sherpojen kanssa lentopalloa. Koska verkkoa ei ollut, opetin pojille uudenlaisen pelin, jossa mokaaja joutuu vuorollaan pois leikistä. (Sen verran kielimuuria oli, että ehdotukseni olut- tai konjakkivedonlyönnistä eivät menneet perille - ehkä onneksi...). Puoli tuntia tätä lajia riitti merenpinnan tasoon tottuneille keuhkoilleni.

Illan suussa saavuttiin sitten Shivalayaan (1767 m), viihtyisänoloiseen pikkukylään vuolaan joen partaalla! Kirkkaankeltaiset teltat olivat jo kutsuvasti pystyssä, ja sherpat potkiskelivat enimpiä lehmänkakkaroita loitommas. Keskelle idylliä oli pykätty suuri ruokailuteltta, jossa pitkän pöydän ympärille oli asetettu 24 telttatuolia. Sherpat viittilöivät meitä sinne nauttimaan teetä ja pipareita.
Pari harmaakalastajaa lenteli kosken yläpuolella, mutta emme nähneet niiden saavan mitään. Meitä kiellettiin menemästä uimaan, sillä vesi kuulemma kuhisi kaikenlaista ikävää loismatoa sun muuta. Pikkupojat pelasivat lentopalloa läheisellä kentällä. Heli teki tuttavuutta epäluuloisen ponin kanssa.

 Patjoja, makuupusseja ja tavarakasseja saatiin odotella pitkään - viimeiset kantajat olivat ilmeisesti väsähtäneet tai eksyneet tai molempia. Heitä vastaan lähetettiin viimein partio kovakuntoisimpia sherpoja.
Lauma paikallisia lapsia tuli kiehnäämään telttojen ympärille kynien tai lanttien toivossa. Paavo (se meistä, joka jo ulkonäöltäänkin eniten muistutti joulupukkia) jakelikin heille auliisti piirustusvälineitä, joita olimme saaneet aika kasan matkasponsoreiltamme. Mutta tämä isällinen karvanaama heltyi vain sellaisten ipanoiden kohdalla, jotka ymmärsivät olla kerjäämättä! Muut saivat tyytyä tavaamaan "joulupukkia"... Kaksi erityisen söpöä tyttöä opetti meille nepalilaisen lastenlaulun*), kun ensin olimme itse laulaneet vähän malliksi! (Tässä vaiheessa jo vähän harmitti, etten sittenkään tullut ottaneeksi kitaraa matkaan...)

Opettelimme innokkaasti sherpojen kieltä:

- Namaste = Heippa vaan kuule!
- Timi leio kosta cha = Kuinkas hurisee?
- Tapaaiko naam ke hu = Ja mikäs se olikaan sun nimi!?

Hartaana buddhalaisena Dawa siunasi illallisen - ja pyysi kuulemma siinä samalla jumaliltaan anteeksi illalliseen väistämättä liittyvää pienimuotoista viskitissuttelua. Näkäräiset olivatkin tarpeen - varsinkin niille meistä, joiden kamat olivat edelleen hukassa. Inkeri lainasi Helille villapaidan, koska viski ei illan viilentyessä enää yksin riittänyt. Lopulta taskulamppujen valokeilat alkoivat välähdellä yön pimeydestä: viimeisetkin kuliparat rojahtivat nääntyneinä leiriin. Kiskoimme onnellisina Goretexit ylle ja ryömimme tovin lämmiteltyämme makuupusseihin. Yöllä satoi jonkin aikaa.

*) Bidima basera, merai bato erera. Miri ama rudiun, malai samzera. (Tältä se suurin piirtein kuulosti).

pe 19.10.

No niin! Aamuyllätykset sen kun jatkuvat: tänään tuli heti teen jälkeen vadillinen kiehuvaa vettä telttaan! - Hand wash! kuuluttivat iloiset sherpamme. Meidäthän hemmotellaan ihan pilalle... Aamiaiseksi kiskottiin reimat annokset puuroa hunajan kanssa, pannukakkua hunajan kanssa ja munaa hunajan kanssa. Ja tietenkin "Excuse me tea please" -juomaa.

Jyrkkä alkunousu kului vähän mutaisissa merkeissä: yöllinen sadekuuro oli piessyt polun paikka paikoin pehmeäksi liejuksi. Mutta ei se mitään, koska "Tunturisusi-vaelluskenkä on tehty kestämään niin ilot kuin surutkin" (maksettu mainos). Vastaan tuli kolme aasikaravaania, jotka oppaamme neuvoivat sivuuttamaan kapealla jyrkänteellä siten, että aasi jää rotkon puolelle. Joku hölmö oli kuulemma takavuosina viis veisannut neuvoista, ja niinpä aasi oli epähuomiossa (tai tahallaan) tuupannut vaeltajapolon pari sataa metriä alempaan kastiin. Heli taputteli aaseja sen näköisenä, että yksi niistä taitaa kohta kääntyä meidän matkaamme. Ei sentään kääntynyt...

Eräässä pikkukylässä koimme siihenastisen matkamme täyttymyksen: vihdoinkin löydettiin baaripahanen, josta sai OLUTTA! Kaksisataa rupiaa (n. 17 mk) puolen litran pullosta ei ollut paha hinta niissä oloissa. Ah, elämätä! Juopottelutauon jälkeen kävelin yhtä matkaa toisen sirdarimme, Kaji Sherpan, 49, kanssa. Tämä valkoiseen kalastajanhattuunsa kovin tykästynyt kaveri oli virkaveljeään jäyhempi, mutta silti itse sydämellisyys. Hänen olemuksessaan oli alkureissusta jotain "velttoa" ja vähän väsähtänyttä, mikä piti hänet pitkään meidän silmissämme eräänlaisena Dawan kakkosmiehenä. Kaji kertoi olleensa jokunen vuosi sitten kuukauden päivät itsensä Dalai Laman opissa Intian Darjeelingissä - perehtymässä buddhalaisuuden saloihin. Juttelimme maailmankuvistamme parisen tuntia, kunnes pysähdyimme lounaalle Shangmagad-nimiseen kylään.

Taas oli kykittävä sinisen muovipressun reunalla pari tuntia. Vähän napinaa alkoi kuulua joukostamme: - Miksi hitossa pitää tuhrata päivän parhaat vaellustunnit tällaiseen odotteluun? Kieltämättä lounaalla olisi riittänyt vähempikin ruokalajien määrä, jolloin olisimme päässeet jatkamaan matkaa pikemmin. Mutta matkanjohtajamme olivat suuressa viisaudessaan valineet tällaisen aikataulun, ja siihen oli tyytyminen. Harmaa kissanpoika auttoi meitä lounaan rippeiden tuhoamisessa.

Vatsa taas täynnä olikin sitten haastavaa kavuta tähän asti jyrkintä ja pisintä rinnettä. Ilkka käytti polun kiemuroita hyväkseen ja oikaisi jyrkistä kohdista toisten kiertäessä pääpolkua. - Shikaaneissa saa vähän fuskata! Niin se Suumahherin Maikkelikin aina tekee. Menohalujen ja kuntotason mukaisesti joukkomme venyi kilometrien pituiseksi harvaksi jonoksi. Eräässä solassa kohtasimme matkan ensimmäiset mani-kivimuurit  ja shortenit*). "Tintti Tiibetissä" -sarjakuvasta muistimme, että nämä pyhät rakennelmat tuli aina sivuuttaa vasemmalta puolelta - "muutoin paha onni, sahib".

Heli halusi valaistua kunnolla ja pyysi Dawaa opettamaan hänelle buddhalaisen rukousmantran, jota mumistaan samalla kun kierretään mani-muuria: - Om mani padme hum... om mani padme hum... Ja lopuksi piti koskettaa jotain kiveä ja sanoa vielä "hih!" Perustelukin löytyi: - No katsos, vaikkei me mentäiskään koskaan uudelleen naimisiin, niin voit aina ottaa mut jalkalamppuvaimoksi, koska olen niin maan perusteellisen valaistunut...

Maunon mittarin mukaan tasan 2700 metrin korkeudesta löytyi siisti kylä, johon pysähdyttiin nauttimaan taas virvokkeita. Kävi ilmi, että baarin puhelimella pääsi soittamaan Suomeen. Monet käyttivätkin tilaisuutta kysyäkseen, josko kotiväkeä harmittaa kovasti, että me olemme täällä olutta juomassa. Katselimme tovin paikallisen vapaamuurarin ja vapaamaalarin edesottamuksia, kunnes jatkoimme matkaa
alas laaksoon. Matkalla tapasin hollantilaisen trekkajanuorukaisen, jonka kanssa hölkättiin puolisen tuntia samaa tahtia. Juuri ennen seuraavaan leiripaikkaan tuloa flirttailtiin - ihan vähän vain - kauniiden nepalittarien kanssa erään baarin ovensuussa.

"Dokharpa" luki nurmeen tökätyssä kyltissä sortuneen talon vieressä, vaikka kylän nimi olikin tiettävästi Bhandar (2194 m). Taas saatiin ihmetellä, mihin osa kantajista oli jäänyt. Tulivathan ne sieltä lopulta, kun jälleen oli pantu etsintäpartiot lamppujen kanssa liikkeelle.

Lämmin yö (+ 15 °C). Ihastelimme tulikärpäsiä, komeita revontulia ja kirkasta tähtitaivasta. Otava näyttäytyi aamuyöstä kummassa pystyasennossa pohjoisella taivaalla. Ilkka kärsi koko yön outoa kipua mahan oikeassa laidassa. Umpisuoltakin siinä jo ehdittiin epäillä ja helikopterikyytiä pohtia, mutta aamulla tuska oli onneksi tiessään.

*) Mani-kivet ovat litteitä kiviä, joihin on hakattu sanskriitinkielisiä symboleja ilmaisemaan Tiibetin buddhalaisten rukous Om mani padme hum  (= "Ilo on lootuksessa").

la 20.10.

Aamulla lähitalon asukit tulivat kaupittelemaan kutomiaan lapasia ja pipoja. Tuovi ainakin osti tyylikkäät ja lämpimännäköiset vetimet itselleen pilkkahintaan. Sumussa liikkeelle. Dawa alkoi ontua vasenta polveaan - ja käytti edelleen Helin keppiä... Taival alkoi jyrkällä kipuamisella, joka vei nopeasti mehut liian lujaa aloittaneilta. Sitten alettiin laskeutua kaunista puronvartta alas pikkukylään, jota ympäröivät idylliset riisi- ja hirssipellot. Pitkä lasku tuntui erityisesti reisilihaksissa - naiset huomasivat tämän viimeistään kykkiessään tauolla nokkospuskissa.

Sitten alkoi suorastaan helvetillinen ylämäki, joka hyydytti jopa Helin hetkeksi. Olin tämän kuntoa testatakseni ottanut tavaksi viheltää aina silloin tällöin Katupoikien laulun vihellyssooloa, johon Heli tähän asti oli aina hienosti jaksanut vastata, mutta nyt ei kuulunutkaan muuta kuin säälittävää pihinää. No, pulssi tasaantui, kunhan jaksoi vain levätä riittävän paljon. Vastaantulevat lapset kinusivat kyniä jo sen verran aggressiivisesti, että joulupukki-Paavokin oli suivaantua. Mutta kun matkan ensimmäiset lumihuiput (n. 6000 m korkeat) alkoivat siintää horisontissa, nousi tunnelma taas korkealle. Taisipa siinä joku kaivaa taskumatinkin jo esille tapahtuman kunniaksi.

Lounas nautittiin + 20 asteen lämmössä savisessa riisipellossa. Ruokahalua kohotti mukavasti, kun Heli näytti ylpeänä jalastaan löytyneitä iilimatoja. Niitä ei tietenkään saanut tappaa, vaan ne vietiin huomaavaisesti takaisin pusikkoon seuraavaa uhria vaanimaan. Tuttavuutta tehtiin myös kärpästen, kaskaiden ja masentavankokoisten hämähäkkien kanssa. Vastapäinen vuorenseinämä toi Ilkan mieleen Perun tarunomaisen Machu Picchun. Äkkijyrkkä rinne oli pengerretty samaan tapaan, myös puusto ja maaston muodot olivat samankaltaiset molemmissa. Tuntui mahdottomalta ajatella, että tulisimme seuraavan vuorokauden aikana kiipeämään tuon jättiläismäisen mäen huipun tasalle - ja itse asiassa vielä ylemmäs!

Ja taas baanalle, taas ylämäkeä ja taas alkoi hengästyttää. Oheneva ilma ei tarjonnut enää totutun runsaasti happimolekyylejä kirvelevien keuhkojemme ratoksi. Silti jaksoimme kumarrella ja karjua "namastea" jokaiselle vastaantulijalle ja pellonkuokkijalle. "Machu Picchu" kurun vastarannalla pieneni koko ajan sitä mukaa, kun noustiin ylemmäs. Korkealla vuorenrinteellä törrötti yksinäinen mökkipaha, jonka portinpielessä seisoi suloinen tyttönassikka, arviolta 5-v. Ohi astellessamme lapsi liitti kätensä herttaisesti yhteen, kumarsi ja toivotti "namasteeta" - eikä kerjännyt yhtään, hymyili vain sydäntäsärkevän kauniisti! Heli juoksi takaisin ja kaivoi repustaan typylle värikynät ja piirustuslehtiön, joita tämä kiitettyään juoksi heti näyttämään äidilleen. Tuntuipas mukavalta...

Vähän tämän jälkeen raahustettiin umpiväsyneinä leiriin, jo kello kolme iltapäivällä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan piti jatkaa vielä tunnin verran, mutta sirdarit päättivät täällä olevan paremmin tilaa teltoille. Paikkaa hallitsi ankea kaksikerroksinen talo, jonka räystäillä kuivui maissia. Kokkisherpat laittoivat ruokaa 2. kerroksessa. Pihakoppiin kytketty takkuinen koira yritti tulla tervehtimään, mutta sen naru oli surkean lyhyt. Manun korkeusmittari näytti tasan 2400 m.

Kassu halusi pystyttää parvekkeen reunalle mukanaan tuomansa Suomen lipun ja pyysi Ilkkaa ja Kallea seremoniamestareiksi. Dawa kävi vielä supattamassa, että kuleja voisi ehkä jotenkin huomioida ja kiitellä heidän ponnisteluistaan. Hän alkoi vastausta odottamatta koota heitä pihamaalle selittäen, että nyt seuraa tärkeää kerrottavaa. Kun Kalle viime hetkellä kieltäytyi puhumasta, oli Ilkan puolessa minuutissa kehitettävä englanniksi puhe, jossa jotenkin yhdistyisi nepalilainen sitkeys, Suomen lippu ja vielä jotain hauskaakin... No, tarina tiibetiläisestä ajanlaskusta ja maamme itsenäisyyspäivästä keskeytyi oman väkemme buuauksiin ja Kallen ulosmarssiin, eikä Kassun ja Ilkan Maamme-lauluun yhtynyt monikaan. Isäntämaan edustajilla tuntui sen sijaan olleen hauskaa. "Huilukuli" veteli hilpeitä säveliä, mutta me syötiin hiljaisuuden vallitessa ja painuttiin nukkumaan.

su 21.10.

Kuumaa maitoa ja muroja. Ja nokkosperhonen! Siinä aamun tärkeimmät havainnot. Kiipesimme ensin sen valkoisen talon pihaan, jossa meidän piti yöpyä - sitten pitkään yllättävän tasaista hiekkapolkua. Ihmettelimme vähän, milloin se ylämäki alkaa, olihan meidän määrä nousta tänään yli kilometri! Yksi kuleista tuli naama loistaen kertomaan, että hän oli "yesterday very happy to hear Your singing, sir..." Ja niin oli sekin päivä pelastettu.

Lounaspaikka oli kerrassaan mahtava: lyhyeksi leikattu nurmikenttäharjanne, josta oli kahteen suuntaan upeat maisemat. Aurinko lämmitti kuumasti, mikä sai Ilkan heittämään paidan pois. Tästäkös seurueen ikädaamit närkästyivät: - Paita päälle ja heti! Täkäläiset voivat loukkaantua moisesta rietastelusta!! Mutta kun Dawa heitti paitansa ja lähes kaikki muutkin vaatteensa nurtsille, meni tiukkapipoilta jauhot kurkkuun. Kohta kaikki ottivat aurinkoa kuin Kanarialla ikään... Pieni koiranpentu tallusteli herkkuja kerjäämään. Dawan persoonan ristiriitaisuus tuli esille, kun hän toisella kädellä tarjosi hurtalle herkkupalaa ja toisella jalalla potki sitä loitommas.

Lounaan jälkeen oli hyvä fiilis käppäillä. Kokeilimme osteopaatti Karvisen antamia energiajuomia, jotka toden totta tuntuivat antavan lisäpotkua kintereisiin. Nyt noustiin taas todella jyrkästi, maisema muuttui "sademetsäksi". Puut kasvoivat ylöspäin mennessä, Kaji kertoi niiden olevan "joulupuita" (Christmas trees) - kieltämättä ne muistuttivat jonkin verran kotoisia kuusiamme. Niiden oksilla ja rungoilla kasvoi aavemaisia sammal- ja saniaismöykkyjä. 3000 m "rajapyykin" ohittaminen tuntui juhlalliselta.

Kulit painelivat ohitsemme kiviportaissa, soittelivat tauoilla huilua ja naureskelivat kuin sunnuntairetkeilijät. "Liesikuli" ja "Patjakuli" herättivät meissä suurimmat sympatiat painavine taakkoineen. Jälkimmäinen raahasi selässään koko joukon patjoja ja oli aika vaikuttava näky kauempaakin nähtynä. Lääkintälaukkua kantava Sancchi Sherpa tuntui pitävän 66-vuotiaasta Tuovista erityistä huolta. Joukkomme nestori, 67-vuotias Rane paineli kärkiporukoissa hyvävoimaisen oloisena. En malttanut olla kysymättä Kajilta, onko heidän organisaatiollaan jonkinlainen "yläikäraja" asiakkaille, mihin sain vastauksen: - Well... usually we don't take customers over 60 years to guide...

Eräässä metsikössä teimme ornitologisia haviksia. Ensin kuului ilmiselvä sirittäjän laulu, vaikkei lajia Nepalissa pitäisi esiintyä!  Joku kaskaista taisi vähän pilailla kanssamme... Vähän sen jälkeen paikallinen "palokärki" (todennäköisimmin vuorikirjotikka) rummutti kelopuuta.

Korkealla jyrkänteellä (3400 m) sijaitsi seuraava yöpuumme, jonne saavuttiin klo 16.00. Teltat oli pystytetty kahteen riviin lamaluostarin pihaan. Penger oli sen verran kapea, että meidän telttamme ja ruokateltta olivat ylätasanteella luostarin kyljessä, muut metrin verran alempana. Tavarat tulivat tällä kertaa melko pian, joten päätettiin ruveta pyykille, kun kerran sääkin vaikutti vaatteiden kuivumisen kannalta hyvältä - ja siinä vaiheessa elettiin vielä uskossa, että täällä viivytään kaksi päivää. Jääkylmää vettä saatiin ulkona olevasta hanasta, pesuvadit lainattiin keittiösherpoilta. Riitta-blondi kiemurteli vuoristotaudin kourissa, Jussilla 39 asteen kuume... ensimmäiset antibiootit kehiin. Illallisella Dawa muistutti meitä siitä, että runsas juominen edistää akklimatisoitumista ja ehkäisee ödeemaa. Saimme siis tupla-annoksen viskiä...

Yöllä ihailtiin Kassiopeiaa, Orionia ja Linnunrataa, joka levittäytyi komeana yli Nepalin taivaan. Kylmää sumua seurasi reissun ensimmäinen pakkanen (- 5-6 °C), teltassa mitattiin + 4 asteen lukemia. Goretex-housut piti pukea jo yöksi ylle.

ma 22.10.

Pyykit eivät yön aikana paljon ehtineet kuivua - ja kun illalla saatiin kuulla matkasuunnitelmien taas kerran muuttuneen, niin ei kun märät rytkyt muovikassiin vaan... Pilvet ja sumu olivat aamulla hälvenneet, joten pohjoispuolen maisema lumihuippuineen esittäytyi kaikessa komeudessaan kylpiessään aamuauringossa. Kiikaroimme aika läjän uusia lintujakin: rusovatsakiipijä, kaksi töyhtöpäistä tiaislajia, huppukuhankeittäjä, mustia variksia...

Heitin kaikki kolme opettelemaani nepalinkielistä viisautta kaljupäiselle miehelle, joka riemastui niin, että kutsui meidät Helin kanssa kotiinsa vierailulle! Osoittautui, että poika oli kylän lama! Hän viittilöi meidät istumaan yksinkertaisen, mutta viihtyisän kamarin lavitsoille. Pari lasta ajettiin ylös punkistaan sanomaan meille päivää - ja yllättäen perähuoneesta kömpi esiin myös Kaji Sherpa, joka oli yöpynyt lamoilla. Hyvä niin, sillä hän toimi tulkkinamme keskustelussamme. Vaimo lama tarjoili maitoteetä. Saimme kuulla, että olimme ensimmäiset suomalaiset, joita he olivat tavanneet.

Seinältä meitä tarkasteli suurikokoinen Mahatma Gandhin kuva ja muita ikoneja. Keittiön nurkassa uuni paloi kodikkaasti. Uteluumme, mitä he pitävät turisteista, saimme vakuutuksen, että pitävät kovasti. Jätimme lapsille värikynät, ja lama lahjoitti vastalahjaksi meille (koko porukalle) pellavaiset rukousliinat. Heli ei uskonut millään, että saisimme pitää huivit, joten löimme perinteisen konjakkipullovedon (hah!). Hyräilimme lähtiessämme laulua "Munkit Tiibetissä laman alla nyyhkii..."

Liikkeelle lähdettiin h-i-t-a-a-s-t-i. - Kukaan ei saa enää ohitella eikä mennä omaan tahtiinsa, varoittivat oppaamme. Nyt alettiin olla jo niin ylhäällä, että pienimpiinkin taudinoireisiin oli syytä suhtautua vakavasti. Maisemaa hallitsivat edelleen "joulupuut" sekä niiden rinnalla valtaisat alppiruusumetsiköt (rhododendron, Nepalin kan-salliskukka, suurimpien yksilöiden rungon läpimitta > 1 m!). Niityillä alkoi esiintyä taivaansinisiä kangasvuokon näköisiä meto-kukkia. Vähitellen mahtavat puut harvenivat ja loppuivat yhtäkkiä kokonaan.

Seuraavaksi katosivat alppiruusut ja tämän jälkeen lähes kaikki muukin kasvillisuus. Aurinko paistoi kuumasti, kun nousimme jyrkkää, lähes paljasta "hiihtorinnettä" taukopaikalle. Joukkomme saapui sinne tunnin sisällä. Heli otti esiin piirustuslehtiönsä ja ikuisti muutamia vuoristokukkasia. Ohimoissa tykytti vähäinen jomotus, joka meni kuitenkin muutamassa tunnissa ohi. Phurba Sherpa esitteli katajasta veistämäänsä monihaaraista härkintä (pojalla oli hyvä härkintäkyky, toim. huom.).

Leiripaikan korkeudeksi saatiin jo 3750 m! Oltiin siis jo korkeammalla kuin Andien Cuzco, tähänastinen ennätykseni. (Tästä olisi näkynyt jo oikeaan suuntaan tähyämällä itse Mt. Everest, mutta sitä ei meille vielä kerrottu...) "Hot juice -sherpat" Lakhpa ja Rashishai pitivät huolta siitä, ettemme palelluttaneet itseämme. Ensi töiksemme ripustimme pyykkimme rhodoihin kuivumaan - muutkin vaatteet ja makuupussit leviteltiin teltan ylle tuulettumaan. Auringonottoa avaruushuovalla. Lounaan (valkosipulikeittoa, papumöhnää, makkaraa, riisiä ja sherpakastiketta...) jälkeen löhöily sen kun jatkui - jotkut taisivat tosin reippaina tutustua lähinyppylöihin. Heli kävi pesulla hyisessä purossa, minkä jälkeen oli vaikeuksia saavuttaa normaali ruumiinlämpö. Kantajat huudattivat matkaradiotaan, mistä muistui taas mieleen Tintti Tiibetissä.

Jossain vaiheessa kulit raahasivat leiriin valtaisan puunrungon, josta tuli mainio rakovalkea yöksi. Näillä raukoilla ei ollut telttoja eikä paljon muutakaan suojaa, joten he kääriytyivät nukkumaan toistensa lähelle ja vetivät pipoja korville. Iltatee ja sitä luontevasti seurannut illallinen  nautittiin kynttilöiden ja inttiajoista tutun tillikkalampun loisteessa. "Korkean paikan eines" valkosipulikeitto,  perunavihannesmössö, makaroni ja tuplaviski valmistelivat vatsan vastaanottavaiseksi kakulle! Dawa tökki epähuomiossa Inkerin rintoja viittilöidessään jonkin vuoren sijaintia. Päänsärkyyn otettiin urakalla Buranaa ja Ramin "ödeematabletteja". Ennen nukkumaanmenoa ihailtiin taas tulikärpäsiä.

Yö oli jo todella kylmä (- 15°C), teltassakin pakkasta! Syy selvisi aamulla: olimme jättäneet takaoven toisen vetoketjun vahingossa auki...

ti 23.10.

Specialherätys klo 4.15! Yöllä oli satanut 5 cm lumikerros. Komea tähtitaivaskin näkyi vielä pystyotavineen. Nopeat aamutoimet ja perusteellinen tankkaus aamiaisteltassa. Lämmintä ylle, tyhjät reput selkään, ja suunta ylös kohti läheistä Pike Peakia (4064 m).

Kun olimme nousseet parikymmentä metriä teltoilta, Kaji Sherpa osoitti juhlallisesti pohjoista horisonttia: - Mt. Everest, sir. Erotimme hänen näyttämästään suunnassa siniharmaana siintävän pienen kappaleen massiivista huippua, jonka kaksi läheisempää vuorta lähes peittivät näkyvistä. - Everest on tuo, jonka oikealla puolella olevalla lumihuipulla (Lhotse) on usvahuntu. - Mitä?! Sekö kuuluisa mäki oli ollut jo tuntikausia näköpiirissämme, mutta vasta nyt saatiin kuulla siitä...? No, oikeastaan tuntui jotenkin vuoren arvolle sopivalta, että saimme ihailla sitä vasta nyt, kiivetessämme koko ajan parempiin tarkkailuasemiin. *)

Juuri sen takia meidät oli kiskottu ylös makuupusseista näin sika-aikaisin, että ehtisimme kavuta Piken huipulle saakka ennen auringonnousua ja sen jälkeen yleensä ilmestyviä pilviä. Tiesimme siis, että nyt olisi syytä edetä rivakasti, mutta kuitenkin sherpat koko ajan varoittivat: - Pistaa reizuu! (= hitaasti). Juodakin piti vähän väliä - ja pysähtyä puuskuttamaan, kun sydän hakkasi kuin painevasara!

Pilvimassat läntisellä taivaalla ja vuorten välissä kasvoivat uhkaavasti. Ehtisimmekö laelle ennen auringonnousua? Kaukana luoteisessa horisontissa nousivat esiin Annapurnan mahtavat kasitonniset lumihuiput. Tuota seutua pidetään koko Himalajan kauneimpana vaellusalueena. Näyttävin huippu oli kuitenkin Annan ja Even väliin jäävä Gaurishankar, jakinturvan muotoinen "jäätelötötterö".

*) Mt. Everestin valloittamista yritettiin 1. kerran vakavissaan jo vuonna 1924, jolloin englantilaiset Mallory ja Irvine pääsivät todistettavasti aivan huipun tuntumaan, mutta katosivat sitten salaperäisesti. Aina vuoteen 1950 saakka, jolloin Nepal avasi rajansa, oli nousua mahdollista yrittää vain Tiibetin puolelta. Vasta v. -53 uusiseelantilaisen Edmund Hillaryn onnistui päästä huipulle Tenzing Norgay Sherpan kanssa. Hillary aateloitiin sittemmin tästä uroteosta.

Yhtäkkiä aurinko nousi ja valaisi hienosti vuorten itärinteet! Rhodopuskat pienenivät sitä mukaa kun nousimme ja loppuivat kohta kokonaan. Piken puuttomalle huipulle oli enää puolen tunnin matka yhä jyrkkenevää kivipolkua. Lopulta koko joukkiomme saatiin onnellisesti ylös - juuri kun mykistävä Himalaja kylpi aamuauringossa! Tai ei ihan koko joukko - kyllä harmitti Leenan ja Keijon puolesta, jotka olivat edellisen sairauden vuoksi joutuneet jäämään leiriin.

Katselimme kunnioittavasti ympärillemme. Etelässä ja lännessä levittäytyvä Nepal oli lähes kauttaaltaan paksun pilvimassan peitossa. Sieltä täältä pilkotti joitain huippuja. Näkymä oli kuin lentokoneen ikkunasta. Sen sijaan itäinen ja varsinkin tärkein suunta, pohjoinen taivas oli täysin pilvetön, tarjoten meille näyn, joka varmasti syöpyisi kaikkien tajuntaan loppuiäksemme: Maailman korkein vuori Mt. Everest (8848 m) oli kasvanut kuin varkain majesteettiseksi möhkäleeksi Tiibetin sinistä taivasta vasten. (Kiinan puolella nimi on Chomolungma ja nepalinkielellä Sagarmatha). Sen itäpuolella olevalta Lhotselta (8501 m) pisti esiin valkoinen "pilvenhaituva", joka kertoi siellä raivoavasta lumimyrskystä. Kartasta näimme, että etäisyys tästä Everestille on n. 50 km, mikä tuntui mahdottomalta - vuorihan näytti olevan aivan "tuossa vieressä". Itse olimme siis hieman yli neljässä kilometrissä, vasta alle puolivälissä kuningasvuoren korkeustasosta.

Ilkka katseli kiikarilla seinämiä ja koetti kuvitella näkevänsä Jon Krakauerin "Jäätäviin korkeuksiin" -kirjasta tutut Eteläsolan, Hillary Stepin ja pahamaineisen Lhotse-seinän, jotka olivat koituneet niin monen ihmisen kuolemaksi 1996 *). Pisti kyllä vähän kunnioittamaan niitä hulluja, jotka vapaaehtoisesti asettavat henkensä alttiiksi yrittäessään todistaa itselleen olevansa luonnonvoimia kovempia jätkiä. **) - Tuolla ne ruumiit siis vieläkin lojuvat...

Huipun hyistä tuulta siedettiin puolisen tuntia, minä aikana napattiin valokuvia: "Koko ryhmä ja Everest", "Me ja Everest", "Minä ja Everest"... Tässä vaiheessa tajuttiin, mikä merkitys oli sillä, että Ifi Oy oli sponssannut retkeämme - ei tarvinnut vilmiä säästellä!

*) Vuonna 1996 tapahtui Mt. Everestillä vuorikiipeilyn historian vakavin onnettomuussarja, jonka yhteydessä 12 ihmistä sai surmansa. Huippua yritti valloittaa samana päivänä viisi eri retkikuntaa, mikä sai kaupalliset intressit ja kilpailuvietin sumentamaan terveen järjen. Maailman parhaat ja luotettavimmiksi tunnetut oppaat uusiseelantilainen Rob Hall (Adventure Consultants) ja amerikkalainen Scott Fischer (Mountain Madness) laiminlöivät karkealla tavalla etukäteen sovitut turvallisuusaikataulunsa ja veivät rikkaat mutta kokemattomat "seikkailijat" mukanaan jäiseen kuolemaan. Huipun tuntumassa puhjennut, monta päivää raivonnut lumimyrsky esti kaikki pelastustoimet (mukana ollut amerikkalainen reportteri Jon Krakauer kirjoitti näistä dramaattisista tapahtumista sittemmin kirjan "Jäätäviin korkeuksiin", josta on tehty elokuvaversiokin).

**) Perusleiriä ylemmäs kiipeävillä tulee olle virallinen kiipeilylupa, jonka voi lunastaa maksamalla Nepalin valtiolle 10.000 USD. Luvatta kiinnijääneitä odottaa muhkea sakko sekä maastakarkotus.  Yli 7500 m korkeutta kutsutaan kiipeilypiireissä "kuolemanvyöhykkeeksi". Everestillä eniten onnettomuuksia sattuu pitkällä Khumbu-jäätiköllä, joka virtaa alas vuoren etelärinnettä, sekä äkkijyrkällä Lhotse-seinällä, jonka salakavala jääpinta edellyttää kiinteiden köysien ja jumarien (nousukahvojen) käyttöä.

Idässä lähellä Sikkimin rajaa kohosi maailman kolmanneksi korkein vuori Kanchenjunga. Näitä kasitonnisiahan on maailmassa kaikkiaan 14 kpl, joista Himalajalla kaikki muut paitsi Karakorumissa, Pakistanin puolella oleva K2, Everestin 1. perintö-prinssi. Maailman kiipeilyeliitti kisailee jatkuvasti siitä, kuka on käynyt niillä kaikilla ja missä ajassa - lisähapella vai ilman. Gustafssonin Veikkahan on tehnyt jo tämän urotyön sekä käynyt myös kaikkien maanosien korkeimmilla huipuilla. *)

Kiipeilijöitä ei näkynyt, kolme hiirihaukkaa kyllä. Alaspäin tullessa pääryhmä näki myös alppiruusujen seassa parven riekontapaisia tummia kanalintuja, mitä ilmeisimmin Himalajanpyitä. Kajin kanssa tarinoitiin paluumatkalla vuorista, niihin liittyvistä uskomuksista ja paikallisten uskonnoista. Leirissä Tarja ilmoittautui vuorostaan kipeiden joukkoon ja Maunokin valitteli päänsärkyä. Korpit ahdistelivat haukkaa.

Ennen lounasta (klo 12.00) ehdin vielä lueskella Jussilta lainaamaani Krakaueria, joka nyt alkoi tuntua vielä todellisemmalta ja jännemmältä! Vähän väliä vilkuilin olkani yli Everestin juuri ja juuri näkyvää huippuharjannetta ja annoin mielikuvitukseni laukata. Tuovi ihmetteli telttaansa siivotessaan: - Miksiköhän nuo höntiäiset eivät tunge yöllä telttaan? (Katsahdimme kulmiamme nostaen kulien suuntaan, jolloin hän nopeasti selitti tarkoittaneensa kylläkin hyönteisötököitä...)

*) Aasia / Everest, E-Amerikka / Aconcagua 6960, P-Amerikka / McKinley 6193, Afrikka / Kilimanjaro 5895, Eurooppa / Elbrus 5642  (ei siis enää Mount Blanc, kuten ainakin meille koulussa opetettiin) Antarktis / Vinson 4897, Australia / Kosciusko 2230.

Lounaalla väännettiin pitkään kättä huomisesta reitistä. Ensin päätettiin jakautua kahteen ryhmään, joista toinen kulkisi "helpon" reitin ja toinen "extreme"-vaihto-ehdon, joka merkitsisi vaikeata, kylmää ja rankkaa vaellusta vuorten keskelle, yhden ylimääräisen yöpymisen jne. Kalle, Leena, Ilkka, Heli ja Rauno ilmoittautuivat extremelle. Tarkistuslaskenta osoitti kuitenkin, etteivät jäljellä olevat päivät
riitäkään, joten se siitä. Leena, Ulla, Tuovi ja lapualaiset tekivät pienen kävelyretken tunturiin. Paavo veisteli rhodonoksasta ovenkahvaa, Blondi parturoi Kassun siiliksi ja muutkin kuluttivat aikaa leppoisasti menneitä muistellen. Jussi: - Olitkos sä Rami vetämässä sitä sammunutta naista silloin siellä Ähtärissä? Rami: - Joo... eiku... jos tää hei menee päiväkirjaan, niin EN!

Sherpat ja kulit alkoivat liikehtiä siihen malliin, että kohta tapahtuu jotain. Pian meitä kehotettiinkin kokoontumaan seuraamaan aitonepalilaista tanssi- ja lauluesitystä! Pitkä laiha kantaja, jolle me oltiin kerjäämisestä annettu lempinimi "Vonkakuli", tanssi naismaisesti muiden jollottaessa taustalla merkillisesti. Myös Paavon suosikkikuli uusine lippalakkeineen voimisteli näyttävästi. Me laulettiin vastaukseksi vähän aneeminen Mörri-Möykky, miehet lauloivat säkeistöosuudet, tytöt hoitivat "tiutaun".

Tämän jälkeen oltiin jo hajaantua, mutta Ilkka keksi ehdottaa pientä Suomi-Nepal -maaottelua myös urheilulajeissa. Ensin vedettiin kolmiloikkakisa, jossa paikallisilla oli suuria vaikeuksia käsittää ensimmäisen hypyn tasajalkaponnistusta. Päivän näyttävimmästä suorituksesta vastasi ehdottomasti Dawa, jonka kengät lensivät kolme kertaa pidemmälle kuin mies itse! Pisimmälle sen sijaan loikki Ilkka - muutkin mitalisijat tulivat kotiin, sen verran lyhytjalkaista väkeä vastus oli. Sherpat ehdottivat seuraavaksi kuulantyöntöä. Välineeksi valittiin isohko kivenmurikka, jota sitten kaikki vuoronperään kävivät pukkaamassa. Runsaasti yliastuttuja työntöjä sisältäneessä kisassa vei pisimmän korren tuore nahkatukkamme Kassu, jota siitä pitäen kutsuttiin koko loppumatkan Arsi Harjuksi.

Kolmiottelun viimeisenä lajina kulien ehdotuksesta käytiin eräänlainen sokkoleikki: Kilpailijan oli silmät sidottuna kuljettava n. 10 metrin matka ja mätkäistävä sitten puukarahkalla maaliksi asetettua kantokoria. Meidän kaikkien oma Blondi viihdytti seurakuntaa uskomattomalla suorituksellaan, jossa "kenkää kengänkärjen eteen" -tekniikalla hän eksyi kerta kaikkiaan suunnasta. Aivan varmana onnistumisestaan tyttö huitaisi lähes Lakhpa Sherpaa päähän yli kymmenen metrin päässä maalikorista... Monta muutakin hauskaa "läheltä piti" -yritystä nähtiin, mutta lopulta vain pari suoritusta hyväksyttiin.

Sitten saatiin niskaamme oikea kunnon raekuuro! Pelasimme Eijan ja Penan teltassa korttia, muut lueskelivat tai torkkuivat - kunnes teesherpojen aina yhtä iloinen ääni kutsui porukan kokoon. Tällä kertaa saatiin piparien kanssa viskiäkin, joka kirvoitti esiin koko joukon Lappi-aiheisia lauluja. Illallisen jälkeen vähitellen isännätkin yhtyivät ilonpitoon laulaen, soittaen ja tanssien. Heli ja Eija kunnostautuivat menemällä mukaan parketille. Manun ja Inkerin kanssa vertailtiin Tansanian-safarikokemuksia ja päätettiin lähteä joskus yhdessä Galapagos- ja Pääsiäissaarille! Jostain syystä Inkeri hautoi munaa, joka työnnettiin meille yöksi: - Pääsette sitten sen kummeiksi, kun se syntyy!

Yöllä tuli lisää lunta, mikä sai meidät vähän säälimään kuleja, jotka kietoutuivat nuotionsa ympärillä vain tiukemmin T-paitaansa... Jussi sai käyttää puukkoaan, kun Heli ei saanut housujaan alas vessateltalla (vuohahaa...). Tautiselle Tarskalle laulettiin Kallen kanssa vielä ennen pehkuihin menoa kissankellosta.

ke 24.10.

Heräsimme taas "normaaliin" aikaan klo 6.00 - kosteaan, kylmään, rapaiseen ja märkään todellisuuteen. Dawa arvioi yöllä olleen -15 °C. Tänään on tiedossa 4-5 tuntia trekkausta, jonka aikana meidän pitäisi laskeutua kilometrin verran. Alkutaipaleella Heli olisi kernaasti adoptoinut yhden söpön jakkivasun, mutta muiden vastustaessa ajatusta hän tyytyi vain vilkuttamaan sille. Vähitellen Everest ja muut lumihuiput jäivätkin taakse, ja maisema muuttui liukkaaksi "laattapoluksi" monine jyrkkine kapeikkoineen. Riitta pelkäsi todella suistuvansa rotkoihin joka käänteessä, ja Jussin piti kädestä pitäen ohjata daamia lukemattomissa paikoissa. Myös Tuovilla ja Tarjalla oli tänään vaikeuksia pysyä muiden tahdissa. Tämä hidastutti matkantekoa melkoisesti, ja niinpä kärjen ja häntäpään ero oli suurimmillaan jo ruhtinaalliset 45 minuuttia. Tuovi tunnusti, ettei olisi selvinnyt etapista, jos yksi kuleista ei olisi ottanut hänen reppuaan.

Mahtavat jyrkänteet hallitsivat maisemaa. Jossain vaiheessa poikettiin "P.K. Treking Hotelissa", josta Paavo sai vihdoin viinaa. Kallekin taisi maistaa sitä, koska väitti kivenkovaan yhtä leinikkiä lapinorvokiksi! Vasta vaimonsa vahvistaessa määritykseni, suostui mies myöntämään hävinneensä kaljapullovedon... Kolmisen kilometria ennen ruokataukoa keittiökulit ohittivat meidät lauleskellen sellaista vauhtia, että siinä itsekin intouduttiin panemaan parastamme. Ilkka juoksi Kwai-joen siltaa vihellellen pojat kiinni, paineli shikaanissa ohi, eikä saanut alamäessä vauhtia pysäytetyksi ennen laaksoa, vaikka aivot kuinka yrittivät antaa lihaksille käskyjä... Kallelle taisi käydä lähes samoin, sen verran hengästyneenä mies rojahti pari minuuttia myöhemmin siniselle pressulle, joka oli levitetty jakinpaskaiselle niitylle. Palautimme munan kuoriutumattomana Inkerille. Jotkut joivat jakinmaitoa, jota kirnutyttö auliisti tarjosi työnsä lomassa. Lämpöä + 10 °C.

Seuraava etappi vei meidät oikeaan "satumetsään"! Parin tunnin ajan kuljeskelimme hauskoja menninkäiskantoja ja villiruusuja kuhisevassa lehdossa. Punarintarautiainen, oudosti lentävät närhet ja ihka oikea Himalajankorppikotka liittyivät listallemme. Sitten tulimmekin jo Jiri-Taksindu -"valtatielle", josta valitsimme Taksindun suunnan. Liikenne olikin huomattavasti metsätaivalta vilkkaampaa: tapasimme mm. walesilaisen ja srilankalaisen vaeltajan. Sadettakin saatiin. Leena V. ohitti erään shortenin tahallaan oikealta puolelta - ja oli seuraavana aamuna todella kurjassa kunnossa ("jumalten viha olla kauhea, sahib...").

Junbesin kylä (2675 m) oli siitä sympaattinen, että sieltä sai heti ensimmäisestä baarista olutta! Menimme suoraan sisään reppuinemme ja sauvoinemme, emmekä pitäneet mitään kiirettä kymmenen metrin päässä olleille teltoille. Pubin nurkassa paloi kodikas tuli, San Miguel -olut maksoi 210 rupiaa ja "valkoviininä" myytiin kuumalla vedellä jatkettua sikunanmakuista raksia.

Täällä pääsi 60 rupialla myös SUIHKUUN! Tämä olikin varmasti yksi eksoottisimmista suihkuista, jossa on tullut käydyksi: pieni puukoppi, johon oli johdettu kapea putki - toisen kerroksen ikkunasta kävi tarjoilija kaatamassa pannullisen kiehuvaa vettä putken yläpäähän aina kun muilta kiireiltään ehti. Vesi lorisi suuttimesta pari pisaraa kerrallaan ja oli niin kuumaa, että toisella kädellä piti roiskia metrin alempana olleesta kylmävesihanasta lantrinkia! Mutta puhtaaksi tultiin, ja se oli pääasia.

Teltat taas kahdessa kerroksessa. Viskiä. Lämmin yö.

to 25.10.

Aamulla 9 kulille kerrottiin, että heidän työurakkansa oli saatettu kunnialla päätökseen. Keräsimme heille vielä juomarahat ja jätimme joitain vaatekappaleita kiitokseksi hyvintehdystä työstä. Mm. Vonkakulille ja Lippalakkikulille jouduttiin jättämään jäähyväiset. Ehdimme vielä kirjoitella kortteja ja ostaa tuliaisiksi Mt. Everest -viskiä ennen liikkeellelähtöä. Noustiin luostariin buddhankuvia ihmettelemään. Jotkut eivät pitäneet alituisesta lisärahastuksesta, johon törmäsimme lähes päivittäin - milloin piti tukea kyläkoulun rakennusrahastoa, maksaa "sisäänpääsymaksua" luostareihin, milloin pulittaa riksoja kantajille.

Mani-muureja alkoi vilistää silmissä sitä tahtia, että Helistä tuli pian jo melkoinen buddhisti "ommanipadmehumhihheineen" ja kuivine vitseineen:
- Mitä nepalilaisnainen pukee ylleen virallisiin tilaisuuksiin? Jakkipuvun! Ruhahaa!!
- Maan uskonnollista puhtautta valvoo buddhaanapitolaitos! Vuohahhaa...
- Sinä aina vasemmalta. Hummani padme om. Hummani hei...

Erään talon pihalla oli jakki onnistunut vääntämään aivan verilättypinon näköisen kasan, mutta Kalle ei suostunut ottamaan sitä reppuunsa pientä pilaa varten. Olisin kernaasti lisännyt jälkiruokalistalle "jakkimakupalan"! Daaliota, "rätväkkejä", pamahtavia keltaisia pallokukkia, pujoja... ja yksi kanahaukka! Siinä päivän luontopuoli.

Toisessa luostarissa (niitä täällä riittää) pari ponia sekä 400 munkkia ja nunnaa näytti paikkoja. Komeita taideteoksia ja ikoneita, värikkäitä taloja... vähän ihmeteltiin, miten raskaat betoniraudat oli saatu raahatuksi näin hankalaan paikkaan. Mutta ehkä se buddha on vähän jeesannut. Pakolliset donaatiot taas jätettyämme istuskeltiin hetki pihamaalla, jossa juttelin pienen lierihattuisen kiinalaismunkin kanssa.

Parikymppinen poika kertoi hyvällä englannilla olevansa "opettaja". Isänsä oli kuulemma kuollut kulttuurivallankumouksessa, minkä jälkeen äiti pakeni Tiibetiin. Itse hän sanoi tulleensa tähän luostariin viiden vanhana ja olevansa kateellinen veljelleen, joka on päässyt demokraattisen Intian puolelle. -Vihaan kommunismia! Kerroin, miten länsimaat saivat vasta kymmenkunta vuotta sitten tietää Kiinan todellisista tapahtumista Jung Changin "Villijoutsenet"-kirjan kautta. Nuorimies kuunteli vakavana ja kiinnostuneena, kun yritin selostaa sen, mitä tiesin Kiinan ja lännen nykyisistä kauppasuhteista. Nokian matkapuhelimen leviämisvauhdista entisen kotimaansa markkinoille hän oli silminnähden äimistynyt. Vaihdoimme osoitteita. Kallen tarjoamat turkinpippurit saivat nunnat irvistelemään. Munkkikahvit menivät tälläkin kertaa ohi suun, vaikka yhdellä olikin termospullo.

Raija, Ulla ja Inkku kävivät luostarin koulussa, jossa oli sekä pikkumunkkeja että pikkununnia. Lounas (paahtoleipää, makkaraa, papuja, kurkkua...) nautittiin mustien varisten (ei korppien!) seurassa aurinkoisella niityllä vain varttitunnin kävelyn päässä luostarista. Heli ja Dawa juttelivat buddhismista. Nuolihaukka teki syöksyjä läheisellä nummella. Syömisen jälkeen Heli, Ulla, Rami, Jussi ja Blondi lähtivät uudestaan luostariin, jossa heille esiteltiin suurkeittiö ja tarjottiin eltaantunutta jakinvoiteetä. Eerolat kiipesivät jollekin mäelle, ja loput katsoivat parhaaksi jäädä niille sijoilleen vetämään lonkkaa. Taisi olla oikea ratkaisu, sillä kohta alkoi kunnon rankkasade, joka kesti lähes kolme tuntia. Käppäilijät kastuivat pahasti.

Päivällisellä sherpat yllättivät meidät valtavalla omenapiirakalla, joka jaettiin buddhistisesti 24 yhtä suureen osaan. Leena sairasti edelleen teltassaan. Illan dialogin aloitti Ilkka: - Tuo Dawa ei kyllä näytä 51-vuotiaalta. Ulla: - Kyllä näyttää! Sillähän on niin paljon kipeitä paikkojakin... Ilkka: - Mutta mä en ookkaan nähny niitä.

Porukka juoksi yöllä yhtenään kusella. Kello 2.30 oli vielä aivan säkkipimeää, mitä nyt puolikas kuuta ja tähtitaivas vähän auttoivat, ettei ihan naapurin päälle lasketellut... Vaatteita kuivailtiin ja lämmitettiin makuupussin jalkopäässä.

pe 26.10.

Aamulla kiisteltiin edelleen siitä, olivatko leirin puolikesyt linnut korppeja vai variksia! Aargh... uskokaa jo, ne olivat meikävariksen nepalinserkkuja paksunokkavariksia (Corvus macrorhynchos). Korppi on lähes puolta suurempi haaskansyöjä. Kirkuva kanahaukka saatteli meidät matkaan. Aamu oli lupaavasti kirkas, joten pakkasimme goretexit rohkeasti kantajien kassiin.

Dawa tarinoi matkan aikana USA-vuosistaan (NYC, Boston) ja Suomen-reissustaan. Kertoi pitäneensä erityisesti saunasta ja Lapista, mutta inhonneensa uimista. Amerikkalaisten uskonveljiensä avustamana hän oli päässyt käymään myös Pariisissa ja Moskovassa. Dawa sanoi jääneensä pienenä orvoksi, kun hänen vanhempansa olivat kuolleet johonkin mystiseen sairauteen. Puhuttiin myös sherpojen ammatista, Dawa tunsi tietenkin kaikki kuuluisat kiipeilijät, joiden maine oppaina kasvoi sitä mukaa, mitä haastavimmille huipuille he onnistuivat nousemaan. Se tiesi myös paremmin palkattuja töitä.

Punarinnan ja kuukkelin "risteytys", harakkarastas, kävi tervehtimässä meitä taukopaikalla erään pienen talon kupeessa. Bongattiin myös valkokurkkuinen lumikyyhkyparvi, sembramäntyjä sekä niiden luonteva seuralainen pähkinähakki. Jussi löysi jostain changia, tuota riisistä ja hirssistä pantua makeaa sahdintapaista. Lounaaksi pizzaa ja lohkoperunoita - ja voimistelua. Keittiöpoikien pesupuuhat kaivolla innostivat tyttöjä ideoimaan sherpakalenteria.

Lainasin Jussilta sykemittarin, jonka mukaan Kallella oli tähän asti porukan kovin noteeraus 155. Nostin lukemat ensin Ullan peesissä 164:ään ja sitten (ilmeisesti riippusillan tuoman lisäjännityksen ansiosta) eräässä ylämäessä 179:ään! Pumppu takoi niin lujaa, että pelkäsin sen pomppaavan ulos rinnasta... täytyy myöntää, että tasaantuminen kesti jonkin aikaa. Heli innostui myös kokeilemaan pulssiaan ja juoksi kulien iloksi rinteen ylös, minkä jälkeen hän kaatui huohottaen maahan katsomaan lukemia: - 169!  Repikää siitä! Hippiäisparvi sirkutti puiden latvuksissa.

Ringmo-nimisessä kylässä menimme jo perinteen mukaisesti ennen majoittumista oluelle. Alkoholi rohkaisi keksimään arvoituksia: - Miksi kutsutaan blondia, joka kävelee kirkuen ja silmät kiinni riippusillalla? Riippu-Riitaksi. - No, mikäs on alle kymmenvuotias pikkumunkki? Donitsi tietenkin! Ranen kaipaamaa Khukuri-rommiakin oli jo myynnissä, mutta vielä ei ollut sen aika... Terassilla tavattiin yllättäen vanhat kaverimme Walesista ja Sri Lankasta + pari oppaan näköistä neekeriä, joille niin ikään maistui mallasjuoma. Läheisellä pellolla varikset tappelivat myyränraadosta.

Leiri oli pystytetty omenatarhan viereen kapealle harjanteelle. Tilaa oli niin vähän, että teltat olivat aivan kiinni toisissaan. Meille sattuivat naapureiksi tietenkin pahimmat kuorsaajat Raija ja Kalle! Lapset huomasivat yhtäkkiä Paavon selässä punkin, jonka pään Kaarina ensin onnistui katkaisemaan ja jota Jussi sitten ryhtyi puukolla kaivelemaan esiin. Kuleja huvitti suunnattomasti "Leki leki" -merkkiset vaellussauvamme (lekileki = nussia). Omenapuita käytettiin pyykkipuina, halukkaat pääsivät täälläkin suihkuun. Ulla ja Tuovi tarjosivat Amaretolla pilattua konjakkia.

Illallinen ravintola Sherpa Lodgessa. Ilkka kaivoi taskustaan maastosta löytämänsä "SUPERMOHNO" -metallinpalasen, jonka kertoi luovuttavansa nyt tämän päivän mohnoimman tempun tehneelle vaeltajalle: - Kaarina, tökit sen verran tökerösti Paavon punkkia, että saat ensimmäisenä kantaa tätä kunniamerkkiä. Valitse huomenna itsellesi seuraaja! Saimme seurata perusteellisen pitkää tanssi- ja lauluesitystä, jossa suhteellisen juopuneet Kaji ja kolme naista hetkuttelivat edestakaisin. Me lauloimme Kuubalaisen serenadin ja Uulan pulkan, minkä jälkeen pöydät kannettiin ulos - changia ja raksia kannettiin tilalle. Opin taas uuden lauseen: - Choroo midlemono = sinulla on kauniihkot silmät.

Tanssia ja mökää kesti parisen tuntia, kunnes Sanchhi Sherpa saatteli ystävällisesti kaikki teltoilleen. - Täällä saattaa olla liikkeellä ilkeitä miehiä, hän perusteli. (Myöhemmin tajusimme hänen tarkoittaneen kenties maolaisia sissejä!). Kello oli poikkeuksellisen paljon (21.30), kun käytiin nukkumaan.

la 27.10.

Aamiainen nautittiin tällä kertaa majatalossa (johon oli nostettu illalla ulos kuskatut pöydät ja penkit taas paikoilleen). Seinillä roikkui lehtileikkeitä, joissa kehuttiin sherpojen urotöitä. Babu Chiri Sherpasta tuli vuosi sitten kaikkien aikojen sankari, kun hän teki samalla reissulla kaksi uskomatonta maailmanennätystä Everestillä: kiipesi ilman lisähappea*) perusleiristä huipulle 17 tunnissa - ja nukkui siellä vielä 21 tuntia! (Yleensä kovakuntoiselta, akklimatisoituneelta kiipeilijältä kuluu vastaavaan matkaan aikaa 4 vrk, eikä juuri kukaan tohdi viipyä huipulla enempää kuin mitä parin valokuvan ottamiseen menee). Pari kuukautta tämän jälkeen Babu Chiri oli opastamassa retkikuntaa samoilla seuduilla ja putosi 60 metriä syvään krevassiin - nousten näin legendaksi ja koko sherpakansan palvotuksi jumalaksi. Viereisessä kuvassa hymyili historian ensimmäinen Everestin huipulle päässyt sherpani (naispuoleinen sherpa) - jonka kohtaloksi tuli menehtyä alastulomatkalla.

Dawan ja Kajin kotikylään Taksinduun oli noin kahden tunnin patikointi. Sää suosi meitä oikein olan takaa - aurinko paistoi täydeltä terältä, ja matkanteko maistui alkujyrkänteistä huolimatta. Oli jopa aikaa lueskella romaania ja jututtaa kuleja muita odotellessa. Matkan varrella pidettiin kaksi taukoa lyhyin välein. Ensin aurinkoisen rinteen "savusauna", jossa Kaji pelasi sormikoronaa yhden paikallisen pojan kanssa. Ranen kanssa käytiin läpi entisen työnantajansa, matkasponsorimme UPM-Kymmenen lähihistoriaa. Heli piirteli shortenia.

*) Nepalilaiset eivät aikanaan olleet uskoa itävaltalaisen Reinhold Messnerin legendaarista saavutusta, kun hän ilman lisähappea nousi maailman katolle. Hänen väitettiin piilottaneen pieniä happipulloja vaatteidensa alle. Messner vaiensi epäilijät uusimalla tekonsa. Sama mies valloitti ensimmäisenä maailman kaikki 14 yli 8000 m korkeampaa huippua. Vuoden -96 katastrofin jälkeen on vakavasti alettu pohtia lisähapen käytön kieltämistä, mikä vähentäisi ratkaisevasti kokemattomien asiakkaiden kantamista maksusta huipulle. Vain todelliset urheilijat jäisivät rasittamaan "Äiti Jumalaa" kuten vuorta täällä kutsutaan. Kiina ja Nepal ovat kuitenkin niin rutiköyhiä maita, etteivät ymmärrettävästi hevin tahdo luopua kiipeilyn tuottamista tuloista (luvista pulitetaan nykyään huimat 65.000 USD / kpl).

Varsin levänneinä pysähdyttiin sitten melkein heti toiselle paussille, koska baarinpitäjä sattui olemaan erään kulin sisko. Pitihän sukulaispaikkaa kannattaa oluen verran... Blondi, 49 ja Jussi, 41 alkoivat viihtyä yhdessä yhä avoimemmin, eivätkä enää välittäneet salailla jälkeenjättäytymisiään. - Me ollaan hei kato kuule kaks aikusta ihmistä! Hyväntahtoisesti yritimme vilkuilla muualle.

Seuraavan kahden yön ajan oli kotimme sitten Taksindun luostarin pihanurmikko. Dawa tapasi monen viikon jälkeen vaimonsa Sanin. Koko ryhmä kiikaroi innokkaasti, kun mies saapasteli ylärinteen puolelle kotipihalleen pyykkipuuhissa olleen vaimonsa luo. Ne, jotka odottelivat kiihkeää jälleennäkemistä, taisivat pettyä vähän: Sani hypisteli rättejään ja Dawa ei oikein tiennyt, mitä kuuluisi tehdä. Lopulta ottivat sentään toisiaan kädestä ja vilkuttivat meille alas laaksoon kuin kuninkaalliset ikään! Sherpat pesivät pyykkimmekin jostain naurettavasta kolmesta markasta. Muuten aamupäivä kului enimmäkseen yleisen velttoilun merkeissä.

Kello 15.30 mentiin Dawoille kylään. Siistihkö kaksikerroksinen puutalo oli rakennettu ilmeisesti jenkkiystävien tuella - sitä vastaan Dawa oli käynyt jakamassa buddhaviisauksiaan Nykissä ja Bostonissa. Dawalla (ja myös Kajilla) on siis myös vankka lamamenneisyys! Kolme tuntia istuskeltiin ja lipitettiin äärimmäisen pahaa raksia, jota isäntäpari meille väkisin juotti (- Sie, sie...). Muuta ei saatu. Paitsi tietenkin valaistusta uskonasioihin. En jaksanut hyväksyä buddhismin yhtä pääteemaa, jonka mukaan "huono ja paha" ihminen voi uudelleensyntyä rangaistukseksi eläimenä! Siitä kehkeytyi kuitenkin mukavan kiivas väittely, jolla saatiin aikaa kulumaan. Rami oli tuonut Suomesta Dawalle kalliin repun ja Sanille untuvatakin, mutta vaikutti siltä, ettei kumpikaan noteerannut lahjuksia millään lailla. Sana "kiitos" ei tunnu kuuluvan sherpatapoihin.

Illalla syötiin mm. nuudelimunaleipää. Ilkka sai päähänsä alkaa laatia laulua kaikista yli kasitonnisista vuorista! Nimiä etsittiin porukalla kartalta, ja lopulta ne löydettiin: kahdeksan Nepalista ja loput kuusi Pakistanin ja Kiinan puolelta. Kaarina luovutti "Supermohnon" Irikselle, joka ei ollut aamulla kelpuuttanut muiden tarjoamia vessapapereita, vaan kiljui Ramille oman rullansa perään. Viskiä ei enää saatu. Pilvien rintama peitti vuoria.

su 28.10.

Ilkka vetosi aamulla kurkkukipuun ja skippasi Dawan vetämän parituntisen luostariseremonian. Muut pääsivät todistamaan sataa kumarrusta, muminaa, helistelyä, jyvien heittelyä sekä juomaan teetä. - Korvatulpat olisivat olleet tarpeen, mutisi joku.

Mutta keli oli mahtava! Aurinko lämmitti aamun nopeasti liki 30-asteiseksi. Himalajan lumihuiput kylpivät taas upeasti valonsäteissä. Aamiaisella palautin Everest-romaanin Jussille. Toivottavasti joku muukin ehtii vielä lukea tuon satuttavan dokumentin näissä aidoissa oloissa. Päivän maukkaimmasta tokaisusta vastasi Suti: - Onpas noitten poikien pussit virttyneitä! (sherpat tuulettivat makuupussejaan...).

Aamiaisen jälkeen kaikki muut lähtivät pienelle kävelylle, leiriin jäivät lisäksemme auringosta nauttimaan Raija, Suti, Iris, Arsi ja Viitaset. "Keskiviikko Sherpa" (Lakhpa) ja "Sunnuntai Sherpa" (Asha)*)  kirjoittelivat osoitteitamme muistiin. Heli opetteli huilunsoittoa kulien huilulla, mutta luovutti melko pian. Ilkka ja Arsi hyppäsivät alkuasukkaiden kanssa vaihteeksi korkeutta. Munkit katselivat touhua sen näköisinä, että kohta tulevat levitoimaan riman yli... Lounaaksi saatiin "jetinsormia" ja perunakroketteja. Sitten taas torkuttiin ja syötettiin leiriin tulleille lehmille apiloita.

Illalliseksi mm. momoja ja omenapiirakkaa! Matkatoimisto Travel High Solusta paikalle ilmestynyt Dawa Sherpa seurasi oman Dawamme esimerkkiä ja juotti meille raksia. Hän halusi kuulla, miten retki on mielestämme tähän asti onnistunut. Annoimme palautetta: suurin osa ei pitänyt ylimääräisistä rahankeruuoperaatioista (varsinkaan Dawan henkilökohtaisista), Jussi antoi pyyhkeitä lounastaukojen turhasta venymisestä. Heli ehdotti ajan säästämiseksi yksinkertaisempia aterioita.

- Jussi, vetoketju kiinni! huusivat naiset jossain välissä, jolloin poika alkoi tarkastella housujaan. - Eikun teltan vetoketju!! Iris luovutti "Mohnon" Jussille, "joukon kuopukselle" - syyt jäivät itse kunkin arvailujen varaan.

*) Sherpojen nimet kertoivat, minä viikonpäivinä he ovat syntyneet. Dawa = maanantai, Lakhpa = keskiviikko jne.

ma 29.10.

Herätys 6.00 (turhaan, munkkiherätys oli ollut jo viideltä...) ja matkaan! Käytiin lähtiäisiksi pyöräyttämässä vielä rukousmyllyä, ja saatiin kolmet kaulahuivit pahoja henkiä karkottamaan. Jostain pölähti paikalle kolme tyttökulia, jotka nostivat selkäänsä samanlaiset taakat kuin pojatkin! Heli heitti matkatoimiston Dawalle ehdotuksen sherpojen ja kantajien nimilistasta ja -lapuista, jotta heihin olisi vastaisuudessa helpompi tutustua. Palasimme omia jälkiämme tunnin verran Ringmoon asti. Matkalla pysähdyttiin taas kulinsiskobaarin pihalla ja opetettiin pikkutytöille loruja ("silmä, silmä, nenä, suu...") ja kielitemppuja. Oppimiskykyisiä pikku riiviöitä.

Kohta Ringmon jälkeen poikettiin Jiri - Namche Bazaar -valtatieltä. Vartin käppäilyn jälkeen oltiinkin jo lounaspaikalla, jonka mainittavimmat nähtävyydet olivat harmaaselkälepinkäinen ja kyläbulbuli.
Helppokulkuinen väylä havupuineen muistutti Alppien maisemia. Kohtasimme pari lehmää ja vihaisen sonnin, joka pelästytti tietysti kelpo Blondimme suunniltaan: - Apua, se tappaa Jussin! Tehkää jotain!! (Pikku sillanpätkillä alkoivat muutkin "tarvita taluttajaa"...)

Parissa tunnissa löytyi leiripaikka hienolta töyräältä. Lähimutkan takana levittäytyi laaksossa hieno kylä, jota monet epäilivät jo tarujen Shangri Laksi (vrt. Aku Ankan "Tralla la"). Eri töissä pakertavia onnellisia kyläläisiä kelpasi tarkkailla kukkulalta.

Illallisella Heli sai lautasellisen keittoa syliinsä - Jussin koordinaation pettäessä. Tarjan vuoro saada "Supermohno"-kunnia. Jussi perusteli luovutuspuheessaan, että "esiliina oli nukahtanut" ja päästänyt hänet Blondin kanssa rauhassa "hommiin" (kyseenalainen peruste, toim. huom.). Opittiin taas sherpaa: "alicate" = vähän, "puccha" = riittää. Huomattiin myös, että jotkut pojista vastaavat kaikkeen "Yes, please": - Are you tired? - Yes, please. - Is your home big? - Yes, please. - Is your home small? - Yes, please.

Viimeinen telttayö!

ti 30.10.

Kuudelta kuultiin sitten viimeisen kerran Lakhpa Sherpan reipas "Good morning! Excuse me, black tea! Hand wash!" Vähän haikeissa tunnelmissa ylös. Kurjia fiiliksiä lisäsi, kun Leena E. ei suostunut lainaamaan lintukirjaa. Kävelin koko etapin joukon hännillä ajatuksissani, enkä huomannut porukan pysähtymistä Phaplun kylässä olleeseen majataloon! Jatkoin kävelyä pari tuntia, kunnes aloin tajuta kadottaneeni ryhmämme. No, tulipa nähtyä vähän vilkkaampaa kylänraittia sekä Yeti Airlinesin hieno mainoskyltti, jossa oli ison jalanjäljen kuva. Käännyin takaisin ja tunsin itseni oikeasti eksyneeksi. Ikuisuudelta tuntuneen kävelyn jälkeen näin jonkun vilkuttavan horisontissa: Heli ja neljä sherpaa olivat lähteneet minua etsimään, ja tavattiin muutaman sadan metrin päässä hotellistamme. Kyllä tuntui ylelliseltä saada rojahtaa oikeaan sänkyyn! Olin niin väsynyt, etten jaksanut osallistua sinä iltana yhteisiin rientoihin.

Koko matkan järkyttävimmät uutiset kuultiin baarissa hollantilaiselta naiselta, joka kertoi lähes shokkitilassa joutuneensa lähistöllä maolaisten sissien käsiin pari päivää sitten! Joukko näitä "demokraattista väkivaltaa" harrastavia kiihkoilijoita oli pitänyt Lokhimin kylässä pyssynpiippua naisen, hänen sherpakantajansa ja tämän pikkuveljen niskassa kolme tuntia ja pakottanut heidät allekirjoittamaan papereita, jossa he "luovuttavat kaiken omaisuutensa sissiliikkeelle". Sherpa sai sissit luopumaan mahdollisista tappoaikeistaan kertomalla olevansa erään vaikutusvaltaisen valtiomiehen sukulainen. Hän sai luvan saattaa hollantilaisnainen Katmanduun sillä ehdolla, että hän liittyisi tämän jälkeen maolaisiin. Nainen kertoi, etteivät he olleet nukkuneet kahteen vuorokauteen, koska heitä ei oltu päästetty mihinkään yöksi. Lopulta he olivat löytäneet tiensä Phapluun, jossa joku köyhä perhe oli tarjonnut heille yösijan.

Tarja luovutti "Supermohnon" Riitta-Blondille, joka "oli varannut yhden hengen huoneen, mutta silti änkeytyi kämppikseksi..." Lakhpan kanssa juteltiin pihalla lähes tunnin verran maailman menosta. Heli joi "paljon chang ja tuli humaliin"...

ke 31.10.

Helioparia (kerran viikossa otettava malarialääke) huiviin! Jäähyväisten hetki: annoin Lakhpalle Japani- ja Huippuvuori-aiheiset rakkaat T-paitani, ja luvattiin kirjoitella. Ahtauduimme kahteen pienkoneeseen, joilla pääsimme kuin pääsimmekin ilmaan (kiitorata oli varsinainen perunapelto!) ja puolessa tunnissa Katmanduun.

New Gajurin vanha tuttu hotellihuone tuntui suorastaan ylelliseltä suihkuineen - vaikka lattiakaivo ei vetänytkään. Syömään mentiin Hotel Utseen, josta hihaan (lue: Eijan reppuun) tarttui hieno lautanen "HU"-tunnuksin. Riitta antoi kyltin Ranelle, joka oli kieltäytynyt tanssiinkutsusta (EDELLISENÄ iltana, toim. huom.).

to 1.11.

Hotellin ympäristömme Thamel on Katmandun kaupunginosista värikkäintä ja vilkkainta aluetta. Pyhiä lehmiä kuljeskelee siellä täällä, punapippureita kuivataan auringossa - aivan kuin Tintissä! Heli näki käärmeenlumoojankin (käärme tosin nukkui). Rahanvaihtopisteitä ja tiikeribalsamintarjoajia riitti, samoin kuin eksoottisten soitinten ja kashmirvillahuivien. Lapset kerjäsivät minkä ehtivät, sutivat lenkkarinikin entistä ehommiksi ennen kuin ehdin kieltää. No, se rupia meni hyvään tarkoitukseen...

Edullisia elämyksiä kaupiteltiin myös: parilla donalla olisi päässyt kohisevaan koskeen kumiveneellä, trekkaamaan noitien kanssa Tiibetin vuoristoteille tai pistäytymään Nepalin läntisissä kääpiönaapureissa Sikkimissä tai Bhutanissa.

Päivä kului omalta osaltani pääosin Uriksen "Hadzin" lueskeluun. Muut tutustuivat kaupunkiin, minkä ehtivät.

pe 2.11.

Rane, Raija, Heli ja Ilkka lähtivät Kanccha Sherpan motskarin saattelemina bussille, joka lähti kohti Chitwanin*) luonnonpuistoa, Etelä-Nepaliin! Yli viiden tunnin matkan aikana ei juuri ollut muuta puuhaa kuin maisemien ihailu: vehreitä jokilaaksoja ja jyrkänteitä riitti. Rantatöyräillä ja matalassa vedessä näkyi paljon "kivenhakkaajapoikia", joiden elämäntehtävänä oli pienentää joen kuljettamia pultereita sopivamman kokoisiksi. Matkan varrella pysähdyttiin pikkubaariin aamiaiselle.

Iltapäivällä tultiin perille Sauraha-nimiseen kylään, jossa majoittauduimme Jungle Safari Lodgeen (**). Rane ja Ilkka jakoivat huoneen, Heli ja Raija toisen. Ilmastointilaitteet täysille ja baanalle!

Meidät vietiin "tuktuk"-autolla Tharun kylään, jossa tutustuimme esineistöön ja työkaluihin, joiden avulla muinaiset paimentolaiset opettelivat maanviljelyn jaloja taitoja. Viidakon antimia käytettiin taiten hyväksi, mm. talot rakennettiin savesta, norsuheinästä ja -nlannasta. Iloisennäköisiä, mutta rähjäisiä pihapiirejä ankkoineen ja kanoineen. Sherpankieliset tervehdykset ymmärrettiin hyvin täälläkin! Vierailimme myös norsukasvattamossa! Paikan tarkoituksena on lisätä uhanalaisten intiannorsujen määrää. Isommat oli kahlittu ketjuilla jämeriin tolppiin, mutta kivat pikkufantit juoksentelivat vapaina - ja lutkuttelivat naapurintädinkin tissiä, kun oman emon silmä vältti.

Illalla huomasimme mokanneemme raskaamman kerran: huoneemme oli täynnä eri kokoisia hyönteisiä, jotka päälle unohtunut lamppu oli houkutellut paikalle jostain raosta! Ei siinä auttanut muu kuin anoa hotellinjohdolta huoneenvaihtoa. Onneksi uusi löytyi! (Siinä taas oli gekkoja, mutta nehän ovat vain mukavia...)

*) Vuoristot, Lambergit, "Laatoottajat", Pena + Eija sekä Jussi kävivät Chitwanissa jo Annapurnan-reissullaan -96.

la 3.11.

Aamiainen nautittiin pyöreässä erillisbungalowissa. Sen jälkeen olikin tiedossa jännittävä päivä: ensimmäiseksi norsusafarille! Kävelimme Tulsi-nimisen oppaan kannoilla parisen kilometriä - meidän ryhmäämme kuului myös turkkilainen nuoripari, jotka olivat tulleet tänne "paikkailemaan avioliittoaan". Mies oli aivan Kojakin näköinen kaljupää ja nainen aivan liian vaalea turkkilaiseksi.

Joen rantaan tullessamme Rane näki yhtäkkiä kaksi outoa otusta livistämässä puskiin: mungoja! Hah, tuollainen metrin mittainen myyräkö pystyy muka panemaan kampoihin kobralle? Emme saaneet tilaisuutta selvittää sitä, koska saavuimme samassa "norsupysäkillemme". Kiipesimme lintujentarkkailutornia muistuttavalle lähtölavalle, josta oli "helppo" nousta alle talutetun norsun selässä olevaan koriin. Yksi kori veti neljä matkustajaa, joten pääsimme kaikki suomalaiset samaan norsuun.

Jalkoja tuli roikottaa korin ulkopuolella sillä seurauksella, että ne puutuivat helposti. Mutta ei se mitään, matkanteko oli muuten huisin mukavaa: karvainen intiannorsu totteli sen pään päällä istuvan kuljettajan käskyjä yllättävän kiltisti, keinahdellen eteenpäin hankalannäköisistäkin paikoista. Reittimme kulki matalan Rapti-joen poikki, jota ylitti samalla pari puhvelilaumaa.

Aluksi kuljimme savannintapaista maisemaa pitkässä heinikossa, jossa kuulemma tiikeritkin lymyävät mielellään! Seuraavaksi tuli vastaan tiheää pensaikkoa ja "lehtomaista" metsää. Puolisen tuntia samoiltuamme havaitsi kuskimme jotain syvällä heinien seassa! Norsu raivasi tiensä sinne - ja jumantsukka - siinä seisoi muina kuonoina kaksi valtavaa intiansarvikuonoa! Nämä panssaroidut, yksisarviset muinaislehmät eivät olleet meistä milläsänkään, vaan jatkoivat märehtimistään poissaolevan näköisinä. Kuvasimme niitä tovin ja siirryimme eteenpäin, vain nähdäksemme vielä yhden sarvikuonon! Turkkilainen kalju vilahteli aina silloin tällöin heinien lomasta - ilmeisesti naapuritkin olivat nähneet samat otukset. Safari kesti 45 minuuttia, minkä jälkeen käppäilimme takaisin hotellille.

Lounaan jälkeen lähdimme samaiselle viidakkojoelle melomaan. Yhdestä puusta koverrettuun kanoottiin mahtui 4-5 ihmistä, perätuhdolla seisoi kuski, joka pikemminkin sauvoi kuin meloi meitä alavirtaan. Jokiranta oli varsinainen lintuparatiisi! Toinen toistaan komeampia siivekkäitä lenteli ympärillä, onneksi oppaanamme oli nyt Harkka, täysin oppinut ornitologi! Kirjasin kynä savuten lajeja ylös sitä mukaa kun Harkan kanssa niitä bongailtiin. (Kuningaskalastajia, papukaijoja, mehiläissyöjiä, haikaroita, haukkoja... en lähde niitä tässä nyt erittelemään, tarkka luettelo lajeista liitteenä).

Krokotiilivaarasta huolimatta lauma lapsia leikki matalassa rantavedessä. Pian kanootti ohjattiin rantaan, ja meitä kehotettiin nousemaan maihin. Oppaamme ottivat aseistuksekseen järeät puukepit ja niine hyvinemme sukelsimme viidakkoon! Bomback sybia -puut ja sarvikuononomenapuut muodostivat jännän metsän, jonka aluskasvillisuus oli lähes olematonta. Niinpä esim. Rhesus-apinoita ja kauriita (spotted deer, barking deer) näkyi aina silloin tällöin, jos osasi katsoa oksien alta oikeaan suuntaan.

Punaisia kovakuoriaisia (red bottom bark) oli runsaasti maassa. Löysimme myös karhun kaivaman kuopan sekä puun jossa olivat selvät tiikerin kynnenjäljet! Vielä enemmän sydän pamppaili, kun mutakuopan reunaan oli painautunut tuore (kuulemma alle päivän vanha) tassunkuva! Harkka kertoi vuodesta -91 saakka nähneensä kymmenkunta Bengalintiikeriä näillä seudulla. - Tiikeri ei ole täällä tappanut ihmisiä, mutta yksi kaverini kuoli jokin aika sitten sarvikuonon käsiin (no sorkkiin). Kyselyihimme, onko golfmestari Tiger Woods mahdollisesti käynyt täällä, emme saaneet oikein selvää vastausta.
 

Paluumatkalla kohtasimme ryhmän opasoppilaita, joita perehdytettiin maastoon. Tullessamme taas kanootille ja ihmisten ilmoille, saimme kuulla yhden ryhmän nähneen sen saakelin tiikerin! Niinpä tietysti... Jäimme asian kunniaksi rantabaariin paikalliselle Tiger-oluelle. Laulettiin turkkilaisten kanssa Istanbulia ja kuultiin suoraan hevosen suusta perusteita Turkin EU-kelvottomuudelle.

Illallisen jälkeen saatiin ihailla paikallisen tanssiryhmän (yksi tyttö + 10 poikaa) esityksiä, joista mieleen jäi erityisesti "keppitanssi". Siinä juostiin ympyrää ja mätkittiin metrin halolla naapurin halkoa rummun tahdissa. Moskiittojakin jouduttiin jo lätkimään, mutta täällä ei kuulemma esiinny malariaa, eihän?

su 4.11.

Kuudelta perinteisesti ylös, aamiainen napaan ja linturetkelle! Tulsilta sain lainaksi "Birds of Nepal" -kirjan, jossa kaikki tässä maassa nähdyt lajit (yli 800 kpl!) esitellään hienoina värikuvina! Hah, nyt Leena E. sai pitkän nenän, vaikkei se sitä tiedäkään... Harkka tuli taas oppaaksemme. Poika ihmetteli meidän innostustamme lintuihin ja Nepalin luontoon, yleensä turistit kuulemma vain kuvaavat norsut ja lähtevät kotiin. Saimme aamusumun seasta listaamme vielä yhdeksän uutta lajia, joten kokonaissaldo nousi jo 73:een! Jättiläismäisiä hämähäkinverkkoja oli yön aikana ilmestynyt joka puolelle. Niiden keskellä odotteli julmannäköinen kymmensenttinen saalistaja (Golden-back Spider) kaikkea kottaraista pienempää... Harkka perehdytti meitä myös hindulaisuuden mystisiin syvyyksiin. Brahma, Vishnu ja Shiva loivat meihin nirvanasta merkitseviä silmäyksiä...

Kotimatkalla Katmanduun ohitimme muutamia pahannäköisiä maanvyörymiä. Bussinkuljettajat harrastivat villejä ohituksia, jotka aiheuttivat lukuisia vähältä piti -tilanteita. Matkan luontohavis: yksinäinen marakatti vilisti bussin editse! Komeita koskimaisemia ja kumiveneitä näkyi tuon tuostakin. Kuuden tunnin köröttelyn jälkeen bussi jätti meidät n. 3 km päähän hotellistamme, joten eikun taksi alle ja suihkuun.

Hotellin pöydällä lojuneesta paikallislehdestä luimme synkän uutisen: maolaiset olivat tappaneet kaksi länsituristia Luoteis-Nepalin vuorilla - eli juuri siellä, mistä viikko sitten tulimme. Tarkempia kansalaisuuksia ei uutisessa mainittu... Kuulimme pääporukan tehneen edellisenä päivänä uuden kaupunkikierroksen ja vierailleen mm. kuuluisassa apinatemppelissä sekä ruumiinpolttajaisissa! Joen rannalla sijaitsevaan "Kuolevien taloon" raahautuvat usein jopa ruumiit itse, kun tuntevat hetkensä lähestyvän. (Hindut polttavat vainajansa saman tien, buddhalaiset vasta kolmen päivän kuluttua, kun sielu on ehtinyt lähteä omille teilleen). Ulla oli viettänyt päivän Sanchhi Sherpan kanssa ja käynyt mm. tämän sisaren luona. Hän esitteli ylpeänä saamiaan tarroja, jotka pitäisi kiinnittää johonkin "tarpeeksi arvokkaaseen paikkaan"...

Iltapalaksi tukeva valkosipulipihvi curry-riisillä viihtyisässä sisäpihapaikassa.

ma 5.11.

No niin, tulihan se mahatauti sitten lopulta meikäläisellekin, saatana! Koko päivä meni rattoisasti sängyssä kaameissa kouristuksissa. Ensin epäiltiin eilistä pihviä, sitten kaikkea muuta mahdollista. Ullalta sain jotain erikoisrohtoa, kun ei Underbergikään ottanut tehotakseen. Kaarinan kuumemittari antoi tulokseksi 38,5 °C, mutta oksensin silti neljä kertaa kaikki sisuskalut pellolle.

Päätösjuhlassa Ramille ojennettiin hieno Khukuri-rommilla täytetty gurkhaveitsi. Kelpo matkanjohtajamme piti puheen, jonka keskeisin viesti oli: - Kaikki selvisivät sitten perille, nopeat joskus hitaammin kuin hitaat! Riitasta tuli matkan tuplamohno, kun Rane palautti laatan saatesanoin: - Olet ainoa, joka ei ole ymmärtänyt edes pelin sääntöjä! (Viittaus edelliseen luovutukseen, jonka perustelussa viitattiin jo vanhentuneisiin tapahtumiin).

ti 6.11.

Aamulla jo parempi olo - ilmeisesti ne Ullan myrkyt olivat sittenkin tehonneet! Hallelujah! Saatiin ties kuinka monennet rukousrätit Travel Solulta, pinssit hotellilta ja nimmareita sherpoilta. Dawa ei palauttanut Helille vaellussauvaa - totesi vain peri-itämaiseen tyyliinsä "saaneensa sauvan ja antavansa tämän hienon T-paidan korvaukseksi"...) Raija ei myöskään saanut takaisin Dawalle lainaamaansa kylmähoitopakkausta. Keijo oli vuorostaan mahataudissa. Aamiainen syötiin kiireessä vastapäisessä "Junbesi Restaurantissa", josta mukaan tarttui vanha Outside-aikakauslehti. Siinä oli sen verran kiinnostavat artikkelit Babu Chiristä ja Everestin perusleiristä, että ei malttanut jättää kesken. Babun haastattelu oli tehty vain kuukausi ennen hänen kuolemaansa eli tämän vuoden huhtikuussa.

Lentokentällä jätettiin perusteelliset hyvästit sherpa-ystävillemme - miten ihmeessä tulisimme kotona enää toimeen ilmaan omaa keittiösherpaa? Tekninen välilasku Delhissä - haa, tulipa Intiakin "bongatuksi"! Afganistan kierrettiin taas varmuuden vuoksi eteläkautta. Olimme olleet uutispimennossa kolme viikkoa, joten emme olleet varmoja, vieläkö sota jatkuu.

Lennon aikana sain arabinäkökulmasta kirjoitetun "Hadzin" loppuun. Ymmärsin kirjan luettuani, "ettei mikään mahti maailmassa voi oikoa islamilaiseen maailmaan syvään juurrutettuja kuvottavia uskomuksia". Arabit syntyvät VIHAAN, kasvavat VIHAN keskellä, siittävät VIHAA ja jättävät lapsilleen perinnöksi VIHANSA. Arabikansat eivät tule toimeen kenenkään kanssa, kaikkein vähiten edes toistensa! Siinä syy, miksi Israel ja juutalaiset ovat pystyneet jo yli 50 vuotta pitämään puolensa mahdottomalta tuntuvaa miesylivoimaa vastaan. Vuonna 1956 kirjoitetussa kirjassa ennustettiin., että islamin kannattajat tuhoavat itse itsensä 30 vuoden kuluessa. Osama bin Laden taitaa olla nyt vauhdittamassa tuon ennustuksen toteutumista.

Ilkan "Tintti Tiibetissä" oli suosittua luettavaa paluulennolla. Sieltä löytyi monta tutuksi käynyttä asiaa: kulit ja sherpat, munkit, rukousnauhat, shortenit, jakit, punapippurit, jeti, chang... Wienin kentällä Ilkka valokuvasi kaikki suomalaiset kännykkä korvalla alle puolessa minuutissa! Raija sai tapeltua läpivalaisulaitteen paljastaman ja takavarikoidun Leathermaninsa takaisin, Heli ei.

Tyrolian Airlinesin koneessa saatiin vihdoin suomalaiset iltapäivälehdet käsiimme, joiden pääuutisia olivat: "Ilkka Kanerva taas tyrkyllä Suomen Pankkiin", "Linda järkyttyi mätkyistä" ja "Myllylä ansaitsee paremmin kuin ministerit"...  aargh! Seutulan kentällä Rami keräsi kaikilta filmirullat ja lupasi toimittaa ne Ifille. Samalla julistettiin kilpailu retken parhaista kuvista. Kaikkien nettikuvat olisivat verkossa nähtävillä muutaman viikon päästä.

Halasimme toisemme ja jäimme odottelemaan kutsua kaatajaisiin. Helin kommentti saatteli Kiehiset Jyväskylän-bussiin: - Höh, eikö kukaan saanutkaan aivoödeemaa?

Osanottajat:

Aaltonen Ilkka
Naskali Heli
Eerola Kalle
Eerola Leena
Jokela Rauno (Rane)
Kovanen Kaarle (Kassu)
Kortelainen Inkeri
Mäenpää Mauno (Manu)
Lamberg Kaarina
Lamberg Paavo
Rajala Tarja (Tarska)
Riikonen Ulla
Ruukki Pentti (Pena)
Sutinen Eija (Suti)
Siik Juhani (Jussi)
Suutala Riitta (Blondi)
Tolvanen Raija
Vesterinen Tuovi
Viitanen Keijo
Viitanen Leena
Vuoristo Raimo (Rami)
Vuoristo Iris

Yhteensä 22

EVERESTIN-VAELLUKSEN LINNUT

Osprey Kalasääski Pandion haliaetus
Eurasian Kingfisher Kuningaskalastaja Alcedo athis
Ruddy Shelduck Ruostesorsa Tadorna ferruginea
Indian Pond Heron Riisihaikara Ardea grayli
Little Egret Pikkuhaikara Egretta garzetta
Little Ringed Plover Pikkutylli Charadrius dubius
Common Sandpiper Rantasipi Tringa hypoleuca
Asian Openbill Aasianrakonokka Anastomus oscitans
Black-hooded Oriole Huppukuhankeittäjä Oriolus xanthornus
Common Myna Pihamaina Acridotheres tristis
Jungle Myna Viidakkomaina Acridotheres fuscus
Red-verted Bulbul Punaperäbulbuli Pycnonotus cafer
Barn Swallow Haarapääsky Hirundo rustica
Collared Bush Chat Mustapäätasku Saxicola torquata
Large Cormorant Merimetso Phalacrocorax carbo
Blue Whistling Trush Sinijokirastas Myophoneus caeruleus
Fork-tailed Swift Pääskykiitäjä Apus pacificus
Orange-flanked Bush Robin Sinipyrstö Tarsiger cyanurus
Darjeeling Woodpecker Vuorikirjotikka Dendrocopos darjellensis
Snow Partridge Himalajanpyy Lerwa lerwa
Rusty-fronted Barwing Ruosteotsatimali Actinodura egertoni
Eurasian Jay Närhi Garrulus glandarius
Goldcrest Hippiäinen Regulus regulus
Eurasian Blackbird Mustarastas Turdus merula
Citrine Wagtail Sitruunavästäräkki Motacilla citreola
Maroon Oriole Kastanjakuhankeittäjä Oriolus traillii
Mountain Scops Owl Vuoripöllönen Otus spilocephalus
Robin Accentor Punarintarautiainen Prunella rubeculoides
Rusty-flanked Treecreeper Rusovatsakiipijä Certha nipalensis
Coal Tit Kuusitiainen Parus ater
Grey-crested Tit Harmaatöyhtötiainen Parus dichrous
Black Kite Haarahaukka Milvus migrans
Goshawk Kanahaukka Accipiter gentilis
Eurasian Buteo Hiirihaukka Buteo buteo
Steppe Eagle Arokotka Aquila nipalensis
Himalayan Griffon Himalajankorppikotka Gyps himalayensis
Snow Pigeon Lumikyyhky Columba leuconota
Rock Pigeon Kalliokyyhky Columba livia
Large-billed Crow Paksunokkavaris Corvus macrorhynchos
House Crow Intianvaris Corvus splendens
Eurasian Hobby Nuolihaukka Falco subbuteo
Common Raven Korppi Corvus corax
Pied Kingfisher Kirjokalastaja Ceryle rudis
Nutcracker Pähkinähakki Nucifraga caryocatactes
Spotty Dove Aasianturturikyyhky Streptopelia chinensis
Pied Wagtail Västäräkki Motacilla alba
Plain Martin Pikkutörmäpääsky Riparia palundicola
Rufous-winged Bushlark Aasianpensaskiuru Mirafra assamica
Cattle Egret Lehmähaikara Bubulcus ibis
Intermediate Egret Pikkujalohaikara Mesophoyx intermedia
Eurasian Tree Sparrow Pikkuvarpunen Passer montanus
Hoopoe Harjalintu Upupa epops
Black Drongo Mustadrongo Dicrurus macrocercus
Paddyfield Pipit Isokirvinen Anthus novaezeelandiae
Oriental Magpie Robin Harakkarastas Copsychus saularis
Rose-ringed Parakeet Aleksanterinkaija Psittacula krameri
Rufous Treepie Huppuviidakkoharakka Dendrocitta vagabunda
Yellow-billed Blue Magpie Himalajanloistoharakka Urocissa flavirostris
Black Redstart Mustaleppälintu Phoenicurus ochruros
Common Peafowl Riikinkukko Pavo cristatus
Chestnut-headed Bee-eater Kastanjamehiläissyöjä Merops leschenaulti
Lesser Adjutant Pikkumarabu Leptoptilos javanicus
White-throated Kingfisher Aasiankalastaja Halcyon smyrnensis
Grey-backed Shrike Harmaaselkälepinkäinen Lanius tephronotus
Red-whiskered bulbul Kyläbulbuli Pycnonotus jocosus
Asian Pied Starling Kyläkottarainen Sturnus contra
Common Tailorbird Pitkäpyrstöräätäli Orthotomus sutorius
Brown-headed Barbet Rusohuppuseppä Megalaima zeylanica
Green Sandpiper Metsäviklo Tringa ochropus
Pied Bushchat Nokitasku Saxicola caprata
Olive-backed Pipit Intiankirvinen Anthus hodgsoni
Green Bee-eater Pikkumehiläissyöjä Merops orientalis
White Stork Kattohaikara Ciconia ciconia
Common Coot Nokikana Fulica atra

Yhteensä 74 lajia.