Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Saarenmaa 2010

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

SAARENMAA 31.5. - 2.6.2010 

Sakari-sedän 80-vuotissynttärit alkoivat sekavissa merkeissä: vielä kolme päivää ennen matkaa ei tiedetty, ketkä sukulaisista aikovat osallistua Tuovi-serkun jo useita kuukausia masinoimaan retkeen Viron Saarenmaalle. Onneksi asiat kuitenkin saatiin lutviutumaan, ja maanantaiaamuna M/S Superfastilla kokoontui edustava joukko entisiä ja nykyisiä Aaltosia: Severi, Marli, Sakari, Ilkka, Tuovi, Risto ja Pekko. Jos tarkkoja ollaan, niin viime mainittu ei ole koskaan ollut Aaltonen, mutta Tuovin poikana hän hyppäsi viime hetkellä mukaan pois jättäytyneen Reima-sedän tilalle.
 
ma 31.5.
 
Riston vuokraama Citroen-pikkubussi ajettiin autokannelle, minkä jälkeen kiiruhdimme suoraan aamiaispöytään. Ensimmäiset maljat sankarille nostettiin tuoremehulla! Yritimme isä-Severin kanssa tähystellä ikkunasta haahkoja ja riskilöitä, jotka olisi kirjattavissa vuodareihin *), mikäli havainto tehdään vielä Suomen aluevesirajan sisäpuolella.
 
Laivalla törmäsin sattumalta Viinasen Iiroon, joka kertoi olevansa matkalla Pärnun metsiin metsästämään villisikoja veljensä Jukan ja Ilkka Suomisen kanssa.  

*) vuodari = „vuodenpinna“, kalenterivuoden 1. havainto tietystä lintulajista

 
Moni matkalaisista ei ollut käynyt eteläisessä naapurivaltiossamme sen itsenäistymisen jälkeen, joten ihmeteltävää löytyi vauraantuntuisessa ja siistissä Tallinnassa: - Meikäpoika on käynyt täällä tasan 40 vuotta sitten. Eipä ollut tuollaisia valomainoksia silloin! muisteli Taatto. - Ja tuo kirkontorni roikkui irvokkaasti monta vuotta tulipalon jäljiltä 80-luvun alussa, muisti Ilkka.

 
Satamassa joukkiomme kasvoi yhdellä, kun mukaan liittyi nelikymppinen Erik Sikk, Tuovin biologituttu kahdeksan vuoden takaa. Hän puhui melko hyvää suomea ja alkoi heti sivistää meitä ajellessamme aamuruuhkaisen pääkaupungin halki kohti vanhaa Haapsalun tietä: - See tuossa paremmalla on hevoskastanja... ja tuolla on Mustamäen kuuluisa tori – joka tosin nykyään on katettu... – Kas me räägi sama keel! alkoi Sakari heti näyttää osaamistaan.

 
Keilan jälkeen pysähdyimme supermarkettiin ja hankimme matkaevästä. Aurinkoinen keli innosti maisemien ihailuun – ja viimeistään pesimäpuuhissa ollut kattohaikarapari lintujen laskentaan: - Eiköhän oteta tavoitteeksi sata eri lajia matkan aikana? heitti Ilkka. – Kyllä se minulle käy! säesti Taatto. Marli ja Tuovi alkoivat pongata kasveja: - Arovuokkoja! Karvamansikoita...

 
Padisen luostarin puutarhassa pidettiin jaloittelutauko ja tehtiin lisää haviksia, muun muassa metsätulppaani. Ristin raitilla laulettiin Kankaan kauniista Katriinasta. Erik kertoi, että näillä main on filmattu Baskervillen koiran virolaisversiota.

 
Liivin kohdalla pidettiin sekunnin hiljainen hetki pari viikkoa sitten kuolleelle viimeiselle Homo sapiens -lajin edustajalle, joka puhui äidinkielenään liiviä. Lihulassa ei nähty yhtään leveäpyrstölihua, mutta lukuisasti kauniita, tahi pittoreskeja, taloja. Mustavaristen kolonia kirkkopuistosta oli tuhottu, mutta yksi sentään näyttäytyi.

”Muhussa aikakin lepää”

 
Kaiken kaikkiaan parin kolmen tunnin ajelun päätteeksi tulimme Virtsun rantaan, jossa hetken jonottelun jälkeen pääsimme “Regula“-lautalle. Puolen tunnin lauttamatkaa virkistettiin päiväkahveilla. Lokkien ja tiirojen kirkuna saatteli meidät Muhun saarelle, jonka luoteisosassa meitä odottelikin jo ensimmäinen majapaikkamme, Tõnise Talu lähes ulkoilmamuseon vertaisessa Paenasen kylässä. Mukavan vanhanaikaisen pensionaatin olivat polkaisseet pystyyn kuusi vuotta sitten suomalaiset Soili ja Kalle. Jakauduimme neljään pieneen puutarhamökkiin, minä ja Taatto päästiin samaan.

 
Majoittumisen jälkeen tutkailimme pihapiiriä aittoineen, kaivoineen, omenapuineen ja seinällä kuivuvine nokkahaukineen. Ryytimaalla kasvoi kaikenlaista kiinnostavaa, vaikka sen hoito ei selvästikään ollut taiteellisen emännän päällimmäinen intohimo. Kompostikehikkokin oli hieno. Lampaat seurailivat uneliaasti puuhiamme ja hyttyset vähemmän uneliaasti; niitä oli enemmän kuin tarpeeksi – onneksi Marli oli varautunut Offilla!

 
Seitsemältä kokoonnuimme illalliselle pitkien pöytien ääreen – ja talon tavan mukaan myös isäntäpari liittyi seuraamme. Hyviä perinnepöperöitä oli Soili laittanut – talon pääkokki oli nyt kuulemma keikalla Vanhasen ja Putinin pippaloissa...

 
Jälkiruoaksi saatiin talkkunavaahtoa (vir. kamavaht). Taatto kilautti lasiaan ja nousi juhlallisesti ylös: - Kröhöm... Velikulta veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini... Kalevalaista runomittaa tuli ulkomuistista vaikuttava määrä! Herkistyimme juomaan lisää virolaista pöytäviinaa, josta isäntäväki taisi tarjota osan. Hainpa minäkin haitarin ja vetäisin Saku-sedälle onnittelulauluksi tarinan Blondista ja insinööristä. Musisointia jatkettiin yhteislauluna tunnin verran: Inarinjärvi, Villiruusu, Äänisen aallot ja muut ikivihreät tulkittiin hartaudella, samoin kuin tunnelmaan sopivat Matkalla pohjoiseen, Albatrossi ja Nestori Miikkulainen. - Nuoruus on vissiin kohta taakse jäänyttä elämää! huokaisi Sakari.

 
Nukkumaan käytäessä ilmeni, että sähköpatterin käyttö ei ole tottumattomalle aivan yksinkertaista. Vaikka kaikki edellytykset sopivaan nukkumalämpötilaan olivat olemassa, joillain tuppasi olemaan viileä ja toisilla kuuma.
 

ti 1.6.

 
Kesäkuun ensimmäinen oli lapsuudessa aina vuoden paras päivä, johon liittyy mukavia muistoja koulun loppumisesta ja kesämökkikauden alkamisesta! Nytkin oli erityisen hieno tunne herätä isän kanssa kuudelta linturetkelle jännittävissä lehtomaisemissa. – Ylös, poika! Pähkinähakki jo havaittu! ilmoitti Taatto vielä uneni läpi. Erik lähti myös mukaan, opastamaan reittiä rehevien metsien läpi meren rantaan.

 
Heti naapurin omenatarhassa liverteli kultarinta ja parvi tiklejä - lupaava alku ornitologiselle aamupäivälle! Kottaraiset, tiltaltit ja punavarpuset saattelivat meidät matkaan. Vähän väliä piti pysähtyä jonkin oudonnäköisen kämmekän tai apilan juurelle. Polku johti lehdosta suolle ja siitä kostean rantapusikon kautta ruovikkoiselle rannalle. Matkalla kuulimme mm. kuhankeittäjän!

 
Heti rantaryteikön alkumetreillä pysähdyimme Erikin kanssa kuin naulittuina: - Kuulitko?! Voisiko tuo olla... KIRJOKERTTU! tuli meiltä kummaltakin lähes yhtaikaa. Olin juuri pari minuuttia sitten kysäissyt, onko täällä mahdollista kuulla sellaista harvinaisuutta kuin kirjokerttu! - Kyllä niitä meillä on, mutta sen tapaaminen vaatii tuuria, vastasi oppaamme. Matkan ensimmäinen elikseni *) näki siis päivänvalon!

 
Eikä mennyt kuin kymmenkunta minuuttia, kun niitä tuli vielä kaksi lisää: ihmettelimme taas yhdessä outoa ääntä aivan kaislikon ulkolaidalta. Siirryimme hiirenhiljaa ääntä kohti ja nostimme kiikarit silmämunille... – Ei ole totta?! VIIKSITIMALI! Give me five! En ole sitäkään koskaan... Hei, mikäs ääni tuo sitten on...? käännyin samalla takavasemmalle. – Jaa? See on tämä... odotas... en muista mitä on suomeksi. Locustella... Tässä! Erik näytti lintukirjastaan ruokosirkkalinnun kuvaa! - JEE! Kolmas elis!!! Taatto ei valitettavasti näitä korkeataajuisia sirkuttajia enää kuule, mutta sai onneksi näköhaviksen kirjokertusta ja timalista.

 
Enpä ole monta kertaa ollut vastaavassa lintupaikassa! Puolen tunnin aikana kuulimme tai näimme samoilta jalansijoilta vielä mm. ristisorsan, harmaahaikaran, taivaanvuohen, kurjen, tukka- ja isokoskelon, sinisuohaukan sekä rastas- ryti- ja ruokokerttusen.

 
Aamiaispöydässä riitti kerrottavaa! Kasvieksperttimme Tuovi halusi syönnin jälkeen lähteä vahvistamaan kämmekkähavaintomme: - Soikkokämmekkä se on, joo! Samalla reissulla ihailimme kauniiden kiviaitojen rajaamien pihojen kukkaloistoa ja ruokokattojen sammalkirjoa. Saarella olivat vielä omenapuutkin täydessä kukassa.

 
*) elis = „elämänpinna“, ensi kertaa koko elämän aikana tehty havainto tietystä linnusta

 
Matkamme jatkui kohti Saarenmaata. Üügun jyrkillä rantatörmillä näimme mm. raunioisen (itiökasvi) ja jo sinne ajettaessa eräällä suonpientareella näöltään kovin eksoottisen kimalaisorhon (kämmekkäkasvi). Kurhot eivät vielä kukkineet, mutta linnunruohot kyllä. Ja epäselväksi jäi, oliko maariankämmekkämme ehkä sittenkin baltiantoukokämmekkä... kukaties se vielä kuvista selviää. **)

 
**) Suomesta baltiantoukokämmekän luultiin jo hävinneen, kun joku ryötäs sen ainoalta tunnetulta kasvupaikaltaan pari vuotta sitten varasti, mutta on se sentään löytynyt toisestakin paikasta. Edelleen se on meillä maan harvinaisin kasvilaji.

 
Muhun ”pääkaupungissa” Liivassa pysähdyimme sumpille ”Kalakohvik“-nimiseen paikkaan. Mummo oli juuri nostanut maukkaan kalapiiraan uunista (resepti löytyy Diivani-lehden viimeisimmästä numerosta, mummon kuvan kera). Ensimmäiset sadepisarat putoilivat jo niskaamme, kun kuulimme kahvilan takapusikosta luhtakerttusen.

 
Ojensin Sakarille puhelimeni, josta kuului onnitteluita ja muuta iloista tarinaniskentää. – Se oli vissiin Juha, totesi sankari noin viiden minuutin jutustelun jälkeen. Poistuessamme kohvikista yritin maanitella Sakua SAKU-olutmainoskyltin alle poseeraamaan, mutta tämä kieltäytyi kunniasta: - Hä? Ei mua ole koskaan tuolla nimellä kutsuttu!

 
Ensimmäinen „Saarenmaa-pinna“ saatiin heti sillan jälkeen: eräällä aidalla istui pikkulepinkäinen. Kohta tämän jälkeen kaarsimme Maasin 1300-luvulta peräisin oleville linnanraunioille, joita arkeologit kampaavat esiin rantatörmän uumenista. Emme ihan saaneet selville, mikä ritarikunta siellä oli asustellut ja Kuressaaren piispan kanssa saaren maista tapellut. Tanskalaiset ja ruotsalaiset kumminkin olivat linnan haltijoina vuorotelleet, kunnes omistajat viimein päättivät mieluummin itse tuhota linnoituksen kuin antaa sen taas vihollisen hyödyksi.

 
Oli ”lastenpeksupäivä” eli jonkunlainen äitienpäivän tyylinen virolainen lasten juhlapäivä (siis lastensuojelun merkkipäivä, eikä tuon naljanimen mukainen lastenpieksentäpäivä) ja luokkaretkeläisiä vähän joka kolkassa, myös seuranamme Maasin maalinnassa. Vihma oli jo yltynyt kunnon sateeksi, mikä hetkellisesti vähän vaimensi tunnelmaa, mutta saimmepa kiikareihimme läjän vesilintuja ja kahlaajia – Erik jopa avosetin!

  
Lounas syötiin Kaalissa (josta onneksi sai muutakin kuin kaaliruokia) 8-prosenttisen oluen ja muutaman saksalaisturistin kera. Ulko-oven sulkemisesta tuli liki farssimainen urheilusuoritus.

 
Sitten piipahdettiin tsekkaamassa 2300 vuotta sitten syntynyt kauniin pyöreä kraatterilampi! Aika salaperäiseltä se näytti - kansan suussa siitä puhutaankin pohjattomana lampena. Opaskirjat kuitenkin tietävät kertoa, että viimeistään 16 m syvyydessä on mutaa vastassa. Luimme lisää mittoja: ”Vedenpeilin läpimitta on keskeltä lampea 50 m. Vallin harjalta mitattuna on kraatterin ympyrän läpimitta 110 m.” Meteoria emme lähteneet sukeltelemaan esiin, mutta peukaloinen lauleli itsensä muistilehtiöömme. Vanhat puut loivat satumaisen tunnelman.

Kuressaareen, saaren etelärannalle, tulimme illansuussa. Matkavastaavamme oli löytänyt Kivi-nimiseltä hiljaiselta sivukadulta viehkon omakotitalon (Villa Kiwi), joka saisi toimia tukikohtanamme seuraavat kaksi yötä. Emäntä esitteli meille kolmessa kerroksessa sijainneet huoneet, neuvoi tien lähikauppaan ja jätti meidät purkamaan laukkujamme.

 
Loppupäivä kului enimmäkseen lepäillessä. Kaupungille ei jaksettu - eikä kosteassa säässä viitsitty - lähteä, vaan eväsvalikoimaa täydennettiin lähikaupan antimin. Suoritettiin iltateetyyppinen tankkaus krabipulkkineen, merenvaikkuineen ja tummine saarelaisleipineen. Jotkut katsoivat tennistä, toiset kävivät sähkösaunassa. Muutama laulukin laulettiin, ja haitari hetken soi.

ke 2.6.

 
Mittari näytti + 14 astetta, kun reippaasti nousimme taas kuudelta lintulenkille. Tällä kertaa Tuovi ja Ristokin lähtivät mukaan, koska olimme suuntaamassa erittäin mielenkiintoiseen Looden  tammimetsään, joka sijaitsi kaupungin laitamilla.

 
Sinitiainen ja käki kartuttivat listaamme heti ulko-ovella. Varikset opettivat pihapiirissä poikiaan maailman tavoille. Vartin matkan päästä pysäköimmekin auton jo tuuhean jalopuulehdon portilla! Kaksi seuraavaa uutta lajia olivat kaikkea muuta kuin odotettuja: räyskä ja metsähanhi! Samoilimme satumetsässä toista tuntia ihastellen kultarintojen, satakielien ja metsäkirvisten aamukonserttia.

Kun olimme jo Tuovin hoputtamina poistumassa alueelta, kuulin lehvien seasta oudon vihellyksen! Jäimme Erikin kanssa odottelemaan linnun ilmaantumista näkösälle, mutta kuulimme vain uusia, mielenkiintoisia äänisarjoja. – Tuo voisi olla punatulkun varoitusääni... yritti Erik pitkän hiljaisuuden jälkeen. Eräällä oksalla juuri äänen suunnassa sopivasti kyllä istui punatulkku. – No ei tasan ole! Kuunteles nyt vielä... vastasin - enkä ollut kuulevinani Tuovin kiljumisia parkkipaikalta: - Tulkaa nyt perkele jo sieltä! Aamiaiselta ei sovi myöhästyä!!

Taaton korvat eivät erottaneet otusta, joten hän alkoi jo tallustaa autolle. Nykäisin Erkkiä hihasta: - Tätä ei kyllä jätetä tähän! Kierrä sinä sitä kautta, niin minä tulen täältä vastaan... pakkohan sen on näyttäytyä...

Ja kuinkas kävikään: kun lähestyimme erästä tammea kahdesta suunnasta, lennähti yhtäkkiä pieni, mustavalkoinen tirppa puun kuolleen latvuksen oksalle! – S-sehän on... se... SE! huudahti Erik saatuaan linnun vihdoin kiikariinsa. – Sepelsieppo!! huusin vastaan. Siinä se nyt istua tapitti kauniisti sinitaivasta vasten antaen valkean kaularenkaansa kaiken kansan (lue: meidän kahden) tsekattavaksi! Heitimme hihkuen ylävitoset ja lähdimme kertomaan uutista toisille.

- No kyllä minäkin siellä jonkin näin vilahtavan! innostui Taattokin uudesta eliksestä. *)

*) Itse asiassa Erik oli saanut yhdeltä ornitologikollegaltaan aiemmin tiedon, että sepelsieppo on nähty piispanlinnan puistossa. Tarkistuspuhelu varmisti, että tämäkin yksilö oli jo havaittu – ja mitä luultavimmin eri yksilö kuin kaupunkilaisserkkunsa.

 
Emäntä oli kattanut meille ylenpalttisen runsaan ja täyttävän aamiaisen. Punkeroina vääntäydyimme kiesiimme ja aloitimme päiväretken Saarenmaan lounaiskolkkaan, pitkän Sõrve-niemen kärkeen, Sääreen. (paitsi Pekko, joka kuumeisena nukkui päivän.) Matkalla nähtiin kauniiden maisemien lisäksi mm. närhi (viroksi pasknäär), kivitasku ja liro.

Pysähdyimme puoleksi tunniksi kiikaroimaan niemen luoteisrannalle, jossa näimme valtavan ketun (- Kolomatta metriä, sanoisi Vasankarin Mauri) juoksevan heinikkoon. Tämän rannan erikoisin äänihavainto oli ”drrrrrrrrr...” jonka Erik määritti kuovisirriksi.

Lopulta pääsimme neljäkymmentä kilometriä pitkän niemen nokkaan. Lintuaseman pihan olivat valloittaneet teltat ja teinit, joten ohitimme itse aseman. (Ainoan vakiasukkaan uuttera työ on lisännyt nuorten lintuharrastusinnostusta Virossa). Lämpötila oli kohonnut kuin varkain jo hellerajoille. Todella luonnonkaunis paikka: merta kolmessa ilmansuunnassa – ja merilintuja neljässä (jos ”ylös” lasketaan mukaan)! Kukkivia syreenipuskia ja omenapuita oli runsaasti, sekä aaltojen rantaan huuhtomia fossiileja, näkinkenkiä ja muuta mukavaa. Joka askeleella sai väistellä suuria viinimäkikotiloita, *) jotka eivät tuntuneet karttavan sen paremmin kuivuutta kuin paahdettakaan. Aina se ei onnistunut, minkä ilmaisi silloin tällöin kuuluva, ilkeä räsähdys ja sitä seurannut manaus ”Ja taas! Sorry, George...”. *)

 
*) Viinimäkikotilo on aikanaan tuotu maahan munkkien paastoruuaksi.

 
Pistäydyimme erittäin epävirallisessa museossa, johon lintumiehet ovat muun puuhansa ohella keränneet näytille kaikkea, mitä niemeltä on sotilaiden lähdettyä löytynyt: erilaista neuvosto- ja natsisaksa-ajan sotakrääsää puhkiruostuneista kranaateista Dektarjev-pikakivääreihin, ja neuvostoajan arkisia tarvekaluja ja koti-irtaimistoa separaattorista hammasharjaan.

 
Liukenimme Taaton kanssa ulos ummehtuneesta rakennuksesta, joka aikanaan lie palvellut sotilastukikohdan hallintorakennuksena ja lähdimme lampsimaan niityn poikki kohti maisemaa puolen kilometrin päässä hallitsevaa majakkaa. Toiset tutkivat vielä pihapiiriä ja keskustelivat alueen kehittämisen jatkosuunnitelmista.

 
Matkalla kuulimme jälleen luhtakerttusen taiturimaista lurittelua. Kiikariini sattui äkkiä iso petolintu, jonka habitusta en aluksi osannut yhdistää mihinkään aiemmin näkemääni: - Mikäs halvattu TUO on...? Punaruskea pyrstö! Ei kai vaan HAARAHAUKKA?! Taatto ei kunnolla saanut lintua näkyviinsä ennen kuin se oli jo painellut horisonttiin. Muistelin Keski-Euroopan reissuiltani siellä näkemiäni haarahaukkoja. – Eikös niillä ole tapana väännellä hassusti pyrstöään? Tämä teki minusta niin. Taatto ei ollut kovin vakuuttunut: - Jaa-a... olisko ollut kuitenkin joku suohaukka?

 
Seuraavaksi tunnistettiin vihdoin näiden vesien yleisin vesilintu haahka, jolloin saatoin juhlallisesti ilmoittaa koko seurueelle: - Haa, haahka! Somateria mollissima... laji numero SATA!

- No niin, voidaankin lähteä sitten jo kotiin, yritti Sakari olla vitsikäs. Onneksi ei lähdetty, sillä päivän mittaan uusia lajeja kertyi vielä kuusi lisää, mm. tundrakurmitsa, pikkukuovi sekä vihdoin myös se ehkä odotetuin laji: majesteettinen merikotka lipui matalalta ylitsemme kuin ihmetellen: - Hei, laskitte varmaan väärin! Eikös meikäläisen pitänyt olla se sadas?

 
Majakkaan ei päästy, mutta ihmeteltäväksi jäi fossiilien, rantakasvien ja laivanhylyn lisäksi erikoinen, kaksisuuntainen pelastusalusten vesillelaskusysteemi. Pääskysten pesänteko ihmetytti ja vähän säälittikin: kuinka epätoivoiselta savipesän rakentaminen sileään seinään näyttikään.

 
Ennen paluumatkaa kietaisimme kitusiimme lautaselliset borsch-keittoa ja lohiseljankaa aurinkoisella kuistilla, josta sopi vielä samalla kiikaroida merellä siintäviä muuttoparvia. Arktikan *) kiihkein vaihe oli juuri takana, mutta tasaisena virtana kohti pohjoista kiiteli yhä tummien vesilintujen nauhamaisia muodostelmia.

 
Tässä vaiheessa taskun pohjalla piippasi: epätoivoinen tekstiviesti Pohjolan Voimasta: - Pääsettekö laulamaan huomenna Timo Rajalan muotokuvanjulkistustilaisuuteen?

- HUOMENNA!? Meinasin ensin vastata onnettomalle sihteerille jotain kohtuutilausajoista, mutta sitten muistin periaatteemme. Näpyttelin nopeasti pari tarkkaan valittua riviä Hummeripojille ja Dominanten kvartettivastaavalle: - Hoitakaa tää himaan!

 
*) Arktika = pohjoisten vesilintujen massamuutto, jolloin yhtenä päivänä voi nähdä satojatuhansia yksilöitä

 
Lähtöhetkellä käännähdin vielä kerran niemenkärkeä kohti, jolloin huomasin pitkäsiipisen pedon leijailevan meitä kohti aivan lähellä! – Odottakaas vielä... onkos tämä nyt taas se haarahaukka!?

– On se... jumantsukka! Hyvä, poika! kiroili Taatto. Erik kiikaroi ohi liitävää otusta mietteissään, mutta yhtyi sitten määritykseemme. - Hah! Mahtava päätös tälle päivälle!

 
Autossa sitten selattiin lintukirjoja: - Hmm… punaruskea pyrstö? Keikuttiko sitä jatkuvasti? Olisiko sittenkin ollut ISOhaarahaukka?? Taatto oli haarahaukan kannalla: - Meikäpoika on kyllä nähnyt isohaarahaukkoja ennenkin... eikä tämä ollut niin kirjava vatsapuoleltaan! Tuovin ottamissa kolmessa valokuvassa jotain vaaleaa kyllä hämärästi näkyi… Päätimme jättää lopullisen määrityksen Erikin ornipiirin tehtäväksi – eiköhän siellä joku ole nähnyt tämänkokoisen rariteettiyksilön ja ymmärrä raportoida lintusivuille (vaikka lintuharrastus ei Virossa olekaan yhtä suosittua kuin Suomessa). **)

 
**) Viron lintuseuran sivuilla lukee Sõrve-blogissa retkipäivämme kohdalla suurin punaisin kirjaimin: Must-harksaba (Mil mig), eli haarahaukka, joten lajimääritys lienee varmistunut Severin kannan mukaiseksi.

 
Kämpille kerittiin juuri parahiksi tenniskatsomoon todistamaan, miten Williamsin Serena otti sievään turpaansa joltain Stotselilta. Toiset suuntasivat piispanlinnalle ja kirjakauppaan.

 
Illalliselle kokoonnuttiin ravintola Arensburgin terassille. Viihdytimme Sakarin kanssa parhaamme mukaan ummikkovirolaisia tarjoilijatyttöjä – setä oikealla vironkielellä ja minä pelkällä puheintonaatiolla. Toimi hyvin! Triinu ja õpilane jopa hetkittäin hymyilivät.

 
Loppuilta kului vanhoja muistellen ja Viron sisäpolitiikkaa pohtien. Maljoja nostettiin eliksille ja niiden löytäjille.

 
to 3.6.

 
Vielä kerran isän ja Erikin kanssa varhaisretkelle – tällä kertaa kävellen puoli kilometriä lähimpään rantaan. Yritimme ensin suorinta tietä, mutta tenniskentät tukkivat tiemme. Kun löysimme sopivan polun puistojen ja ruohikkojen kautta meren ääreen, rekisteröivät Viron pojan herkät korvat kaulushaikaran römeän puhalluksen kaukaa vastarannalta. Yllättäen myös metsäviklo täydensi lajiluetteloamme, vaikkakin täysin odottamattomalta suunnalta: aavalta ulapalta!

 
Ruovikosta kuului tavanomaisten perusäänien ohella jännittävää sirkutusta: kukaan meistä ei ollut kuullut moista visertelyä ennen! Yritimme saada hieman luhtakerttusta muistuttavan syyllisen esiin, mutta se pysytteli piilossa. Puolisen tuntia saimme laulua kuunnella, mutta sitten oli pakko lähteä aamiaiselle. Kukaan ei tietenkään hoksannut äänittää laulua, vaikka puhelimet ja kamerat moiseen hyvin pystyisivät. Lintukirjoja tovin tutkittuamme päädyimme toivorikkaasti jälleen uuteen elikseen: kenttäkerttunen (Acrocephalus agricola)! Erik välitti sensaatiomaisen tiedon saman tien kollegalleen, joka lupasi lähteä paikalle asiaa tarkastamaan. Tätä kirjoitettaessa odottelemme edelleen vahvistusta määrityksellemme.

 
Oli aika jättää Kuressaaren nähtävyydet taakse ja suunnistaa vähitellen Tallinnaa kohti. Matkalla pysähdyimme jäätelölle. Sumu tai merisavu saartoi lautan ihmeelliseen olemattomuuteen. Mantereella poikkesimme vielä Laelatu puisniitulle, joka tarjoili ahnaille aistinelimillemme vielä kasan uutta ihmeteltävää: tämä Puhtu-Nehatu-Laelatu luonnonsuojelualueeseen kuuluva lehtoniitty oli perustettu jo vuonna 1957, mistä lähtien sitä on säännöllisesti hoidettu ja leikattu. Linnut oli jo melkeinpä nähty (tikkoja etsittiin vielä, mutta turhaan), joten täällä oli hyvä keskittyä flooraan: jalopuiden keskellä kasvoi mm. karhunlaukkaa, miekkavalkkua, tikankonttia, vanakelttoa, alvariorvokkia ja sikojuurta! Lintujen muuttopaikkana tunnetulle Puhtu-luodolle emme valitettavasti ehtineet, vaikka siellä varmasti olisi ollut upea karhunlaukan kukinta.

 
Kirjokerttu ja merikotkakin kävivät vielä näytillä – ikään kuin hyvästelläkseen meidät: kiva kun kävitte – tulkaapa toistekin!

Loppumatka kului torkkuessa, kuskikin melkein! Matkan viimeinen lintuhavis saatiin Tallinnan satamassa: WTC-talon valomainoksessa T-kirjaimen päällä istui kotoinen selkälokki, laji numero 114!

 
Kotiin „Superstarilla“. Ajankuluksi palauttelimme terävämuistisen synttärikalun kanssa mieliin Suomen historiaa 1600-luvulta nykypäivään. Ikä ei tunnu vielä Sakaria painavan – kuin polysteekin hyllyltä tuli vielä kolmikymmenvuotisen sodan kestokin!

 
Retken viimeisen jännitysmomentin aiheutti sumu ja sen myötä laivan hidastunut kulku. Sakarilla piti olla laivan saapumisesta mukavat 42 minuuttia aikaa ehtiä rautatieasemalle ja junaan, mutta siinä vaiheessa kun ajoimme ulos satama-alueelta, aikaa junanlähtöön oli enää seitsemän minuuttia, ja välissä Helsingin vilkas keskusta. Vävymies Olavi odotti lippu kourassa asemalla, ja sai synkkeneviä väliaikatietoja puhelimitse. Muut olisivat jo luovuttaneet, mutta Ilkalta ei usko loppunut. Takapenkiltä nuotteja lukien hän kannusti Riston kilpa-ajoon aikaa vastaan! Poliiseja pelkäämättä, automaattivaihteisella bussilla fangiomme kaasutti ohi Kampin, Lasipalatsin ja muutaman kiroilemaan jääneen kanssa-autoilijan. Olavi roikkui junan ovenkahvassa ja tuijotti tiukasti kaukaista konduktööriä, kun Sakari hiljalleen hölkäten ja naamallaan kevyt virne saapui laiturille kuusi.

LINNUT:

Kalalokki

Kattohaikara

Peippo

Pajulintu

Talitiainen

Varpunen

Tervapääsky

Naakka

Satakieli

Viherpeippo

Punavarpunen

Kottarainen

Räkättirastas

Räystäspääsky

Kukko

Kultarinta

Mustapääkerttu

Västäräkki

Tikli

Käenpiika

Kiuru

Haarapääsky

Merilokki

Hiirihaukka

Mustarastas

Harakka

Korppi

Töyhtöhyyppä

Varis

Pulu

Mustavaris

Pensaskerttu

Niittykirvinen

Harmaalokki

Ruskosuohaukka

Sinisuohaukka

Lapintiira

Kalatiira

Meriharakka

Naurulokki

Vihervarpunen

Harmaasieppo

Pensastasku

Punatulkku

Keltasirkku

Pähkinähakki

Sepelkyyhky

Tiltaltti

Punarinta

Kuhankeittäjä

Laulurastas

Punakylkirastas

Harmaahaikara

Ristisorsa

Kyhmyjoutsen

Telkkä

Silkkiuikku

Ruokokerttunen

Rastaskerttunen

Rytikerttunen

Pajusirkku

Viiksitimali

Kirjokerttu

Hernekerttu

Taivaanvuohi

Ruokosirkkalintu

Tukkakoskelo

Kurki

Isokoskelo

Viitakerttunen

Punajalkaviklo

Sinisorsa

Mehiläishaukka

Luhtakerttunen

Leppälintu

Tukkasotka

Pikkulepinkäinen

Punasotka

Nokikana

Harmaasorsa

Lapasorsa

(Avosetti)

Peukaloinen

Sinitiainen

Käki

Metsäkirvinen

Räyskä

Metsähanhi

Kirjosieppo

Sepelsieppo

Närhi

Merimetso

Kivitasku

Liro

Kuovisirri

Joutsen

Merihanhi

Valkoposkihanhi

Haarahaukka

Haahka

Kuikka

Tundrakurmitsa

Alli

Merikotka

Pikkukuovi

Pikkulokki

Pikkuvarpunen

Kaulushaikara

Metsäviklo

Kenttäkerttunen

Heinätavi

Sirittäjä

Selkälokki

yht. 114 lajia

KASVEJA:

Arovuokko

Sinivatukka

Metsätulppaani

Masmalo

Keltamaite

Katkera linnunruoho

Hulluruoho

Kullero

Jauhoesikko

Soikkokämmekkä

Soikkokaksikko

Kimalaisorho

Maariankämmekkä / Baltiantoukokämmekkä

Siniyökönlehti

Nuokkukohokki

Ruostehappomarja

Koiranheisi

Orapaatsama

Purolitukka

Karhunlaukka

Vanakeltto

Sikojuuri

Miekkavalkku

Tikankontti

Hammasjuuri

jne.