Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Lofootit 1992

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

LOFOOTIT - ARKTISTEN OTUSTEN JÄLJILLÄ 26.6. - 8.7.1992

pe 26.6

Tapio-serkun (ja Päivin) ansiokkaasti kattama herkkuaamiainen helttaan ja Vasa-Linesin uljaalla purrella kohti periruotsalaista satamakaupunkia nimeltä Uumaja (vrt. "Vyötärökans", "Kuvemyös"). Lintujenlaskeminen alkoi heti, kun kokka karahti Svea-mamman ystävällismielisiin rantakiviin (KRUNCH!). Paitsi että Saaristokadun alivuokralaisena pesinyt turkinkyyhky piti tietenkin ottaa mukaan.

Parin tunnin ajon jälkeen Blåa Vägeniä länteen kahvit ja kinkkuleivät Tallbackenin uimarantakahvilassa leppälintujen seurassa, 28 asteen helteessä. Parin kilometrin aarniometsäkierros tuotti tukun uusia lajeja, mm. kvartissa kukkuvan käen.

Ensimmäinen telttapaikka löytyi noin puolivälissä Ruotsia, Lyckselen pikku-kaupungista. Leirialueelta valittiin osoite Uttervägen 2, ja asetuttiin taloksi. Ensimmäinen teltanpystytys sujui harjoittelumäärä huomioon ottaen kohtuuajassa ja ilman sättimisiä. Ympäristöstä löytyivät siistissä järjestyksessä mm. sauna, tanssilava ja katukeittiö, joita kaikkia piti tietenkin kokeilla. Vastapäisen kalliometsikön korkeimman hongan nenässä keikkunut kalasääski osoittautui lähemmän tarkastelun perusteella tuuliviiriksi - ovat ne ryökäleen ovelia täällä päin nuo kalasääsket!

la 27.6

Norge, här kommer vi! Matkalla useita pysähdyksiä, milloin piekanan milloin mustalinnun takia. Käytiinpä ihmettelemässä jokamiesralliakin, jossa säälittävät autonrämät ottivat mittaa toisistaan. Rajanylitys sujui niin huomaamatta, ettemme vähään aikaan edes tajunneet joutuneemme ulkomaille. Mo I Ranassa saatiin pølser-paikassa (pølser = makkara, senkin sivistymätön ääliö!) vihiä leirintäalueesta, joka sijaitsi komean jyrkkärinteisen tunturin kupeessa. Teltan pystyttämisen jälkeen patikkaretkelle tunturiin (alkumatka noustiin vanhan hyppyrimäen portaita). Paljon mielenkiintoisia kasveja ja lintuja! Dokailua teltassa.

su 28.6

Mahtavia maisemia! Kapeahkoa maantietä pohjoiseen halki henkeäsalpaavien koski-, vuono- ja vuoristomaisemien. Yhtäkkiä tie leveni ja nousi karujen tunturien ryntäille. Heli teki erään kosken partaalla tuttavuutta ruotsalaisen puudelin kanssa.

Fausken vilkkaimmassa risteyksessä oli liikenne ruuhkautunut hetkeksi kahden merihanhen tepastellessa muina miehinä päin punaisia. Tässä vaiheessa piti sitten päättää, mennäänkö Lofooteille lähimmän sataman kautta, vai jatketaanko vielä 100 km pohjoiseen ja valitaan lyhempi lauttayhteys. Valitsimme edellisen vaihtoehdon, ja kuten jäljempänä tulemme huomaamaan, oli tämä ratkaisu yksi retken pahimpia virhearviointeja...

Lähin satama, Bodø, oli sateinen ja hiljainen pikkukaupunki. Totesimme seuraavan yhteysaluksen Lofooteille lähtevän vasta klo 21.00, joten meille jäi hyvää aikaa pizzalle ja kaupunkikierrokselle. Mutta koska sateessa kävely ei pidemmän päälle ole kovin mukavaa, tapoimme lopun ajasta autossa "Hamstereita", lintukirjaa ja karttoja tutkien. Heli kilisteli Lofootti-aiheista villapaitaansa, joka piti kuulemma ehdottomasti saada valmiiksi juuri Lofooteilla.

Itse neljän tunnin merimatkasta ei sitten jäänytkään mieleen mitään mainitsemisen arvoista - todettakoon vain, että miestenhuoneessa pysyy parhaiten pystyssä pitämällä kaksin käsin tukevasti kiinni kylmävesihanasta...

Rahtusta yli yhden yöllä laiva laski viimein Moskenesin rantalaituriin. Merkillisintä tunnelmassa oli aurinko, joka ei ollut suostunut laskeutumaan horisonttiviivan alapuolelle, vaan valaisi säälimättä rantaan horjahtelevien ihmispolojen kalmanharmaita kasvoja. (Paitsi Helin, joka täysin normaalinvärisenä edelleen kutoi sitä helkutin jumpperia!) Leiripaikka löytyi 3 km:n päästä Ån kalastajakylästä.

ma 29.6

Herättyämme havaitsimme parkkeeraaneemme korkealle, tuuliselle mäelle. Silmiä piti hieraista vielä toiseenkin kertaan, jotta uskoi niiden aivoille välittämät näkymät: käsittämättömän jyrkät ja korkeat rantakalliot ympäröivät meidät kolmesta suunnasta, massiiviset vaahtopäät murtuivat rantakiviin korviahuumaavalla pauhulla ja oman osansa meteliin toivat tuhannet ja taas tuhannet merilinnut, joita kaarteli, sukelteli ja kirkui joka puolella. Myrskylintu ja kolmivarpainen pikkukajava piti ensimmäiseksi oppia erottamaan kalalokista. Hienoinen aamusade vihmoi satunnaisten matkailijoidemme kasvoja siinä määrin kylmästi, että he päättivät jatkaa pohjoista ja valkeana kajastavaa taivaanrantaa kohti.

Matkalla pysähdyimme tervehtimään pajusirkun ja niittykirvisen poikueita sekä lapinsirriä. Aurinko alkoi pilkistellä pilvien lomasta. Leiripaikaksi valittiin tällä kertaa Flakstadøyn saarelta Ytresand-niminen niittyranta, jossa entuudestaan oli vain pari saksalaista asuntoautoa (joista toinen kuivatteli antenneissaan mustia hepeneitä). Lähileipomosta ostettiin - sulkemisajan jälkeen suoraan takaovelta - uunituore leipä, minkä jälkeen keräiltiin simpukoita ja ihmeteltiin levämattoja rantahietikolla. Viini, konjakki ja Vargtass pitivät huolen nopeasta nukahtamisesta.

ti 30.6

Aikaisin liikkeelle - E10:ä pitkin aina vaan pohjoiseen. Toistamiseen ylitimme norjalaisen silta-arkkitehtuurin mestariluomukset. Tässä vaiheessa on ehkä sopiva mainita sananen vuonojen maan tieverkostosta noin yleensä: tiet ovat sijaintiinsa nähden erittäin hyvässä kunnossa, routavaurioista ei tietoakaan, sillat ja tunnelit kävisivät malliesimerkeistä minkä tahansa insinööritiedettä kuvaavan opuksen lehdille. Pohjanmeren öljyn aiheuttama äkillinen vaurastuminen tuntuu joka puolella. Tosin yhtä pisimmistä tunneleista (n. 3 km) ei saanut käyttää ennenkuin pulitti muutaman kruunun läpikulkumaksun.

Loman toistaiseksi aurinkoisin päivä. Merimetso, lapasotka ja ankka (!) päivän sanoja. Vestvogøyn saarelta löytyi kerrassaan komea leirintäalue Lofoten Senter, jossa jylhät vuoristomaisemat syleilivät pientä idyllistä kalastajakylää (yllätys yllätys!). Osuttiin sopivasti näkemään, miten mahtava sei (arviolta 20-kiloinen) tuotiin eräästä kalastusaluksesta rantapöydälle perattavaksi. Lokit loikkivat ympärillä asemansa hyvin tiedostaen.

Lisää kaloja ja muita merkillisyyksiä nähtiin parin kilometrin päässä sijaitsevassa merivesiakvaariossa. Siihen asti mahdollisesti vallinneet sukellushalut katosivat äkkiä, eikä märkäpuvun kotiinjääminen enää harmittanut yhtä vietävästi. Hylkeiden ruokinta sai Helin naamalihakset vääntymään kunnon virneisiin. Akvaariokäynnin päätteeksi maistui aito lofoottilainen silliateria sen seitsemine sortteineen - vaikkei viini sitten lopulta kuulunutkaan hintaan...

Loppupäivä kului villapaidan viimeistelyssä ja kirvisjahdissa korkeilla rantakal-lioilla. Illalla otettiin parit kaljat leiripaikan krouvissa ja tarinoitiin aidon merikarhun kanssa mm. EY:stä ja sen mahdollisista vaikutuksista maidemme elämään. Kaveri itse ei halunnut Norjan liittyvän yhteisöön, koska pelkäsi mm. kalastajien aseman huononemista. Ostimme pojalta parit kortit ennen nukkumaanmenoa.

ke 1.7

Oli tullut aika karistaa varsinaisten Lofoottien tomut jaloista ja suunnata vielä pohjoisemmaksi, Vesterålenin saarille. Vågan ja Svolvær sivuutettiin, vaikka mainoskuvien perusteella siellä olisikin ollut hauska harrastaa "vuorihyppelyä". Vartin lauttayhteyttä Melbuun jonotettiin miltei tunti. Onneksi sää oli suotuisa kasvien tutkimiseen.

Ajoimme samantien Vesterålen pohjoisimmalle saarelle Andøylle, jossa valitsimme päätiestä poikkeavan läntisen rantareitin, tavoitteena aivan pohjoisin niemenkärki, Andenes. Vallitseva hyinen kylmyys ja lievät vilustumisoireet pakottivat turvautumaan rva Liv Nyheimin vieraanvaraisuuteen. Teini-ikäiseltä pojaltaan saatiin tingityksi kohtuuvuokra, ja niin majoittauduimme siistin omakotitalon alakertaan huoneeseen, joka oli täynnä kaupungin valassafarista kertovia esitteitä ja kuvia. Eteisen seinien diplomit kertoivat Nyheimien harrastaneen tutkimusmatkoja ja valasretkiä enempikin - plakaatti oli tullut niin Euroopan kuin koko maailmankin pohjoisimpien asuttujen seutujen bongaamisesta. Naapureina olleet ystävälliset saksalaisrouvat eivät paljoa häirinneet - mitä nyt tunkivat kylpyhuoneeseen aina tunniksi. Heli sai konjakkihoitoa ja parani seuraavaksi päiväksi.

to 2.7

Aamun ensimmäinen uutinen oli se, että kaikki valassafarit oli jouduttu peruuttamaan kovan tuulen vuoksi. Ei niin, etteikö laiva olisi pystynyt kyntämään nelimetrisissä aalloissa, mutta Moby Dickin ja kumppaneiden havainnointi niiden joukosta olisi kuulemma ollut äärimmäisen sattumanvaraista. Ihmeteltiin sen sijaan muuta-maa valaanluuta ja valokuvaa valaskeskuksessa, ja varattiin paikat iltapäivän linturetkelle.

Aamupäivä kulutettiin tutustumalla Andøyn parhaaseen lintualueeseen, joka rajoittui etelässä Nordmelan ja pohjoisessa Staven kylään. Aluksi hämmästeltiin mm. yksinäistä mustapyrstökuiria ja punavarpusen pesää, mutta ensimmäinen varsinainen jymyhavainto saatiin, kun istuskeltiin kaikessa rauhassa lounaan kimpussa rantapensaiden suojassa: kimeä petolinnun piipitys oli ennakkovaroitus, joka sai uljaat eräretkeilijämme ponnahtamaan pystyyn ja nostamaan katseet taivaalle. Samassa valtava merikotka jo tarjosikin hyvinmuodostunutta ruhoaan laajentuneiden silmämunien ihasteltavaksi. Lintua ahdistellut kalalokki näytti sen rinnalla aivan kalalokilta. Sama peto näyttäytyi puolen tunnin kuluttua vielä uudelleen, kun Ilkka oli tutkimassa tundraurpiaisen pesää. Tällä kertaa etäisyyttä kotkaan ei ollut kuin parikymmentä metriä!
Ennen satamaan lähtöä valokuvattiin puskissa vielä varsin rohkeata sinirintaparia, joka taisi myös olla suunnittelemassa kesän toista poikuetta.

Kahden tunnin mittainen laivamatka Bleikøyan lintusaarelle oli elämys: seitsenkertainen vaatevarustus ruumiin arimpien osien suojana ei ollut ollenkaan liikaa, kun pienehkö kalastaja-alus lähti puksuttamaan kohti Pohjois-Atlantin hyisiä tyrskyjä. Itse saari oli täsmälleen kopio Tintin "Mustasta Saaresta": joka särmältään yhtä jyrkkänä tummanpuhuvana kalliona ylös parinsadan metrin korkeuteen kohoava järkäle.
Opas selosti sujuvalla rannikkonorjallaan meille - noin kahdellekymmenelle turistille - saaren historiaa ja linnuston lajirunsautta. Ylivoimaisesti vallitsevin laji oli Vesterålenin tunnuslintu lunni, joita saarella kuulemma pesi 40 000 paria (!). Ruokkeja, etelänkiisloja, pikkukajavia, karimetsoja ja riskilöitä oli huomattavasti pienemmät yhdyskunnat, "vain" 5-6 000 paria kutakin. Myrskylintuja oli joitakin satoja ja merikotkiakin havaittiin yksi pari kaartelemassa saaren huipulla.

Heli oli kaikkine puseroineen ja sadetakkeineen kuin tönkkösuolattu muikku, jota piti aina käännellä nähtävyyksien suuntaan. Puolivälissä retkeä meille tarjoiltiin termospullosta kahvia, jota muiden huomaamatta hieman terästimme paikalle osuneesta taskumatista. Laivamme kävi tutustumassa myös Andøyn saaren rantakallioihin, jolloin havaintolistalle saatiin mm. hylje ja pari autonrenkaankokoista meduusaa.

Oppaamme kertoi tässä vaiheessa hauskan tarinan paimenesta, jonka porsas oli aikanaan hävinnyt rannikon tuntumassa jäljettömiin - löytyäkseen parin viikon päästä Bleikøyan saarelta! Tämä tapaus on antanut paikallisväestölle syyn epäillä, että saarien välillä kulkisi merenalainen tunneli. Nassun uiminen hyisessä vedessä (etäisyyttä n. kilometri) ei kuulemma tullut kysymykseen. Opas ei muuten ollut mikään varsinainen ornitologi, vaan osoittautui lähemmän kovistelun tuloksena tavalliseksi pulliaiseksi, joka oli turisteja varten opetellut ulkoa  ainoastaan oman kotirantansa linnuston. Vahvistukset suulalle ja erivärisille koirashaahkoille sentään saatiin.

Retken jälkeen päätimme sitten jättää Vesterålenin ja suunnistimme kohti itää. Seurasimme sitä ennen kotvan suopöllön metsästysyrityksiä samalla rannalla, jossa merikotkakin oli nähty. Andøyn halki vievälle sivutielle kääntymisen jälkeen oli lähes samantien pysäytettävä, sillä Heli huomasi läheisen vuorenhuipun tienoilla jotain isoa ja mielenkiintoista! Ensin yksi maakotka variksen saattelemana - ja sitten toinen! Majesteettiset linnut lensivät verkkaisin siiveniskuin ylitsemme kohti Andenesia. Varsinainen kruunu muutenkin uskomattomalle päivälle!

Matkalla pysähdyttiin Sortlandissa (Langøyan saarella) hampurilaisella, ja yritettiin vielä metsästää matkamuistoksi lunnimukeja, mutta kehnoin tuloksin. Noin 20 km ennen Narvikia leiriydyttiin viimeisen kerran tunturimaan puolella, Hærslettin camping-alueelle, josta oli komea näköala suoraan alapuolella sijaitsevalle vuonolle. Tällä kertaa yön hienoisia häiriötekijöitä olivat lampaat, lokit ja liikenne - tässä järjestyksessä.

pe 3.7

Narvikista etsittiin Taatolle jääkarhuolutta (jääkarhu = pirullisen ovela napaseudun elävä, joka hämää tutkimusmatkailijaa käymällä tämän kimppuun kolmella jalalla hiipien ja pitäen etukäpälää mustan kuononsa peittona. Matkailija ei ehdi tajuta valkoisessa maisemassa mitään poikkeavaa, kunnes on jo myöhäistä - raskaan käpälän laskeutuessa olkapäälle...). Olutta ei kuitenkaan hemmetti soikoon löytynyt!
Pankissa neuvottiin aivan oikein vaihtamaan Ruotsin kruunuja vasta rajan toisella puolella. Ai niin, ei saatu parkkisakkoakaan, vaikka auto oli puoli tuntia mittaripaikalla. Hahhaa! Se oli oikein teille kurjille turskille, jotka ette osaa pitää varastossa lunnimukeja ja jääkarhuolutta!

Upeiden tunturimaisemien, purojen ja koskien jälkeen saavuttiin vihdoin Kiirunaan, jossa rahanvaihto vielä nippa nappa onnistui paikallisessa postikonttorissa. Kun vielä viimeisillä bensatipoilla päästiin rullaamaan Shellille, olimmekin mielesämme ansainneet pyttipannun ja spagetin Drop in -pizzeriassa.

Lämpöä oli ruhtinaalliset 8 astetta, mutta siitä huolimatta pysähdyttiin vielä luontoretkelle aitoihin "Erämaajärven mökki" -maisemiin. Tällä kertaa mieltämme ylensivät ukkometso ja korea taviokuurnapariskunta. Leiripaikkaa etsiessämme käytiin kääntymässä uuden metsäautotien päässä, jossa sateessa bongattiin pensastasku ja poro. Paikkojen nimet alkoivat muistuttaa yhä enemmän Dominanten kilpailu-kappaleesta Rondo Lapponicosta tutuksi käyneitä ilmaisuja: Rautasjaure, Kirkatjåkkå... Gåddes bahakte!

"Nautanen" -niminen nähtävyyskyltti herätti huomiotamme ja niinpä poikkesimme viisi kilometriä päätieltä sivuun ja löysimme kuin löysimmekin "villin" leiripaikan pehmeältä mäntykankaalta jääkautisten (?) kiviröykkiöitten tuntumasta. Se oli vissiin se nähtävyys. Kolme poronraatoakaan ei säikäyttänyt kokeneita eränkävijöitä - sateesta ja myrskystä puhumattakaan. Lappi-aiheiset laulut sen sijaan kaikuivat autiolla kankaalla, ja eräs Retsina-pullo sai kyytiä. Samoin "Hamsterit", jonka peräänkuuluttamaa toiveikasta talvimieltä alettiin pikku hiljaa tarvita. Hirvet ryömivät nelirivissä kohti hataraa asumustamme - ainakin Helin mielikuvituksessa.

la 4.7

 Aamulenkillä lapintiainen ja kirjosiipikäpylintu, jonka päälle maittava aamiainen kannonnokassa: savustettua makrillia, leivänkänttyä, mandariinilla ja ananaksella höystettyä sulatejuustoa... Nam! Tämähän alkaa muistuttaa yhä enemmän Viisikko-sarjoja! Matkapingviini tarkasteli tilannetta läheisen männyn oksalta.

Jällivaarasta lähetettiin kortti Helin Päivi-siskolle, joka alakoulussa oli kunnostautunut maantiedonkokeissa kehumalla Kiirunaa ja Jällivaaraa "Suomen suurimmiksi teräskaivoksiksi". Ilkka yritti muistella lapsuuden aikaista "Jällivaara"-laulua, mutta sai aikaan lähinnä sääliviä katseita viereiseltä penkiltä.

Muddus National Park oli hyvin hiljainen - pari laulurastaanpesää, järripeippoa ja keltaväiskiä olivat ainoat elonmerkit koko valtavasta aarnialueesta. Sellaiseksi ei voitu laskea hyvin säilynyttä poron pääkalloa sarvineen, joka nostettiin tien varteen saksalaisia pelottelemaan.
Jokkmokkissa juotiin kahvit ja ostettiin ruokaa sekä pingviinin kuvalla varustettu kylmälaukku. Pite-joen koskella kirjattiin 100. lajiksi tilhi!
Moskoselin camping-alueella syötiin vohvelit lakkahillolla ja käytiin vuoronperään salaa suihkussa (säästettiinpä 20 kruunua siinäkin!).

Yöksi leiriydyttiin autiomajaan Reivon luonnonsuojelualueelle, joka sijaitsi n. 20 km sivuun pääreiteistä. Uskomattoman hieno paikka! Kahden hiljaisen salojärven tuntumassa suuri autiomaja, jonka keskellä olevan tulisijan hiillos oli vielä niin kuumaa, että Heli sai nuotion syttymään ilman tulineuvoja! Joku oli siis vastikään lähtenyt täältä kohti uusia seikkailuja. Odotimme koko illan jännityksellä, tuleeko majaan muita, mutta lukuunottamatta käen (joka tällä kertaa kukkui suuressa sekunti-intervallissa!) ja kuikan huutoja emme kuulleet yhtään inhimillistä ääntä sinä iltana (hm...). Ennen nukkumaanmenoa keitimme perunat ja paistoimme lihapullat nuotion loimussa. Vanha sillikastike ja Vargtass kohottivat aterian tason gourmet-rajalle.

Iltakävelyllä rannan tuntumassa meitä hämmästytti jouhisorsapoikue, jonka emo muistutti kovasti Walt Disneyn piirtämiä "tyttösorsia". Vielä kitaralla tunnelmointia nuotion ääressä, ullakon rapinan alkuperän arvailua (rotta- vai västäräkkiperhe?) ja unta kaaliin.

su 5.7

Aurinko paistoi täysillä! Aamiainen rannassa, jonka päätteeksi uimaan kristallinkirkkaaseen, mutta kylmään järveen! Auringonpalvontaa, lukemista ja pitkä kävelylenkki suuremman järven ympäri. Matkalla koko loman jännittävin lintuhavainto: amerikantavi poikasineen! Tunnistus onnistui vasta jälkeenpäin kotona lintukirjasta, mutta tuntomerkit olivat riittävän selvät.

Päivälliseksi keittiömestari suositteli papuja, loput lihapullista sekä olutta. Tietyistä syistä suostuimme esitettyyn ehdotukseen. Pari ruotsalaiskalastajaa ja yksi metelöivä lapsiperhe sattuivat paikalle juuri ollessamme lopettelemassa ateriaamme. Tämä riitti meille, jotka olimme jo ehtineet tottua luonnonrauhaan, joten ei kun takaisin baanalle.

Päätettiin yrittää leiriytyä seuraavaksi yöksi - jälleen villisti - Svanselen Patoniityille, jotka osoittautuivat paperilla tarkasteltuina mielenkiintoisemmiksi kuin luonnossa. Positiivista oli tietysti taas pehmeä mäntykangaspohja, johon telttavaarnat upposivat kuin vanhaan mummoon - mutta senkin edestä sai sitten mätkiä hyttysiä!

ma 6.7

Yöllä kuultiin merkillisiä ääniä, mutta aamun ainoaksi havainnoksi jäi hieno sinimusta sudenkorento. Ja yksi toistaiseksi tunnistamaton kasvi, joka pakattiin juurineen muovipussiin Taatolle korvaamaan Jääkarhuoluen puuttumista.

Matka jatkui neuvonpidon jälkeen taas Uumajaan, jossa syötiin kiinalaista ruokaa - pitkästä aikaa kaupunkilaisolosuhteissa. Yritin soittaa taannoiselta Napakymppi-reissulta tutuiksi tulleille Sigge ja Gun Nordingille Örnsköldsvikiin, mutten saanut vastausta. Reittimme kulki kuitenkin kyseisen kaupungin kautta, ja uusi yritys kaupassakäynnin yhteydessä tuotti yllättäen tuloksen! Varttitunnissa tuli Sigge hakemaan meitä keskustasta ja sitten ajettiin peräkanaa Bonäsin lähiöön pariskunnan omakotitalolle. Voi sitä jälleennäkemisen riemua! Neljän vuoden kuulumisten vaihtoon, matkareittimme selostamiseen ja eläkeläisparin elämäntilanteen kertaamiseen kuluikin se ilta varsin rattoisasti.

San Remon aikoja muistellessa saimme aitoja ruotsalaisia lihapullia ja Carlsbergin huurteista olutta. Sigge ja Gun tulevat ensi vuonna olleeksi 10 vuotta naimisissa (aikaisemmin kumpikin tahollaan) ja käyneet siinä sivussa 13 kesänä San Remossa! "Värmelandin" tapailu pianolla nostatti Gunille vedet silmiin, samoin kuin meidän silmiimme Siggen kertomus naapurin Napoleonista, intialaisesta laulukottaraisesta, joka kuulemma veteli "Helan gåria" niin että tienoo kajahteli!

Kahvit juotiin katetulla, sähkölämmitteisellä terassilla. Ystävällisiin vokotteluihin, mitä saunaan ja yöksijäämiseen tuli, vastasimme haikean päättäväisesti, että olemme ajatelleet viettää seuraavan yön läheisellä luonnonpuistoalueella. Lupasimme kuitenkin lähettää isäntäväelle kiitokseksi paketin hapankorppuja sekä kasetin, joka sisältää erään Mustapään tekstiin sävelletyn laulunpätkän.

Skulebergetin leirintäalue sijaitsi henkeäsalpaavan vuorenjyrkänteen kupeessa. Saavuimme paikalle kuitenkin sen verran myöhään, että päätimme jättää tienoon tutkimisen seuraavaksi päiväksi. Harmaasieppo ja kuusitiainen sentään ehtivät toivottaa meidät tervetulleiksi.

ti 7.7

Lämmin ja aurinkoinen aamu. Viiden tunnin vuoristokierros - ensin hillitöntä kiipeämistä, sitten luolia ja huikeita maisemia. Kuukkelipoikue, puukiipijä ja töyhtötiainen esittäytyivät, mutta ikivanhat haapalehdot kääpäpökkelöineen pitivät tikkansa ja pöllönsä piilossa. Huipulla nautittiin Dr. Pepperiä ja palattiin "omia polkuja" takaisin naapurivuoren kautta. Olisipa nyt ollut Camel Bootsit matkassa!
Ehdittiin sentään kahdeksi tilaamaamme saunaan. Sanoinkuvaamaton puhtauden tunne valtasi iloiset eränkävijät, eikä lämpimästä vedestäkään ollut tulla loppua. Heliä vähän jännitti, kun oltiin miesten saunassa, mutta eipä sinne keskellä päivää ketään tullut - niin kuin oltiin arveltukin.

Sitten tuhottiin yksi kappale lihakeittopurkkeja, minkä päälle pelattiin kierros minigolfia. Tasainen ottelu päättyi lopulta lukuihin 99-96, mutta lopputulosta mielenkiintoisempi oli 11. reikä, jonka viimeisen esteen alle oli västäräkki rakentanut pesänsä! Ruokinta keskeytyi aina jonkun pelatessa kyseistä reikää, mutta jatkui taas kovalla touhulla häiriötekijän väistyttyä sivummalle.

Iltakahvit juotiin Pyhimyksen seurassa ennen kävelylenkkiä jo tutuksi tulleeseen mätien haapojen lehtoon. Metsän kummitusmaista tunnelmaa korosti ennen kaikkea se, ettemme kuulleet tunnin kiertelymme aikana hiiskahdustakaan. Eräässä paksussa, latvansa menettäneessä haapavanhuksessa oli varovaisesti arvioiden 300 toinen toistaan komeampaa ryypätkääpää! Mutta kolopesijät olivat kotinsa tältä vuodelta ilmeisesti jo jättäneet. Takaisin tullessamme tuhannet pienet valkoiset perhoiset liihottelivat aaveen lailla polun päällä.

ke 8.7

Heli sai ruinatuksi naapureilta sen verran pyykkipulveria, että kaikkein pahanhajuisimmat sukat saatiin viimein survotuksi leirikeskuksen koneeseen. Aamu kului lähinnä aurinkoa ottaessa ja kirjoja lukiessa ("Viimeinen sukellus" ja "mikä lie rakkausromaani"). Yhteyttä yritettiin saada myös Kapellskärin lautoille, mutta numero oli koko ajan varattu. Päätettiin lähteä vain ajamaan ja katsoa sitten perillä, miten käy!

Viiden tunnin ajomatka Sundsvallin ja Gävlen kautta Norrtäljen Kapellskäriin oli kuuma ja aurinkoinen. Pohjanlahden itärannikkoon verrattuna maisemia oli kymmenen kertaa miellyttävämpi katsella: vehmaita lahdenpoukamia, jylhiä vuoria ja vaihtelevaa metsää. Ruotsalaisten liikennekulttuurille myös täysi kymppi - pientareelle siirtyy auto kuin auto jos huomaa takaatulijan pyrkivän ohi. Siinäpä oppimista meikäläisille!

Lintulajisto täydentyi vielä loman viimeisenäkin päivänä: kanadanhanhi, sinitiainen, kurki, varpushaukka ja Kapellskärin satama-altaassa uiskennellut kyhmyjoutsenpari nostivat kokonaissaldomme 120 lajiin! Ei hullumpi suoritus parhaan pesimäajan jälkeen!

Viimeiset kruunut tuhlattiin juustopurilaisiin laivan lähtöä odotellessa, ja jännätessä, mahdutaanko mukaan. Olimme nimittäin saaneet jonotusnumeron 17 viime hetken peruutuspaikoille! Nipin napin kuitenkin mukaan päästiin - tosin ilman hyttiä, mutta sekös kokeneita merikarhuja haittaa! Makuupussit levittyivät tottuneesti laivan erään neuvotteluhuoneen kokolattiamatolle - mustalaisleirin viereen. Taisipa olla vuoden 83 jälkeen ensimmäinen ruotsinlaivaristeily, kun ei tullut bailattua baareissa tai yökerhossa...