Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Siperia 1995

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

SUURI SIPERIAN-SEIKKAILU

ma 10.7.1995 Lastenvahtina yöjunassa

Vihreänharmaa Leo Tolstoi -juna lähti täsmällisesti aikataulun mukaan kello 17.08 puksuttelemaan kohti Moskovaa. Saattojoukkona asemalla yllättäen toiminut taiteilija Ilkka Laurmaa osoittautui jälkeen päin ajatellen viimeiseksi suomalaiseksi, jonka tulisimme tapaamaan seuraavaan kahteen ja puoleen viikkoon. Tilanteeseen sopi paremmin kuin hyvin, että juuri tältä iloiselta veikolta taannoin saatu luumuviinapullo kaivettiin rinkasta esiin jo ennen Pasilaa!

Saimme iloita omasta vaunuosastosta aina Riihimäelle asti, jossa junaan syöksyi lauma venäjänjuutalaisia lapsia - meidän hyttikavereiksemme tulivat 13-vuotias Masha ja 10-vuotias Sem. Maailmanmiehen venäjällä ja Aunilta lainatun keskusteluoppaan avulla Ilkka sai selville alle kahdessa tunnissa, että muksut olivat tulossa Tampereelta suomalaisten uskonveljien luota ja nyt matkalla kotiinsa Tyumeniin, Keski-Venäjälle.
Villit jutkunpennut järjestivät kavereineen aikamoisen hulinan matkamme alkajaisiksi - tyynysota piti vain keskeyttää, kun höyhenet alkoivat pöllytä liikaa.

Pectopah-wagonissa (= ravintolavaunussa, moukka) käytiin syömässä oiva illallinen: sampea ja pihviä.

ti 11.7. Vastoinkäymisiä Moskovassa - lipuitta ja viisumeitta junaan!

Huonosti nukutun yön jälkeen (höyhenpöly + Sem, joka meinasi yhtenään pudota yläpunkasta) tulimme Moskovaan 9.15, eli vartin myöhässä. Ilkka oli järjestänyt etukäteen paikallisen YIT:n kautta taxin vastaan, jotta säästettäisiin kalliita minuutteja - ja ehdittäisiin hoitaa rahanvaihto, voucherin vaihto junalippuun sekä ennen kaikkea järjestää Mongolian viisumit lähetystöstä. Tähän kaikkeen olisi aikaa tasan viisi tuntia, ennen kuin varsinainen Siperian pikajuna lähtisi Jaroslavin asemalta. Missähän sekin on...?

Sitten saimmekin esimakua siitä, että kaikki ei suinkaan aina suju siten kuin olisi suunnitellut:

1) Kuski ei vasten etukäteistietoja ymmärtänyt sanaakaan englantia. Oli väkisin viedä meidät suoraan Mongolian lähetystöön, vaikka se avautuisi vasta tunnin päästä, ja yritimme saada hänet ensin viemään meidät matkatoimistoon hakemaan junalippua. Lopulta viesti meni perille, kun uhkasimme tehdä väkivaltaa hänen Mersulleen.

2) Matkatoimiston virkailija ei suostunut ottamaan kuuleviin korviinsa tarinaamme suomalaiskollegastaan, joka oli vakuuttanut, että voucheri vaihdetaan lipuksi vain ja ainoastaan Moskovassa. - That person said wrong! sanoi virkailija, ja keskustelu oli päättynyt. Lohduttauduimme sillä, että kyseinen voucheri koski vasta etappia Irkutsk-Ulan Bator, joten meillä olisi kyllä hyvää aikaa tapella siitä tuonnempana. Ja saatiinhan me sentään vaihdetuksi taalat rupliksi junamatkaa varten.

3) Mongolian lähetystö löytyi vajaan puolen tunnin sompailun jälkeen - ja yllätys, yllätys: ovenpielessä nyhjötti pieni suttuinen paperilappu, johon oli lyijykynällä kirjoitettu "EMBASY CLOSED DUE TO NATIONAL HOLIDYS IN MONGOLIA". Emme olleet uskoa silmiämme! Olisihan Finnsovin matkatoimiston pitänyt tietää tällaiset asiat, koska sitä kautta me oltiin saatu majoituskin järjestymään! Kukaan ei osannut auttaa - lähetystö oli ja pysyi kiinni. Siispä junaan olisi noustava myös ilman viisumeita. Mitähän tästäkin tulee...?

4) Taxi-kuski halusi parituntisesta, täysin turhasta sight-seeingistä 48 dollaria (!), ja jätti meidät Punaisen Torin laidalle. (Matkan jälkeen saimme Finnsovin korvaamaan tämän, mutta sitähän ei vielä tuolloin tiedetty).

No, olipa aikaa katsella Moskovaa. Kremlin tapulit ja muut ihmeet bongattiin ensin. Lenin-veikon raatoa emme viitsineet ruveta jonottamaan, kun ei tiedetty, ehditäänkö ajoissa ulos mausoleumista. "Slobojen Stokkalla" eli GUM-kauppakeskuksessa sai jo vähän esimakua siitä, että kyllä ne lännen merkkitavaratkin tiensä tänne vähitellen löytävät - eri asia sitten, kellä niitä on varaa ostaa. Kahviin ja pizzapalaan meillä oli varaa.

Ystävällisen miliisin opastuksella löydettiin musiikkiliike, josta irtosi hieno balalaikka 95 000 ruplalla (= vajaa satanen Suomen rahaa). Sitten metrolla Komsomolskaya-asemalle ilman ongelmia. Varustauduttiin elämämme pisintä junamatkaa varten: hedelmiä, liepuskaa, omenamehua ja kestomakkaraa saatiin aseman vierustan pikkukojuista sekä "suoraan käsistä" myyviltä naisrivistöiltä. Yritettiin kuvatakin näitä kolhoositalouden kelpo ruumiillistumia, mutta aina kun veti huomaamatta kameran esiin, olivat naiset kuin taikaiskusta sulautuneet muuhun väkijoukkoon! Oluet nautittiin aseman edessä muurilla istuen ja paikallista elämänmenoa ihmetellen. Snack-baarissa vaihdettiin lisää ruplia ja nykäistiin vielä varmuuden vuoksi junk-foodia naamaan ennen junalle menoa.

Juna, nimeltään "Rossija", löytyi helposti, samoin ikioma hyttimme - mukavan ja siistin oloinen kämppä, ikkunoitakaan ei tarvinnut pestä, vaikka Helillä oli varta vasten pesulasta mukana. Höyhentyynyjä löytyi 4 kpl, ja ne sysättiin liinavaatteita kauppaamaan tulleelle vaunupalvelijalle tämän ihmettelyistä huolimatta. Muita tyynyjä ei saatu tilalle, joten tyynyliinoihin piti survoa repuista pehmeimpiä vaatekappaleita pieluksen virkaa toimittamaan.

Vaunussamme oli saksalais-hollantilainen enemmistö, yhteensä 12 henkeä - sekä pari venäläistä sentään. Ikkunan läpi kelpasi "ihailla" kommunistisen järjestelmän aikaan-saannoksia: toinen toistaan lohduttomampia taloja, tehtaita ja ratapihoja.

Ensimmäinen jännittävä etappi oli saapuminen Yaroslavlskaya -oblastille  (uudelle hallintoalueelle) ja samalla uudelle aikavyöhykkeelle. Kelloja piti siirtää tunti eteenpäin tästä lähtien noin kerran päivässä. Seuraavaksi ylitettiin Volga, ja laulettiin tietenkin Stenka Rasinia. Illan suussa pysähdyttiin Danilovissa (15 min) veturin vaihtoa varten.

Ekana iltana ei syöty vielä ravintolavaunussa, kun eväitä oli niin paljon. Nukuttiin hyvin rautahevoisen kodikkaan klonksutuksen tuudittaessa meitä kohti syvempiä tiedottomuuden tiloja. Nukkuessamme ohi vilahtelivat mm. Shariya ja Kirov.

ke 12.7. Uraliin, Uraliin, siellä leiritulet palaa iltaisin...

Ensimmäinen kokonainen junapäivä! Maisemat muuttuivat vähitellen pelto- ja ruohotasangoista kumpuilevaksi kuusikkometsäksi. Jo jouluna hankitusta opaskirjasta "Trans-Siberian Handbook" oli verratonta seurata matkan edistymistä: koko 9289 km:n mittainen rata *) oli merkitty kilometrin välein opaskilvillä, jotka kertoivat, kuinka kaukana Moskovasta jo oltiin - ja oppaan sivuilta saattoi lukea, mitä erikoista nähtävää ( ja kummalla puolella junaa) sen ja sen kilometrilukeman kohdalla oli odotettavissa! Kaiken kukkuraksi jokainen kilometri oli vielä jaettu sadan metrin välipyykkeihin, joiden juoksevista numeroista (1-9) pystyi päättelemään, missä vaiheessa kilometritolppa tulisi vilahtamaan ohi.

*) Moskova - Vladivostok = 9289 km, mutta mehän tulemme hyppäämään pois junasta Irkutskissa, jatkaaksemme sitten toisella junalla Mongoliaan.

Aamun ensimmäinen pysähdys (15 min) oli Balyezinon asemalla, jossa katseltiin mukavia maatuskoja, jotka myivät kaikenlaista pikkusyötävää. Seuraavassa paikassa, Permin asemalaiturilla uskaltauduttiin sitten jo tekemään kauppoja: ostettiin pussillinen vastapoimittuja vaapukoita. Nami!

Pikku hiljaa alettiin nousta Uralille. Tämä kuuluisa maanosia erotteleva vuorijono osoittautui eteläosiltaan mainettaan paljon vähäisemmäksi nyppyläksi, mutta siitä huolimatta piti tietysti mennä ravintolavaunuun ottamaan votkapaukut (A)asian kunniaksi. Jotta ei oltaisi vaikutettu juopoilta, tilattin myös kanaa, makkaraa ja olutta kyytipojaksi. Juteltiin mukavia Tyumeniin matkalla olleitten mustalaismiesten kanssa. Ilkan venäjäksi opiskelema väite "Olen Jeltsinin veljenpoika" saavutti suurta suosiota. Kokki lahjottiin Helin toimittamalla venäjänkielisellä STN-matkaoppaalla, jotta saisimme jatkossa parempaa ruokaa (makkara varsinkaan ei säväyttänyt).

Illallisen jälkeen ehdittiin parahiksi kaivaa hytistä kamerat, sillä Eurooppa-Aasia -obeliski oli tulossa kohdalle. Toinen vaunupalvelijoista vei Ilkan kädestä retuuttaen vaunujen väliin ja avasi muitta mutkitta täydessä vaudissa olleen junan oven! Saatteeksi tullut ystävällismielinen molotus taisi olla vapaasti suomennettuna: - Katohan suomi-poika, tästä saat paremman kuvan kuin ikkunan läpi! Vot. Typykkä sai tempauksestaan tietenkin STN-matkaoppaan sekä vielä hyvänhajuisen saippuan kaupan yllätyslahjana.

Vielä kun ohitettiin Ekaterinburg (ent. Sverdlovsk), tultiinkin jo Siperiaan!  Ja oltiin 2078 km:n päässä Moskovasta. Tyumenissa jäi paljon jengiä pois junasta. Maisemat Uralin jälkeen tasaista koivumetsää, suota ja niittyä. Hökkelikyliä ja rumia kaupunkeja. Maaseudulla pittoreskeja pihoja ja kasvimaita harmaiden talojen ympärillä. Jänis bongattiin. Illan pimetessä täysikuu kumotteli jo kolmatta yötä eteläisellä taivaalla. Improvisoidut säkkityynyt häiritsivät nukkumista.

to 13.7. Siperian lakeus on suuri - koulumaantiedosta tuttuja jokia

Yöllä ohitettiin mm. Ishim- ja Nazevayevskaya-nimiset kummallisuudet. Aamulla ylitettiin Irtysh, n. 3000 km:n mittainen Obin sivujoki, ja pysähdyttiin Omskissa, jossa puolestaan Om-joki yhtyy Irtyshiin.

Leppoisaa matkantekoa. Kirjastamme oli mielenkiintoista lukea kunkin radanpätkän rakentamisen vaiheista, ja mitä jännää eri kuuluisuuksille missäkin oli tapahtunut.
Ahmiaiseksi Omskista ostettuja luumuja, leipää, makkaraa, voileipäkeksejä tonnikalalla tai marmelaadilla ja teetä. Avarassa maastossa alkoi viimein näkyä haukkoja, kun tähän asti yleisin nähtävyys linturintamalla oli ollut mustavaris. Suomaisemia hallitsivat pystyynkuolleen näköiset koivut ja kukkaniityt. Harvoilla maanteillä ladoja, vanhoja kuormureita, sivuvaunullisia moottoripyöriä ja silloin tällöin hevosrattaita. Isoja heinäsuovia. Saksalaiselta matkakumppanilta kuulimme syyn salaperäisiin "koivukuolemiin": maan jäätyessä siihen nousee suolaa, joka vaikuttaa puihin siten, että lehdet, latva ja pienimmät oksat tippuvat pois. Jäljelle jää vain aavemainen, tyhjä lumivalkoinen ranka. Keväisin taas koko lakeus on kuulemma tulvan peitossa.

Viideltä iltapäivällä ylitettiin valtava Ob-joki ja tultiin Novosibirskiin, Länsi-Siperian pääkaupunkiin. Luettiin tarinoita kirgiisien ja Tsingis-kaanin armeijan edesottamuksista.
Nykypäivän kirgiisit polveutuvat suoraan niistä turkkilais-mongolialaisista paimentolaisista, jotka valtasivat kaanin armeijan kanssa Euroopan 1200-luvulla. - Kiva tietää, sanoisi Oodi Kärnä.

Päivällinen syötiin hytissä: herkullista ja ravitsevaa purjoperunasosekeittoa, leipää, makkaraa ja olutta. Jälkiruoaksi mustikka- ja ruusunmarjaomenasoppaa ja panaani. Yöllä juna pysähtyi ilman näkyvää syytä tunniksi keskelle ei mitään. Pikku-Peteä ja Isoa Patia ei kuitenkaan näkynyt.

pe 14.7. Maisemat sen kun paranee - ja ilma lämpenee!

Mariinskia ja Bogotolia emme juurikaan jaksaneet ihailla - mutta eipä niissä kuulemma mitään ihailemista olisi ollutkaan. Meillä oli oikeastaan aika hyvä tuuri sen suhteen, että kaikki mielenkiintoisimmat paikat sivuutettiin päiväsaikaan.

Aamun kohokohdaksi muodostui Jenisein ylitys! Tämä maailman viidenneksi pisin mahtivirta oli taltutettu upealla, lähes kilometrin pituisella kaarisillalla. Joen ja radan yhtymäkohtaan nousseen Krasnoyarskin kaupungin jälkeen paljon tehtaita ja avolouhoksia, sitten kukkulamaisemaa, jossa siellä täällä harmaita tai kirjavia mökkikyliä. Tähän asti hienoimmat maisemat. Pieniä jokia, joissa hanhet, lapset ja lehmät uivat sulassa sovussa. Törmäpääskyrinne nähtiin myös.

Kukkulat muuttuivat yhä korkeammiksi ja vihreämmiksi. Pieniä metsäleitä ja puuryhmiä niiden rinteillä. Heli olisi halunnut päästä vaeltelemaan niiden joukkoon. Kaameasti särisevä musiikkikasetti (jota ei saanut millään kytkettyä pois päältä!) häiritsi muuten mukavaa tunnelmaa siinä määrin, että päätettiin mennä Pectopah-wagoniin borssikeitolle ja jauhelihapihville. Jotka olivatkin hyviä. Jälkiruoaksi Ilanskayan helteisen hehkuvalta asemalta mansikoita, suolakurkkuja ja päärynöitä. Lämpöä oli n. 35 astetta!

Tämän jälkeen maisemat taas vanhaa kunnon suota ja koivumetsää. Monilla asemilla höyryveturivanhuksia, toiset mätiä ja rappeutuneita, toiset hienosti entisöityjä. Nizhneudinsk ja Zima olivat loppupäivän jaloittelupaikat. Ja hellettä riitti!

la 15.7. Irkutsk - Asiat alkavat järjestyä! Ripaskaa ja sirkushuveja!

Aamulla 5.30 tultiin lopulta Irkutskiin, "Siperian Pariisin", jossa vastassa oli energinen Intouristin kaveri. Pikkubussilla parin kilometrin verran hotellille, jossa ensimmäiseksi SUIHKUUN!!! Ja sitten vielä pari tuntia unta palloon.

Aamiainen suuren hotellin ruokasalissa tuntui ylelliseltä: arvokkaat mutta etäiset Olga, Ekaterina ja Tatjana pitivät huolta tarjoilusta, mutta jäivät kyllä vauhdikkuudessa jälkeen laulun Verushkalle. Tunnelman kruunasi elävä pianomusiikki.

Viisumi- ja junalippuongelmat käytiin selittämässä respan tytöille, joista eräs ottikin asiamme heti omakseen. Lipun hän lupasi kirjoittaa meille seuraavan päivän aikana, mutta oli pessimistinen viisumeiden suhteen, koska oli lauantai, ja meidänhän oli määrä jatkaa kohti rajaa jo huomisiltana. Hän lupasi kuitenkin jatkaa soittoyrityksiään lähetystön numeroon, vaikkei sieltä tunnuttu vastattavan.

Sekavissa tunnelmissa päätettiin lähteä tutustumaan kaupunkiin. Nähtiin vielä pystyssä oleva Lenin-patsas, obeliski, tori ja tavaratalo. Kokonaisvaikutelma kaupungista oli hyvin positiivinen: idyllisiä ja suhteellisen hyväkuntoisia vanhoja puutaloja, puistoja ja suihkulähteitä, joiden äärellä siperialaista kansaa nauttimassa ilmeisen hyväntuulisina helteisestä kesäpäivästä.

Hotellille palattaessa saimme tietää, että Mongolian lähetystöstä oli vastattu ja että voisimme mennä sinne saman tien! Jippii!! Kartan ja paikallisten neuvojen avulla sinne käveltiin kymmenessä minuutissa. Innostus vaihtui pian hiipiväksi epäuskoisuudeksi, kun paikka olikin lukossa, eikä kukaan tuntunut välittävän kolkutuksistamme. Portin pielestä löytyi kuitenkin tarkemmin katsottuna ovisummeri, jota tökittiin seuraavaksi. Kohta ovelle ilmaantuikin pelästyneen näköinen naishenkilö, joka ei ymmärtänyt sanaakaan mitään sivistyskieltä. Päästiin kuitenkin sisään, kun tarpeeksi viuhdottiin passeja sen silmien korkeudella.

Siivojan oloinen mamma vei meidät odotushuoneeseen, ja kohta paikalle pölähti yhtä kummastuneen näköinen äijä. Tämä viittilöi meidät perässään toiseen huoneeseen, eikä tuntunut reagoivan mitenkään edes varta vasten treenattuihin mongoliankielisiin kohteliaisuuksiin. (Ehkä lausumisessa oli vielä parantamisen varaa, lat.huom.).

Sitten alkoi uskomattomin viisuminkirjoitusnäytelmä, jota kuunaan ollaan oltu todistamassa: ensin mies tutki minuuttikaupalla hiljaisuuden vallitessa papereitamme, ihmetteli sitten tavattomasti, mistä olimme saaneet valmiit hakemuslomakkeet, eikä voinut käsittää, kun sanoimme, että "Suomesta. Finlandia. Finski-Fennia!! Helsingistä, perkele!!"

Tämän jälkeen hän etsi kuumeisesti omia papereitaan, kyseli siivoojalta joka välissä, missä sitä ja sitä juttua säilytetään, ja tämä joko levitteli vain käsiään tai veteli pöytälaatikoita näennäisen sattumanvaraisesti. Oikeiden leimasimien lopulta löydyttyä ihmeteltiin sitten yhdessä, mitä niillä tehdään. Lopulta siivoojamamma osoitti sormellaan lomakkeen yläkulmaa, johon pappa alkoi lätkiä leimoja.

50 taalaa viisumia kohti ei tuntunut kohtuuttomalta tässä vaiheessa, vaan oli oikeastaan pirun helpottava tunne, kun siivooja lopulta piirsi känsäiseen kouraansa leimojen hinnan. Päästäisiin siis sittenkin Tsingis-kaanin jalan jäljille!

Uusi kaupunkikierros sujui kevein mielin - suihkulähteellä otetun oluen voimalla uskaltauduttiin jopa taidemuseokierrokselle. Täällä saatiin vähän turhankin perusteellinen, mutta ystävällinen venäjänkielinen selvitys tämän maan taiteilijoiden edesottamuksista.

Kadunkulmassa nautittiin parit kebabit, tavattiin junasta tutut saksalaiset ja painuttiin Angara-joen rantaan viettämään kesäpäivää pariksi tunniksi. Katseltiin beach volleyta, jossa kaksi ikämiestä ja nuori tyttö pieksivät kirkkaasti parikymppisten poikien kuusimiehisen joukkueen. Heli huvitteli seuraamalla venäläisten villakoirien rantakäyttäytymistä. Ja käytiinpä uimassa itsekin.

Kotimatkalla pistäydyttiin vielä historiallisessa museossa, jossa Ilkka pääsi poseeraamaan Brezhnevin takissa pääsihteerin työpöydän ääressä. Hotellin "Tsingis-kaani" -baarissa käytiin kumoamassa yksi ranskalainen shamppanjapullo viisumeiden kunniaksi ennen kuin lähdettiin etsimään ruokapaikkaa illaksi. Ja asiaamme ajaneelle hotellitytölle jätettiin vaihteen vuoksi STN-matkaopas kiitokseksi. (Pitihän niistä päästä eroon!)

Trans-Siberian -oppaan mukaan koko kaupungin parasta ruokaa sai "Aura"-nimisestä ravintolasta, jota siis sutena etsiskelemään. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Summittaisesta kartasta ei ollut mitään hyötyä, ja ihmisetkin neuvoivat aivan eri suuntiin.

Kun lopulta löysimme paikan, totesimme kulkeneemme sen ohi jo kolme kertaa! Ulko-ovi oli aivan tavallisen näköinen kerrostalon ovi vailla minkäänlaista mainoskylttiä tai opastetta. Epäuskoisina nousimme portaita pari kerrosta, kunnes olimme törmätä portaikossa maleksiviin ihmisiin. Nämä viittilöivät meidät ylitseen ja nousivat itse sitten perästä. Olimme yllättäneet ravintola "Auran" henkilökunnan "sosiaalitiloistaan".

Itse ravintolasali vaikutti viihtyisältä: meidät ohjattiin aivan esiintymislavan eteen parhaaseen pöytään, koska olimme toistaiseksi ainoat asiakkaat. Hyväntuulinen tyttö suositteli meille talon erikoisuutta, voin ja sitruunan kera tarjottavaa Baikalin omul-kalaa ja jotain siperianpihviä. Nam taas!

Kuin huomaamatta oli viereiseen pöytään tupsahtanut iloinen seurue, joka muitta mutkitta siirtyi tanssiparketille lähes heti, kun 1-miehinen orkesteri aloitti. Tämä tosi taitava kosketinsoittaja sai pian seurakseen naisvokalistin ja laulavan basistin, ja tunnelma alkoi nousta. Yllättäin naapuripöydästä alkoi virrata viinaa meillekin, ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme täysillä mukana heidän ilonpidossaan.

Jompaakumpaa meistä haettiin tanssimaan lähes joka kerta, kun orkesteri aloitti uuden kappaleen, ja lasia täytettiin sitä mukaan kun siitä joi. Viiden hengen seurue (kaksi naista ja kolme miestä) esittäytyi Sirkus Europan väeksi: kaksi ukrainalaista eläintenkesyttäjää, liettualainen trapetsitaiteilija, venäläinen veitsenheittäjä ja yhtä en enää muista. Venäjänkielisen fraasioppaan avulla päästiin nopeasti oikeaan tunnelmaan: - Olemme iloisia ja janoisia suomalaisveikkoja. - Tarjoilkaa minulle ensin, olen Jeltsinin veljenpoika. - Mihin tämä juna onkaan menossa?

Varttitunti ripaskaa yhteen menoon pakotti puhaltamaan hetkeksi, jolloin joukon johtaja Igor jotain käytti tilaisuutta hyväkseen ja kävi tarjoamassa meille vapaalippuja heidän Irkutskin esitykseensä. Jouduimme äänekkäästi valittaen toteamaan, että tulisimme ah, niin mielellämme, mutta olisimme huomenna jo Ulan Batorissa. - Ei se mitään, liput kelpaavat mihin tahansa Sirkus Europan esitykseen... vaikka Suomessa! lohdutti Igor.

Orkesterin pitäessä taukoa Ilkka lauloi sähköpianon säestyksellä "Laulun Dnjeprille" kvasiukrainaksi. Ja pitihän meidänkin ostaa sirkustaiteilijoille konjakkipullo - harmi vaan, ettei sitä enää kukaan oikein pystynyt juomaan...

Löydettiin puolen tunnin yökävelyn jälkeen takaisin hotelliinkin, vaikka oltiinkin aika hilpeässä kunnossa kaiken kokemamme jälkeen.

su 16.7. Kriittistä polkua Baikalille - ja takaisinkin!

Baikalille! Vaihtoehdot n. 80 km matkan suorittamiseksi olivat:

1) Hydrofoil-kantosiipialuksella Angara-jokea pitkin
2) Hotellin järjestämällä bussikyydillä
3) Tavallisella baikallisbussilla
4) Taxilla
5) Jalan

Vaihtoehdot 2, 4 ja 5 karsittiin ensimmäiseksi joko törkeän ylihinnoittelun tai rasittavuutensa vuoksi. Jäljellejääneistä päätettiin kokeilla hydrofoilia, jonka lähtöajankin olimme jo illalla tarkistaneet oppaistamme: 9.30. Kuinka ollakaan, hotellin väki väitti aamulla kello 8.45, että ehei, kuulkaa, päivän ainoa laivakuljetus on lähtenyt jo 8.30, sorry babyt... - Kele! No, entäs paikallisbussit sitten!? - Voi voi, nehän ne vasta hankalia ja epävarmoja ovatkin... mutta meidän bussi lähtee puolen tunnin kuluttua eikä maksa kuin 50 taalaa per nuppi ja...

Saimme kuin saimmekin lopulta virkailijat uskomaan, että osaisimme mennä tavallisella kansanbussilla, kunhan vain kertoisivat, milloin ja mistä niitä lähtee. Kuultuamme, että niitäkin menee päivän mittaan vain yksi ja sekin kymmenen minuutin päästä bussiasemalta, jonne on kolmen kilsan huippaus, meille tuli niin sanotusti kiire: juoksimme ulos ovesta, pysäytimme lähimmän auton, heilutimme kuskille dollarinkuvaa ja huusimme, että "bussi stazioonille ja äkkiä!" - ??? - Autobus! Omnibussi!?...öö... linjamobiilisteiisön!!! AJA NYT PERRKELE JOHONKIN TONNE PÄIN!!!

- Njet bonimaj. Muna, äijä oli kyllä ummikoin urvelo, mitä ollaan koskaan tavattu, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen yhtään minnekään. Lopulta Ilkan oli piirrettävä sen tikkuaskin kanteen bussin kuva, jolloin lamppu syttyi: - Aahhahaa! Auuttomashiina!  Bolsoi bonimaj! Drrndrrn....

"Fangio" heitti kurvit suoraksi ja kuin elokuvissa karautti meidät juuri ja juuri ajoissa lähtevän automashiinan eteen. Heitimme pojalle muutaman roposen ja juoksimme bussille, vaikka äijä olisi kyllä mielellään vienyt meidät kiskurihinnasta Baikalillekin saakka - ymmärrettyään lopulta, mistä oli kysymys.

Mutta bussiemäntäpä ei huolinutkaan taaloja - ei edes ruplia, vaan olisi pitänyt kuulemma olla etukäteen jostain hiivatin luukulta ostettu lippu! - Aargh! Njet time to hakea lippu... Saat tuplahinnan, kun päästät meidät mukaan, podzaluishta!

Mutta mikään ei auttanut. Meidät kammettiin tylysti ulos, ja saman kohtelun sai tuta nahoissaan kymmenkunta muutakin onnetonta - mikäli se nyt yhtään lohdutti. Muiden lähdettyä etsimään takseja, me jäätiin vielä sadattelemaan kovaa kohtaloamme bussin viereen.

Haa! Joku huutaa meille bussista! Kuski oli ilmeisesti huomannut takaosastossa pari tyhjää paikkaa, koska hän viittilöi meidät viime hetkellä takaisin dösään - ohi mulkoilevan matroonan. Rojahdimme onnellisina viimeiselle penkkiriville ja auto nytkähti liikkeelle.

Matka kesti puolitoista tuntia, ja maisemat matkan varrella olivat jyhkeänjylhät. Olimmehan menossa kahden korkean vuorijonon välissä sijaitsevalle rotkojärvelle, jonka tiesimme jo koulumaantiedosta maailman syvimmäksi lajissaan, 1800 metriä ja risat! Ja makeaa vettä piisaa kuulemma niin paljon, että vaikka kaikki maailman muut järvet, joet ja lähteet ehtyisivät, eläisi ihmiskunta vielä 45 vuotta Baikalin vedellä. Huima juttu. Varsin epäluotettavalta tuntui myös matkaesitteen väite, että järvessä elelisi maailman ainoa makean veden norppa! Nestori Miikkulainen ainakin loukkaantuisi moisesta huhusta.

Mutta järvi oli kyllä huikaisevan kaunis! Kävelimme bussin päätepysäkiltä Listvyanka-nimisen pienen kalastajakylän halki paikalle, jossa Angara-joki levenee Baikaliksi. Ihailimme korkealta törmältä syvänsinistä selkää, jonka vaahtopäät saivat aikaan melkein merellisen tunnelman. Kylän datsat edustivat somaa mutta alkeellista hökkelitasoa - yhdenkin rempallaan olevaa ovea oli vuorailtu parikymmensenttisellä patjalla talvea varten.

Väistellessämme laiturilla käyskentelevää sonnilaumaa tapasimme kaksi kaveria, jenkkipojan Washingtonista ja britin jostain Walesista, olivat kuulemma nähneet meidät jo jollain juna-asemalla ja tulivat nyt kyselemään laivan lähtöaikaa. Itse asiassa olimmekin juuri aikeissa varmistaa paluukyytimme Irkutskiin, jotta varmasti ehtisimme Ulan Batorin junaan, jolle bussikuljetuksen hotellilta oli määrä lähteä 18.00.

Koska kukaan ei Listvyankassa tiennyt varmasti hydrofoilin tai bussien aikatauluja (arviot vaihtelivat 15.40:stä 17.00:ään), kävelimme kolmisen kilometrin päässä olevalle upouudelle Intouristin hotellille, josta päätelimme saavamme faktatietoja. Kissan viikset! Virkailijapoika ei ollut yhtään meitä viisaampi, veikkaili vain kaikenlaista - ja väittipä vielä kirkkain silmin, ettei hän pysty sitä edes puhelimitse mistään selvittämään. Adrenaliini alkoi taas kohota!

Siinä vaiheessa tavattiin saksalaiset ystävämme, joiden marttakerhobussista yritettiin pummata paluukyytiä, mutta heidän päiväohjelmansa oli pahaksi onneksi niin pitkä, ettemme olisi sillä ehtineet. Uskomaton tilanne! Kukaan koko hienossa hotellissa ei tiennyt, miten ja millä pelillä täältä pääsee lähiseudun ainoaan metropoliin! Ei siis auttanut muu kuin kävellä takaisin samat kolme kilometriä odottelemaan hyfrofoilin tuloa. Laivan kapteenin nyt ainakin luulisi tietävän, milloin hänen purkkinsa lähtisi takaisin. (Alus oli tällä hetkellä kiertelemässä järveä turistiryhmän kanssa).

Aikaa oli tunti pari ennen laivan tuloa. Ehdittiin hyvin pulahtaa maailman syvimmässä - ja helvetin kylmässä - järvessä ja myös juoda sen raikkaanpuhdasta vettä. Kaikkien lähteiden mukaan vesi on todella aivan juomakelpoista. Väitetäänpä, että siitä juonut saa 30 vuotta lisää ikävuosia elämäänsä. (Meidän pitäisi siis nyt näyttää melkein seitsemänkymppisiltä...)

Sitten yritettiin löytää joku kuppilantapainen, koska emme olleet aamiaisen jälkeen syöneet mitään. Ainoa löytämämme paikka "suljettiin" aivan nenämme edestä, vaikka sali oli täynnä iloista puheensorinaa ja mässäileviä sloboja. Paikallinen tapa kohdella turisteja, meille kerrottiin jälkeen päin. Tyhjin vatsoin oli siis lipsuteltava jyrkkää rinnettä maisemia ihailemaan lohdutukseksi.

Kaljaa ja banaania sentään saatiin laituribaarista, mutta sekään ei paljon lohduttanut, kun kuultiin lopulta hydrofoilin miehistöltä sen lähtevän Irkutskiin vasta klo 17.00! Siinä vaiheessa iski pieni paniikki: - Apua, mitäs nyt tehdään? Viimeinen bussikin oli kuulemma jo lähtenyt...

Kaikki mahdollinen kielitaito joutui nyt peliin. - Bolshoi problema! Tavarits hei, help us... Irkutsk!! Taxi?? Etteikö löydy koko -tanan kylästä taksia!? Topra huja!!
Mikään ei tuntunut tehoavan. Ei edes dollarinippu, jonka lupasimme kelle tahansa autokyydistä kaupunkiin. Yksi kaveri ymmärsi ongelmamme vakavuuden ja teki kaikkensa kyydin järjestämiseksi, mutta levitteli lopuksi käsiään: - Izvinite, njet automashiina. Kun olimme jo asettumassa täysin lyötyinä tienvarteen liftausasentoon, tuli yksi mamma selittämään meille kovasti jotain. Juuri kun meinasimme vain kiittää osanotosta, tajusimme, että hän on tolkuttamassa meille, että hän on perheensä kanssa lähdössä juuri Irkutskiin, jos niin kuin kyyti kelpaisi... No kehveli! Sehän kyllä kelpasi!!

Päästiin kuin päästiinkiin siis ajoissa hotellille - ja vielä ihan ovelle asti. Ilkka työnsi (yllättäin) Tyumenista kotoisin olleen perheen isäpapalle Lada-kyydistä kymmenen taalaa, ja Heli nukkuvalle pikkutytölle purukummivarastonsa. Ala-aulassa törmättiin vielä tyttöön, jolle oli jätetty Helin toimittama opas. Saimme kuulla vuolaita kiitoksia ja muita tyytyväisyyden osoituksia hänestä käsin.

Nopea suihkussa käynti, rinkkojen pakkaus ja ehdittäisiin vielä syömäänkin jotain! Kylmää vettä tuli kuitenkin niskaan, kun yritimme tiedustella, mikä hotellin lukuisista baareista olisi sopivin pikku välipalaa varten: - Njet pectopah. Kaikki ravintolat kiinni, koska on sunnuntai! Samoin kuulemma koko kaupungissa, minkä uskoimme pikaisen kierroksen jälkeen - rinkat jo selässä! Saimme tyytyä nauttimaan kaupungin suuren pojan, kosmonautti Juri Gagarinin patsaan uljaista piirteistä.

Hotellin ulkobaarista sentään löytyi parit hikiset sardiinipizzat, jotka syötiin pikkupoikien kerjätessä dollareita. Intouristin pikkubussi heitti meidät ajallaan asemalle. Samalla kyydillä tuli junalle kaksi ranskaa puhuvaa sveitsiläistyttöä (Kristin ja toista en muista), jotka osoittautuivat uusiksi hyttitovereiksemme.

Junassa oli älyttömän kuuma! Eikä meidän hytin ikkuna tietenkään suostunut aukeamaan! Onneksi yksi toinen hytti oli jäänyt tyhjäksi, eikä vaunupalvelijoilla, kahdella Sergeillä ollut mitään sitä vastaan, että majoittautuisimme siihen. Kohta liikkeelle lähdön jälkeen tuli kolmaskin sveitsiläinen tekemään tuttavuutta: Jürg, noin 28-vuotias maailmankiertäjä, jolla oli tarkoitus tällä kertaa tutustua Kiinaan - ja ehkä myös Indonesiaan ja Australiaan - polkupyörän selästä käsin! Kun kyselimme matkan ajallista pituutta, hän vastasi silmää räpäyttämättä "kolmisen vuotta"... Kova poika.

Rata kiemurteli aluksi monta tuntia Baikal-järven vuoristoisia rantoja. Erääseen seinämään metsän keskelle oli metallin- tai muovinpaloista taiteiltu Leninin silhuetti, joka tietysti piti ikuistaa myös filmille. Ja tietenkin puhelintolppa osui juuri naaman kohdalle!

Tämä rataosuus jyrkkine mutkineen ja tunneleineen olikin koko Siperian-radan hankalin pätkä rakentaa. Vielä vuosisadan alussa matkustajat rahdattiin jäätä pitkin tai lautoilla Baikalin yli, mutta luonnonolosuhteiden pakottamana (talvella juututtiin jäihin, kesällä upottiin myrskyissä) rakennettiin siis lopulta tämä järven kiertävä rata. Ensimmäiset matkustajat pelkäsivät käyttää uutta reittiä pitkien tunneliosuuksien takia.

Slyudyankassa juna pysähtyi varttitunniksi - ja jos emme olisi jo uineet Baikalissa, olisi tässä ollut mahdollisuus pieneen uhkapeliin: nipin napin olisi ehkä ehtinyt juosta hökkelien välistä alas järvelle, pulahtaa nopeasti ja juosta äkkiä takaisin. Moni on kuulemma sitä koettanut, eikä läheskään yhtä moni ehtinyt ajoissa takaisin. (Ystävämme, luolamies Markku Mattila on tässä takavuosina onnistunut, vieläpä keskellä talvea).

Jürgin kanssa kävimme syömässä ravintolavaunussa, jossa seisomapaikoilta lusikoimme sisään tulisenkiinalaiset instant-nuudelisopat. Kysymykseemme, oliko tämä tarjoilijan mielestä "otshen harasoo", saimme lupsakan vastauksen: - Njet. Normal harasoo! Siitäkös riemua riitti vielä pitkän aikaa jälkeenkin päin. Syödessämme pari burjaattia tuli tekemään tuttavuutta brandypullon voimalla. Normaalien kohteliaisuuksien ja "jeltsinin-veljenpoika"-juttujen jälkeen keskustelimme sujuvasti venäjäksi maailmanpolitiikasta ja Burjatian tasavallan ylivertaisesta luonnonkauneudesta.

Paluumatka omaan vaunuumme 4. luokan "hard class" -osastojen läpi oli hämmentävä kokemus: tavallisia kansalaisia nukkui siellä täällä 2 kerroksessa pitkin ja poikin toistensa seassa siten, että sai oikein varoa, ettei tramppaisi jonkun läjästä työntyvän käden tai jalan päälle. Hytissä elämöitiin vielä kolmeen saakka, sveitsiläiset ja me. Jürg hyväk-syttiin joukkoon, koska sillä oli vodkaa.

Yöllä ohitettiin mm. Ulan Ude, Burjatian pääkaupunki. Kohta tämän jälkeen erkaannuimme Siperian pääradasta ja suuntasimme etelään kohti Mongolian rajaa.

ma 17.7 Rajamuodollisuuksia - votkan ja laulun voimalla nälkää vastaan

Heliopar-päivä! (Hätävarjelun liiottelua kenties, mutta eipä se parin tabun nappaaminen mahdollista malariaa vastaan kerran viikossa niin rasittavaa ole). Aiheesta puheen ollen emme olleet vieläkään kokeneet minkään valtakunnan vaikeuksia ruoan tai pöpöjen suhteen, vaan olo on ollut mitä mainioin. Maisemien katselu vahvisti eilisen burjaatin väittämän: "Baikal prekrasnaja, Burjatia otshen, otshen prekrasnaja" eli näkymät todella upeimmat tähän saakka: kukkien verhoamia kumpuja, jokia, vuoriakin melkein, haukkoja, villihevosia, kihuja, harmaakalastajia, harjalintuja!!!

Rajalle (Naushkiin) saavuttiin iltapäivällä - ja siellä sitä sitten vietettiinkin paikallaan seisten reippaat seitsemän tuntia! Kolmet viskaalit kävi tsekkaamassa paperit. Me länsimaalaiset päästiin melko pinnallisella syynillä, mutta paikallinen rupusakki irrotettiin junasta Venäjän puolella perinpohjaista tarkastusta varten - samoin ravintolavaunu! Uusi saataisiin kuulemma vasta Ulan Batorissa, -tana! -kele! Voimasana!

Maleksittiin siis laiturilla, tuhlattiin viimeiset ruplat Helin kaulakoruun ja tutustuttiin asemarakennuksen vessaan, joka oli päässyt matkaoppaammekin sivuille erityismaininnalla ".. the station lavatories would not win any awards but are located in the building to the left of the station..."

Paska haisi mutta balalaikka soi. Ilkan improvisoima "Trans-Siberian blues" nostatti hymyä yhden jos toisenkin suupieliin. Laulun teksteissä saivat osansa niin venäläinen palveluyhteiskunta, kasvava näläntunne kuin Siperian sietämätön hellekin. Kolmikielinen soittopeli alkoi vähitellen taipua kansanlauluihinkin. Jürg kunnostautui jälleen vodkan tarjoilussa. Sveitsiläistytöt pelasivat aikansa kuluksi mini-Alfapetia ranskaksi.

Päästyämme vihdoin Mongolian puolelle (Sukhebatoriin) odottelu jatkui, ja vahvis-timme itseämme pussikeitolla, kun ei muutakaan ollut. Helle alkoi nousta mielettömiin lukemiin - mittaria tosin ei kellään ollut, mutta arviot 35-38:sta eivät varmasti olleet kaukana totuudesta. "Trans-Siberian Railway" -nimi vaihdettiin yksissä tuumin "Trans Piration Railwayksi".

Ensimmäiset näkemämme mongolit olivat iloista ja nauravaista väkeä: "Kultaiset vuoret" -oppaastamme opetellut lauseet saivat aikaan hyväntahtoista vastakaikua: - Sain baina ju! (Jo tästä tervehdyksestä käy ilmi tämän kansan positiivinen asenne: vapaa käännös on "Hyvääkö kuuluu!") Lauma pikkupoikia istuskeli ratapenkalla junan vieressä ja yritti vokotella meiltä dollareita. Yksi olikin lopulta pakko antaa, jotta olisimme saaneet heistä valokuvan - he nimittäin säntäsivät pakoon heti, kun vähääkään tapaili kameraa. Treenasimme uutta kieltä heidän kanssaan Eerikin, naapurihytistä löytyneen mongolin avustuksella. Ilkka huuteli junan ikkunasta mongoliankielisiä eläintennimiä ja lapset vastasivat ääntelemällä ko. eläimen tavoin. Kaikilla oli hauskaa - jopa saksalaisilla.

Jossain vaiheessa junakin lähti jälleen liikkeelle - olimme sillä hetkellä ulkona laiturilla ja kursailimme toinen toisiamme hyppäämään ensin jo liikkuvaan junaan. Lopulta jäljellä olivat enää Ilkka ja Jürg, jotka juoksivat junan vieressä kumarrellen toisilleen: - After you, Sir!  - No, no, by all means you first, Sir!"

Matka Ulan Batoriin kestäisi noin kahdeksan tuntia. Ainoa merkittävämpi välietappi oli Darhan, maan toiseksi tärkein teollisuuskeskus.

Vähitellen pääsi käyntiin koko matkan mahtavin sitsi. Alkuunpanijoina me, Jürg sekä Eerik, joka latasi hyttinsä pöydälle pullon votkaa ja säkillisen karamelleja. Tunnelman kohotessa metelikin yltyi, ja pian mukaan liittyi naapuriosastosta pari saksalaistakin. (Saksalaiset olivat ensimmäisen matkapäivän mököttäneet omissa oloissaan - sen jälkeen kun Ilkka oli kertonut suureen ääneen maailman ohuimmista kirjoista mukaan lukien "Saksalainen huumori kautta aikojen").

Tsingis-kaania hoilattiin kaikilla maailmankielillä (HU! HA!), sitten saksalaisia, venäläisiä ja suomalaisia kansanlauluja. Tietysti myös kansainvälisesti tunnettuja ralleja kuten Dylania ja Beatlesia. Sveitsiläistytöt paiskasivat pelilautansa seinään ja syöksyivät mukaan kuultuaan kolmen seinän läpi Ilkan ja Jürgin jodlausesityksen. Itse asiassa Kristin oli jo nukkumassa, mutta toinen sakupojista sai hänet helposti vokoteltua geimeihin.

Total Balalaikka Shown lomassa Eerik lauloi mongoliankielisiä kurkkuäänilauluja uskomattoman hienosti. Ja kävi hakemassa kavereiltaan 4. luokan karvalakkipuolelta lisää votkaa aina kun tarvittiin. Siis melko usein. Pian koko vaunuosasto oli tunkeutunut Eerikin pieneen hyttiin, ja tunnelma oli vähintäänkin infernaalinen.

Vain venäläiset vaunupalvelijat - molemmat Sergeit - pysyttelivät vaitonaisina omissa oloissaan. Juuri kun olimme kertomassa heistä vitsejä, ovi kiskaistiin selälleen, ja isompi Sergei (200 cm / 135 kg) rojahti "Satama-tekniikalla" *) joukkoomme! Pienempi kollega seurasi kohta perässä. Muuta yhteistä kieltä heidän kanssaan ei ollut kuin musiikki: kyyneleet valuivat kuitenkin molempien poskille, kun tarjosimme viinaa ja lauloimme venäläisiä balladeja. "Unohtumaton ilta" monessa suhteessa.

*) Satama-tekniikka: hivuttaudutaan perä edellä kahden ihmisen väliin n.s. "ahterivibraatiota" hyväksi-käyttäen.

ti 18.7. Ulan Bator - "perhemajoituksesta" jurttaparatiisiin!

Kello 6.00 saavuttiin vihdoin "ristikkokaupunkiin". Heitimme jäähyväiset matkakumppaneillemme - ja yhdelle edellisillan tiimellyksessä kadonneelle muovimukille - ja nousimme Juulchin-matkailuyhtiön Mr. Amgalanin saattelemana autoon, joka toi meidät muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan majapaikkaamme. Meitä vähän jännitti, sillä olimme sopineet etukäteen matkatoimiston kanssa perhemajoituksesta.

Saavuimme vanhan ja rähjäisen 5-kerroksisen talon pihaan aivan Ulan Batorin keskustan tuntumassa. Toisessa kerroksessa asuva "perhe" olikin sitten 22-vuotias opiskelija-poika, jonka onnistuimme herättämään kesken aamu-unien. Asunto oli melko kaameassa kunnossa oleva kaksio, jonka isomman huoneen saimme käyttöömme.

Kuten Juulchinin edustaja oli väittänyt, poika ei ollut aivan ummikkomongoli. Tämä oli hyvä uutinen. Sitten huonot uutiset: toinen hänen osaamansa kieli oli japani! Ilkka onnistui kaivamaan muististaan muutamia japanilaisia fraaseja ja sutkauksia, mutta kun ne oli käytetty, juotiin tuloteet synkän hiljaisuuden vallitessa. Jos tarkkoja ollaan, niin tämä kohtelias ja herkkähymyinen isäntämme painui muitta mutkitta takaisin pehkuihin jätettyään teekanisterin pöydälle.

Rinkoista vapauduttuamme lähdettiin etsimään RUOKAA!! Kaikki löytämämme paikat olivat kuitenkin joko lakkautettuja tai kiinni. Emme antaneet periksi masennukselle - vielä tässä vaiheessa - vaan suunnistimme Juulchinin toimistolle kyselemään Pekingin junalippuja. Tapasimme toistamiseen Amgalanin, joka lupasi huolehtia lipuista sekä antoi meille Mongolian matkaesitteen, jossa esiteltiin Ulan Batorin ulkopuolella sijaitsevia maaseutukohteita.

Koska siis avonaisia baareja tai ravintoloita ei löytynyt, ostimme State Department Storesta säilykkeitä ja keksejä ja päätimme mennä piknikille Bogda Khan Palacen puistoon. Kävelimme suolet kurnien pari kilometriä ulos kaupungista, ja määränpäämme jo siintäessä horisontissa tuli vastaan hotelli, jonka ravitsemuspuoli olikin yllättäin auki!  Silmät kiiluen siirsimme piknikkiajatukset toiseen kertaan ja syöksyimme hissillä 9. kerrokseen ja huusimme tarjoilijoille mongoliaksi, englanniksi ja varmaan myös suomeksi "kaikkea kaikella!" Henkilökunta katseli meitä säälin vallassa ahmiessamme salaattia, nuudelikeittoa, pihvejä ja olutta ikään kuin emme olisi nähneet ruokaa kahteen päivään - emmehän me hitto vie olleetkaan! Aah! Elämä alkoi taas voittaa.

Tankkaamisen jälkeen sitten sinne Bogdaan, joka osoittautui jonkinlaiseksi buddhalais-temppeliksi. Suuruudenhullun hallitsijan päähänpistoja oli toteutettu mm. asettamalla pyhäinjäännösten viereen täytetty jääkarhu ja leijona samaan vitriiniin. Ilkka testasi sisäpihalla maan kansallissoitinta, n.s. hevosenpääviulua, mutta eipä siitä juuri kauniita ääniä lähtenyt. Katseltiin tovi taide-esineitä, ja liftattiin takaisin keskustaan paikallisen perheen kyydissä.

Käytiin kämpillä ilmoittamassa isännälle, että lähtisimme Tereljen luonnonpuistoalueelle, jossa todennäköisesti myös yöpyisimme. Ei pannut hanttiin. Pihalla tapasimme liikemiehen näköisen naapurin, joka heitti meidät hienolla autollaan taxi-asemalle. Täällä hän vielä neuvotteli puolestamme sopuhinnan Tereljeen, 30 taalaa.

Kuski oli totinen tyyppi, viskoi ajaessaan tyhjentämänsä kaljapullon muina miehinä ikkunasta ulos, jossa se murskautui ajoradalle vastaantulevien iloksi! Toivoimme salaa, että hän itse ajaa sirpaleisiin paluumatkallaan. Äijä yritti vielä polttaa tupakkaakin, mutta siinä vaiheessa Ilkka otti siltä luulot pois. Mielipuolisen parituntisen väistelimme tuhansia kuoppia, satoja nautoja ja lampaita, mutta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta perille - uskomattoman hienoon ja luonnonkauniiseen paikkaan!

Kumpuilevat metsänotkelmat, jylhät vuoret, kukkaniityt, kirkasvetiset joet, lammet, kosket sun muut mukavat toivottivat meidät tervetulleeksi, samoin kuin lehmät, lampaat, hevoset, vuohet ja harvat ratsumiehet. Ensin käytiin tsekkaamassa Juulchinin hotelli, jonka sikahinnat eivät kuitenkaan meitä miellyttäneet. Onneksi olimme lukeneet oppaastamme, että kilometrin päässä pitäisi olla toinenkin, huomattavasti edullisempi paikka. Lähdimme siis käppäilemään sinne päin. Tuskin olimme päässeet sadan metrin päähän Juulchinin pihasta, kun takaamme lähestyi iso maastoauto. Päätimme yrittää liftiä, mutta ennen kuin ehdimme edes nostaa peukaloita pystyyn, auto pysähtyi ja mongolinnäköinen kuski viittilöi meitä käymään peremmälle. Kaveri oli seurannut sivusta yrityksiämme selittää aikeitamme hotellin respalle ja ilmeisesti tajunnut jotain, sillä hän kertoi - jollain yleiskielellä - mielihyvin vievänsä meidät siihen toiseen majapaikkaan. Mongerruksesta kävi ilmi vielä jotain sen tapaista, että hänen vaimonsa "on saksalainen ja omistaa paikan"!

No, ei se ihan niin sitten ollut, mutta riittävästi sinne päin kuitenkin: parin minuutin päästä tulimme vaatimattoman, harmaanvalkoisen rakennuksen pihaan, joka sijaitsi vuolaan joen rannalla. Tyyppi hävisi sisälle ja palasi kotvan kuluttua mukanaan nuori, viehättävä mutta totinen mongolineitokainen, joka puhui lähes täydellistä saksaa. (Mutta oli siis kuitenkin aito mongoli, ja oppinut saksansa kotimaansa kouluissa). Viidessä minuutissa olimme neuvotelleet itsellemme yösijan jurtassa, illallisen, aamiaisen ja vielä paluukyydin huomenissa takaisin Ulan Batoriin! Ja kaikki tämä mielestämme naurettavan edulliseen hintaan. Ilkka kyllä tinki taas kerran ansiokkaasti.

Tutustuimme uuteen kotiimme: tilava jurttamme sijaitsi muutaman kymmenen metrin päässä itse päärakennuksesta rivissä viiden kuuden samanlaisen kanssa. Jurtat rakennetaan samaan tapaan kuin meidän armeijan "puolijoukkueteltat" eli ympyrän muotoon korkean keskisalon ja matalampien kehäsalkojen varaan. Tukirakennelma vuorataan paksuilla kamelin- tai lampaanvillahuovilla, joiden mutkikas valmistustaito on periy-tynyt mongolien keskuudessa sukupolvelta toiselle. Asumus kalustetaan aina samalla tavalla: ovea vastapäisellä seinustalla on iso alttarintapainen pöytärakennelma ja sivustoilla kaksi koristeellista makuuseslonkia. Keskellä on kamiina - yöt saattavat olla kesäl-läkin kylmiä ja kosteita - ja ovensuussa lavuaarit ja muut pesuvehkeet. Ainoa, mitä meidän jurtassamme ei ollut, oli kumissiastia, jonka olisi kirjamme tietojen mukaan pitänyt riippua kannattimissaan heti oviaukon vasemmalla puolella.

Kotiuduttuamme kuulimme naapurijurtan pihalta iloisen huudon: - Hej! Er ni svenskjer? Norskje...? Finländaje kanskje..? Tässä kohtaa kysymystulvaa tunnustimme kansallisuutemme ja tutustuimme naapureihimme, 22-23-vuotiaisiin tanskalaispoikiin Christianiin ja Tueen. Puheliaita ja itseriittoisia veikkoja, mutta ihan mukavia. He kertoivat, että saksaa puhuva tyttö oli itse asiassa heidän palkkaamansa opas Ulan Batorista ja mongolikuski tämän poikaystävä. Tässä vaiheessa meille valkeni, miksi olimme saaneet neuvoteltua itsellemme niin edulliset diilit - me olimme heille vain tervetullut "paluukyydin pikku lisäbisnes"!

Juutit kertoivat myös tulleensa ryöstetyiksi Ulan Batorissa edellisenä yönä. Oma syynsä kylläkin - mitäs olivat pikkuhiprakassa naureskelleet äänekkäästi yhtä kännisille paikallisille. Eivät olleet kuitenkaan menettäneet kuin kourallisen tugrikeja. Pojat olivat kuitenkin sen verran pelästyneet, että tarjosivat passejaan meille yösäilytykseen, kun heidän jurttansa ovea ei saanut lukkoon.

Meillä oli sopivasti reipas tunti aikaa tutustua ympäristöön ennen illallista. Käpyteltiin siltaa pitkin kohisevan joen yli - ja tultiin kerrassaan käsittämättömään paikkaan: pienten saarekkeiden ja satojen kaatuneiden puunrunkojen muodostaman labyrintin ympärillä solisi kirkasvetisiä puroja ja koskia joka puolella! Pojat halusivat heti uhmata kohtaloa ja kokeilla reisilihastensa kestävyyttä kahlailemalla ja uimalla perkeleen voimalla pauhaavissa kuohuissa. Me tyydyimme tällä kertaa vielä vain paikkojen ihasteluun. Tasapainoilimme vaakasuorilla rungoilla ja kirmailimme vaikeakulkuisessa paratiisissa.

Illallista odotellessa TV-aulassa Christian kertoi meille Bold & Beautiful sarjan juonen-käänteet, jotka Tanskassa ovat noin vuoden edellä Suomea. Uskomaton tyyppi! Yksityiskohtien runsaudesta päätellen hän on ollut mukana tekemässä käsikirjoitusta: kiistanalainen muksu on Erkin, mutta Seila sotkee verinäytteet ja se onkin aluksi Ridgen, Teilorheis kuolee lento-onnettomuudessa paitsi ettei kuolekaan, mutta Ridge ottaa Ruukun vaimoksi, koska luulee, että kuolikin yhtä kaikki ja Erkki menee ja nai Seilan mutta potkaisee letukan pihalle, kun saa vihiä, että tämä on keplotellut itsensä vihille kepulikonstein ja... No, eipä tarvitse siis vuoteen katsoa moista viihdykettä. Paitsi ehkä vähän toisella silmällä.

Ruoka oli hyvää! Meidän pöydässä istuivat juutit ja oppaat, muita vieraita oli vain kourallinen. Syötiin jotain salaatintapaista ja snitseliä. Ruoan jälkeen tehtiin kävelyretki niityille joilla kasvoi kymmeniä kauniinvärisiä kukkia ja muita heiniä, mm. edelweisseja (Ilkankin oli lopultava uskottava, kun Heli jo epäilyttävän innokkaasti oli lyömässä konjakkipullovetoa). Poimittiin kimppu erilaisia yrttejä ja kuvattiin Heliä romanttisissa taustoissa. Eräs yksinäinen hevosmies kävi tarjoamassa ratsuja, mutta emmittyämme liian kauan hän ehti kadota notkelman metsikköön, kun olisimmekin ottaneet hevoiset.

Hämärän laskeutuessa taivaalla kaarteli haarahaukkoja ja hassunvärisiä naakkoja. Hiljaisuutta olisi voinut kuunnella vaikka kuinka kauan, mutta päätimme kuitenkin mennä hotellin baariin iltamyssyille. Juutit halusivat ehdottomasti tilata James Bondin tyyliin vodkamartinit "shaken not stirred", joten ostimme kimpassa pullot kumpaakin tavaraa. Tosin olimme vahvasti eri mieltä tuosta tavasta, jolla kelpo agenttisankari juomansa nautti, mutta ehkä se vielä joskus ratkeaa. Joka tapauksessa mongoleilla oli hauskaa, kun Christian pyysi pahvipalasta lasinsa päälle juoman ravistusta varten.

Ilta sujui varsin rattoisasti eri kielisiä kohteliaisuuksia opetellessa. Saimme muistikirjaamme ainakin mongolian-, venäjän-, tanskan- ja ranskankieliset versiot yleishyödyllisistä viisauksista "Anteeksi, että ystäväni on maalta" ja "Olemme iloisia veikkoja Suomesta". Vastaavasti opetimme uusille ystävillemme suomalaisia mutkattomuuksia. Vodkamartinien vaikutuksen myötä pääsimme pikku hiljaa kaikista estoistamme, ja pikkutunneilla hoilasimme jo täysillä "Tsing-, Tsing-, Tsingis-kaaan..."

Nukkumaan mentäessä ulkona oli jo aika viileää. Alkoholin rohkaisemina pojat päättivät sittenkin nukkua passit tyynyn alla. Heli kävi vanhana partiolaisena sytyttämässä heidän kaminaansa tulen, mutta omaamme ei saatu toimimaan. Naamat nokisina nukahdimme silti autuaaseen uneen. Hei juu ja jurttalipoo...

ke 19.7. Arojen elämää, mongolianhevosia, kumissia - ja yllätys!

Kylmän ja kostean yön jälkeen aamiaiseksi lihasoppaa, kuumaa hevosenmaitoa (YÄK), leipää ja sen päällä keitetyn maidon kelmua ja vuohenjuustoa. Ravitseva tuokio. Ennen lähtöä ehdittiin käydä jääkylmässä koskessa pikauinnilla.

Sitten ahtauduttiin kaikki kuusi maasturiin, jossa oli ratti väärällä puolella. Tässä maastossa nelivetoinen cruiseri olikin ainoa oikea ajopeli - mennä töyssyteltiin välillä sellaista vauhtia ajolinjojen ulkopuolella, että hirvitti. Aurinko tuli pian lähdön jälkeen esiin aamu-usvan ja pilvien takaa, ja näytti siltä, että päivästä tulee tavanomaisen helteinen.

Matkalla tavattiin hevosmies, jonka ympärillä pörräsi miljoona kärpästä. Häneltä oppaamme saivat ilmeisesti tietoja eräästä syrjäisestä perhejurtasta, jossa voisimme käydä visiitillä. Keinahtelimme tovin pitkin Mongolian aroja, kunnes lopulta löysimme etsimämme: kodikkaannäköinen pikku jurtta ympäröivine eläinaitauksineen. Perheen lapset tulivat ensimmäisenä tekemään tuttavuutta, ja kohta meitä jo ohjattiin astumaan sisään.

Asumus oli kaikessa ankeudessaan varsin viihtyisä. Keittiö, olohuone ja makuuhuone yhtaikaa aitoon mongolityyliin. Kuulemma 70 % kaikista mongoleista asuu samantapai-sissa oloissa. Heti sisäänkäynnin tuntumassa vasemmalla puolella istui perheen ikivanha matriarkka: 100-vuotiaan näköinen, uskomattoman ryppyinen isoäiti, jonka takana kahta sukupolvea nuorempaa väkeä ja heidän takanaan sängyn päällä tuskin kahden viikon ikäinen vauva. Suuren pöydän alla keskellä telttaa makasi pieni vuohenkili. Joka puolella seinillä ja pikkupöydillä oli paljon koriste-esineitä ja perhevalokuvia. Kaiken yllä leijaili ihmisten, eläinten, eltaantuneen ruoan ja erilaisten eritteiden tunkkainen haju.

Emäntä viittilöi käymään peremmälle ja ojensi airag-astian ensimmäiselle. Tämä venäjänkielessä kumissina  tunnettu juoma valmistetaan antamalla tammanmaidon käydä alkoholipitoiseksi. Tapoihin kuuluu maistaa kumissia aina samasta puuvadista, jota ei koskaan tyhjennetä eikä pestä, vaan täytetään sitä mukaa uudella, kun sitä katoaa ahnaisiin herkkusuihin. Christiania lukuunottamatta kaikki maistoivat kohteliaasti, Heli vieläpä pyysi saada lisää! (Maku oli kylläkin jotain kokkelipiimän vesiheran ja krapulaoksennuksen välimaastosta, toim. huom.). Opaskirjassamme kehotetaan vierasta sisään tullessaan kohteliaana eleenä aina hämmentämään hieman kumissiastiaa, mutta me emme siis sitä ehtineet tehdä, kun se jo työnnettiin eteemme.

Jurtan pihamaalla laidunsi jos jonkinlaista otusta: oli hevosia, lehmiä, lampaita, vuohia ja jakkilehmiäkin. Kun katselimme söpöjä mongolianhevosia sillä silmällä, tuli isäntä yhtäkkiä kysymään, emmekö tahtoisi ratsastaa niillä. No mehän tahdottiin! Seuraava puolituntinen olikin varmaan koko reissun ikimuistoisimpia kokemuksia: paineltiin hyvätapaisilla hevoisilla pitkin ja poikin vehreitä niittyjä ja ihasteltiin elämän autuutta. Ilkan heppa kääntyi vasemmalle, kun sille näytti kädellä ja sanoi samanaikaisesti suomeksi "Hei, hevoinen, vasemmalle". Laukkaamaankin suostuivat! Heli sai omansa menemään niin oivallisen näköistä tölttiä, että isäntä äityi suoltamaan suustaan mongoliankielisiä kohteliaisuuksia.

Bonanza-tunnelmien jälkeen näimme, miten hevosta lypsetään: ensin annetaan varsan imeä vähän aikaa, jotta saadaan oikeat näpyttimet esiin, ja sitten tempaistaan vikuroiva pikkuhepo pois ja aletaan nykiä. Hyvästelimme mukavat paimentolaiset ja jatkoimme matkaa.

Seuraavaksi pysähdyimme paikassa, josta on kaivettu esiin dinosaurusten fossiileja. Ohikulkijoiden huomion kiinnittämiseksi vuorten eteen tasangolle oli valettu luonnollisen kokoisia bronto- ym. sauruksia. Juutit halusivat välttämättä kiivetä n. 5 metriä korkean otuksen selkään. Me sen sijaan tyydyimme yrittämään kuvata jättiläishepokatteja, jotka lentoon lähtiessään muuttuvat kauniin punaisiksi ja surisevat kuin kolmen hevosvoiman Evinrude.

Kolmas taukopaikka päätettiin ex tempore pitää vuolaan virran rannalla, koska lämpötila oli taas kivunnut lähelle 30:a, ja kaikki halusivat uimaan. Oppaiden ilmeistä saattoi jo lukea hienoista kärsimättömyyttä, mutta pojathan olivat maksaneet heille koko vuorokaudesta, ja aikaa oli vielä runsaasti jäljellä. Idyllisten maisemien keskellä pulahdettiin nelistään jokeen, jonka virta oli niin voimakas, että 50 metrin matkan saattoi uida lähes viidessä sekunnissa! Oli siinä yläjuoksun villihevoslaumalla ihmettelemistä, mitkä kummat otukset olivat tulleet häiritsemään heidän kisailuaan.

Vaatteisiin ja kenkiin oli pulikoinnin aikana ryöminyt suuria hämähäkkejä, mutta niistä onneksi päästiin eroon. Tässä vaiheessa lahjoitettiin juuteille pullonavaajasolmiot kiitokseksi siitä, että päästiin heidän matkassaan pois Tereljestä. Olivat aidosti otettuja saamastaan huomiosta.

Kaupunkiin päästyämme käytiin kämpillä vaihtamassa vaatetta, saatiin isännältä avaimet, ja mentiin syömään hotelli Ulan Batorin alimman kerroksen hienoon ravintolaan. Hinta-laatusuhde oli oivallinen: kahdet salaatit + kokolihapihvit ja kahdet tuontioluet maksoivat yhteensä noin 30 Suomen markkaa! Ja pöytämme vieressä lorisi komea värivaloin koristeltu suihkulähde.

Kesken ruokailun huomasimme yllättäin tanskalaiset ystävämme salin toisella puolella selin meihin, joten päätimme vähän pilailla heidän kustannuksellaan. Kirjoitimme serviettiin tanskankielellä oppimamme "anteeksi, taidatte olla maalta", ja annoimme tarjoilijan viedä sen heille muina miehinä. Siitäkös riemu nousi.

Sitten olikin mukava kierrellä kaupungilla kortteja ja matkamuistoja etsiskellen. Eräästä taidemyymälästä Sukhe Bator -aukion laitamilta löysimme hienon suveniirin, jolla tulisi olemaan keskeinen sija Kalliorinteen-kotimme saunassa: massiivisen komean, hevosenpäällä koristellun löylykauhan! (Soppakauhaksi kai ne oli sen tehneet, mutta sehän ei meitä haitannut). Ennen paluuta "kotiluolaan" kävimme Juulchinista hakemassa seuraavan päivän tärkeät asiapaperit eli junaliput Kiinaan.

Saimme vihdoin selville myös isäntämme nimen: Batchuluun. Hän oli taas keittänyt meille kannullisen teetä, ja tällä kertaa saimme hänet istumaan seuraamme juomaan sitä itsekin. Näytimme hänelle valokuvia Suomesta, mistä hän innostui niin paljon, että haki myös oman perhealbuminsa. Kaikki kuvat esittivät asennossa poseeraavia ihmisiä, ja ne oli ryhmitelty siten, että ensimmäiset kymmenen sivua olivat äidin kuvia eri ikäisenä, sitten isän ja lopuksi hänen itsensä. Kovin vauhdikasta elämää Batchuluun ei ainakaan kuvien perusteella ollut viettänyt.

Kohta teehetken jälkeen Ilkka kuuli vessasta pamahduksen, joka osoittautui rikki räjähtäneeksi sähkölampuksi. Sirpaleita siivotessaan hän tunsi jotain kosteaa tipahtelevan kasvoilleen, ja kas: katosta lampun juuresta tippui vettä! Vähitellen vettä alkoi valua lorinalla myös eteisen kattolampun johdosta ja pikku hiljaa myös seiniä pitkin. Batchuluun yritti soittaa jollekulle ja lähti sitten käymään naapurissa. Yritimme saada hänet tajuamaan, että olisi syytä löytää ihan ensimmäisenä sähköpääkeskus, koska "vesi ja sähkö yhdessä eivät ole mukava asia". Yhdessä sitten löydettiinkin käytävästä sähkö-kaappi ja käännettiin kaikki kytkimet varmuuden vuoksi toiseen asentoon.

Vettä tuli koko ajan lisää, ja pian sitä oli eteisen lattialla jo tasainen kolmen sentin kerros. Heli yritti lapioida sitä rikkalapiolla vatiin ja siitä lavuaariin, mutta reipas isäntämme ei antanut korkea-arvoisten vieraiden tehdä töitä, vaan yritti itse pienen rätin avulla luututa lainehtivaa lattiaa kuivaksi. Pakkasimme tavaramme rinkkoihin ja valmistauduimme jättämään sortuvan rakennuk-sen - tarvittaessa vaikka hyppäämällä parvekkeelta (2. kerros), jos tilanne muuttuisi uhkaavaksi. Eihän näistä ikivanhoista taloista koskaan voi tietää... Yritimme myös soittaa Juulchinin numeroon Amgalanille pyytääksemme siirtoa toiseen majapaikkaan, mutta toimisto oli jo suljettu tältä päivältä. Ei auttanut muu kuin toivoa parasta. Batchuluun lähti uudestaan hakemaan apua, ja varoitti avaamasta ovea kelle-kään ulkopuoliselle.

No, vartin päästä joku koputteli ovelle, ja Ilkka teloi sormensa yrittäessään avata ruosteista lukkoa. Haava oli sen verran syvä, että verta tuli aika lailla - kuin myös edelleen vettä katosta. Jos oven takana vielä olisi ollut joku rahanhimoinen tappaja, olisikin tilanne ollut jo lähes luisumassa käsistä, mutta onneksi siellä oli vain Batchu, joka ilmoitti, että tilanne on hallinnassa. Talon päävesiputki oli räjähtänyt, mutta vuoto oli saatu tyrehdytetyksi. Ja juuri ajoissa, sillä salakavalat pikku purot tapetissa olivat edenneet jo meidänkin huoneemme puolella sänkymme kohdalle.

Laastaria sormeen ja kaupungille juhlimaan voittoa ilkeästä vesijohdosta. Ostettiin kaljat ja kirjoiteltiin kortteja puiston penkillä. Sataa ripsautti vähän. Karvaa vaille kymmenen käpyteltiin takaisin, sillä Heli ei halunnut uhmata kohtaloa maleksimalla kovin myöhään kaupungilla. Tunnelmaan vaikutti osaltaan myös Batchun kertomus turistista, joka oli keväällä tapettu ryöstön yhteydessä. Kerran tosiaan meidänkin ovea oli hakattu, ja Batchu oli oven läpi huutamalla ajanut rauhanhäiritsijät tiehensä. Mutta meille ei siis sattunut Ulan Batorissa muuta sen tapaista.

Tullessamme kotiin, lattia oli jo saatu suhteellisen kuivaksi. Vettyneen tapetin ja liuenneen maalin haju loi oman tunnelmansa viimeiseen yöhömme Mongolian maisemissa. Unen päästä saatiin helposti kiinni viimeistelemällä ensin kortit ja lueskelemalla mongolien elämäntyylistä kertovaa "Kultaiset vuoret" -kirjaa.

to 20.7. Paahtava Gobin autiomaa - kameleita ja kangastuksia

Herätys 7.30. Amgalan tuli hakemaan 8.30, ja juna olisi määrä lähteä 9.30. Säntillisiä nämä mongolit. Isäntäkin saatiin sen verran ylös punkastaan, että saatiin annettua tarramuistilappusarja muistoksi ja kiitokseksi "jännittävistä vieraanvaraisuuksista".

Asemalla oli iloinen hälinä päällä. Meidän naapurikabiinissa teki lähtöä vissiin hääpari, koska morsiamenäidinnäköinen itkeskeli ja pirskotti maitoa junaa kohti. Heliä harmitti, ettei saanut otetuksi kuvaa moisesta hetkestä, vaikka olisi ollut oiva tilaisuus. Juna nytkähti liikkeelle, ja olimme matkalla Kiinaan! Kämppiksinä meillä oli tällä kertaa kaksi n. 25-30 vuotiasta kaveria, hollantilainen ja belgi. Jälkimmäinen oli taas näitä maailmanmatkaajia - oli kiipeillyt mm. Mt Kenyalla ja Kilimandjarolla viime vuonna. Mukavia tyyppejä.

Kartan mukaan aloittaisimme tuota pikaa koko matkan ehkä etukäteen jännittävimmän taipaleen: Gobin autiomaan ylityksen! Maisemat muuttuivatkin nopeasti yhä karuimmik-si ja kuivemmiksi. Oli helppo uskoa, että Mongoliassa väentiheys on vielä Suomeakin alhaisempi (alle 2 henkeä neliökilometrillä).

Radan viertä seuraavan puhelinlinjan tolppien nenissä istui valtava määrä erilaisia haukkoja, ja muutenkin Gobin eläimistö esittäytyi meille autiomaaksi uskomattomassa lajirunsaudessaan: aamupäivän aikana nähtiin kettu, jäniksiä, maaoravia, kurkia, neitokurkia, trappeja, haikaroita, kotka, harjalintuja ja lehmänraatoja. Oli kuin olisi katsellut jotain luontoleffaa. Vieläkään ei malttanut ottaa matkalukemisromaaneja esiin, vaan istuimme nenät liimautuneina ikkunaan ja nautimme jokaisesta hetkestä. Jokainen uusi haukka tai pieni maaorava sai mielenkiintokäyrän hypähtämään piirun verran korkeammalle - ja niitä tosiaan riitti!

Lämpötila kohosi päivän mittaan ennätyslukemiin - tarkkaa astemäärää emme mistään nähneet, mutta ihotuntumalla asemalaiturilla tuntui noin 40-asteiselta. Ehkä 45-kin, mene tiedä. Tosiaan, autiomaassakin oli pieniä kyläpahasia, joissa juna pysähtyi, ja asukkaat saivat tarvitsemiaan tavaroita. Emme voineet lakata ihmettelemästä, miten joku VOI asua tällaisissa helvetinolosuhteissa, mutta kukaan ei varmaan ollut kertonut näille poloisille paremmasta.

Yhdellä pienellä asemalla (Choyr), jolla juna pysähtyi kymmeneksi minuutiksi, Ilkka näki asemarakennuksen takana olevalla aukiolla jotain mielenkiintoista ja päätti lähteä katsomaan. Heli yritti jarruttaa, ettei sinne nyt uskalla lähteä, kun juna voi lähteä milloin hyvänsä. Mutta pitihän siellä käydä ihmettelemässä paikkakunnan suuren pojan, koko Mongolian ainoan kosmonautin, Ertvuntzin, patsasta. Kävi kyllä mielessä, että mitä jos se juna tosiaan olisi livahtanut, ja me oltaisiin jääty sinne unohdettuun kuiva-Laredoon vaikka viikoksi! Parempi kun ei ajatellut sitä...

Sayn Shandista ostettiin paikalliselta taiteilijalta miniatyyritaulu yhdellä dollarilla, joten helpotettiin ainakin hänen elämäänsä hieman. Transmongolian blues helpotti tilannetta siinä vaiheessa, kun kuultiin, että olut oli loppunut ravintolavaunusta! Illan suussa nähtiin lisää eläimiä: kauan odotettuja kaksikyttyräisiä kameleita sekä muutamia antilooppeja. Heli totesi korppienkin lentävän suu auki, kun on niin kuuma...

Keskellä yötä tultiin vihdoin rajalle (Dzamyn Ude), jossa seistiin viitisen tuntia - mm. siksi, että junaan piti vaihtaa uudet telit. Kiinassa on nääs kapeampi raideleveys kuin Venäjällä ja Mongoliassa. Juna ajettiin valtavaan halliin, jossa massiivinen hydrauliikkajärjestelmä nosti koko junan kerralla noin metrin verran ilmaan, ja pyörät saatiin vaihdettua. Ylimääräistä painetta tuotti hyttimme kiinni juuttunut ovi, eikä päästy vessaankaan moneen tuntiin. No, onneksi se olut oli loppunut junasta jo aiemmin päivällä...

pe 21.7. Ilo ilman Kiinaa on teeskentelyä vaan - kulttuurishokki!

Vaihtelevalla menestyksellä torkuttu yö. Pohjois-Kiinan maisemat olivat leppoisan jylhiä ja vehreitä. Rajakaupunki Erlyanin jälkeen pysähdyttiin Jiningissä, Datongissa ja Zhangjiakoussa. Oikeastaan ensimmäisen kerran tuntui siltä, että saisi tämä matka jo pikku hiljaa loppuakin. Viimeisiä tunteja junassa kulutettiin ahmimalla Kiina-oppaita. Maan historiassa, kulttuureissa ja kaiken maailman dynastioissa riittikin pänttäämistä, puhumattakaan kaikesta käytännön infotulvasta, joka olisi hyvä omaksua ennen Pekingiin saapumista.

Ravintolavaunussa tavattiin sveitsiläinen ystävämme Jürg pitkästä aikaa. Hän kertoi joutuneensa mieron tielle Ulan Batorissa - kukaan ei ollut tullutkaan häntä vastaan asemalle, vaan raukka oli joutunut käymään toista vuorokautta turhauttavaa faxisotaa Sveitsiin asti ennen kuin tilanne oli selkiytynyt. Myös tanskalaiset ja yksi saksalaistuttu nähtiin lounaalla.

Ystävällinen korealaismies äityi näyttämään meille perhevalokuviaan - juuri ennen kun juna pysähtyi Badalingin asemalle, aivan Kiinan Muurin  tuntumaan. Tätä yhtä maailman rakennustaiteen käsittämättömimmistä ihmeistä olimme etäämmältä saaneet ihailla jo jonkin aikaa, mutta nyt siis päästiin ulos junasta ihmettelemään sitä kaikessa rauhassa. Suurin osa tästä lähes 7 000 km pitkästä, keskimäärin viisi metriä korkeasta ja neljä leveästä vallista on rakennettu 1200-luvulla estämään barbaarikansoja pääsemästä kilttien kiinalaisten kimppuun. Turisteja varten sitä on kunnostettu muutamia pätkiä, mutta muuten se on jo aika huonossa kunnossa. Otimme muutamia kuvia, ja päätimme tulla tänne vielä ajan kanssa uudestaan. Sillä pitihän muurille päästä myös kiipeilemään. Maaston korkeusvaihteluista kertoi paljon se, että juna joutui muurin tuntumassa pysähtymään vähän väliä joko veturin vaihtoa tai jarrujen jäähdyttelyä varten.

Viideltä tultiin sitten lopulta perille Pekingiin - tai Beijingiin, niin kuin nykyisen tekstiasun mukaan kuuluu sanoa. (Joku fiksu on päättänyt, että länsimaiset saavat opetella kokonaan uudet kiinalaisnimet: niinpä enää ei esimerkiksi sanota Mao Tse-Tung vaan Zedong ja Tsiang Kai-Shek on Jian Jiashee. Älytöntä!)

Joka tapauksessa shokki oli ihan yhtä totaalinen, oltiinpa sitten Pekingin tai Beijingin päärautatieasemalla: pieniä, mustatukkaisia ihmisiä oli joka puolella niin saatanan paljon, että lähdettiin raivaamaan tietä asemalta pois päin kilometrin verran ennen kuin edes pysähdyttiin tutkimaan kartoista, missä ollaan ja mihin päin halutaan. Sinänsä huvittavaa, että ensimmäiset ihmiset, jotka tulivat meille juttelemaan Kiinassa, olivat pari hätääntynyttä länsituristia, joita me emme hennoneet olla neuvomatta - vaikka emme mitään tienneetkään! Rahaa saatiin vaihdetuksi ylellisen hotelli Beijingin tiskillä. (Onneksi nykyään on käytössä vain yksi raha, ettei käy niin kuin ystävällemme HS:n toimittaja Tarja Saarivuorelle, joka töppöili itsensä putkaan sotkettuaan turistirahan ja kansanrahan keskenään).

Taxilla mentiin sitten hotellille, joka oli suomenkielisen opaskirjamme perusteella houkutteleva, mutta jota ei mainittu lainkaan kansainvälisessä oppaassa. Niinpä siellä ei varmaankaan olisi kovin paljon länsituristeja.
Hotellin nimi oli Bamboo Garden, ja se sijaitsi n.s. hutong-alueella (= kuja-asutusalueella) parin kolmen kilometrin päässä pohjoiseen kaupungin valtavasta keskusaukiosta Tiananmenin (Taivaallisen Rauhan) aukiosta. Sivukuja, jonka varrella paikka sijaitsi, oli niin kapea, ettei taxi kunnolla mahtunut sille kääntymään.

Itse hotelli osoittautui varsin korkeatasoiseksi: vihreiden, runsaiden puutarhaistutusten keskelle rakennettu matalahko kompleksi, jonka hintatasokaan ei (vielä tässä vaiheessa) tuntunut päätä huimaavalta. Katsoimme paria huonetta tarkemmin ennen kuin teimme valintamme. Huoneen pöydältä löydetty höyryävänvihreä tee ja tunnin likoaminen kuumassa kylpyammeessa tuntuivat sillä hetkellä "taivaalliselta rauhalta".

Sitten tietysti innolla tutustumaan uuteen kotikaupunkiin! Lähikorttelit kapeine kujineen antoivat oivallisen ensivaikutelman kiinalaisesta elämänmuodosta: ihmiset käytännöllisesti katsoen elävät ja asuvat kaduilla - laittavat ruokaa, syövät, leikkivät ja nukkuvatkin toinen toistaan vaatimattomammissa oloissa. Mutta kaikesta huolimatta vastaantulijat näyttivät elämäänsä tyytyväisiltä. Meitä tuijotettiin hyväntahtoisesti, ja lähes kaikki vastasivat estottoman naurun säestyksellä tervehdykseemme "ni hao!"

Kujat ja suuremmat kadut vilisivät mustia polkupyöriä, joiden lomassa jalankulkija tunsi olonsa välillä aika turvattomaksi. Ikään, asemaan tai sukupuoleen katsomatta kaikki kiinalaiset ajavat pyörällä. Lapset, työssäkäyvät liikemiehet, opiskelijat, vanhukset... vaikuttavin näky olivat valtavien taakkojen kanssa liikkuvat tavarantoimittajat ja jätteiden kierrättäjät.

Ensimmäinen puikkoateria syötiin "Hihittelevän tytön kapakassa", jossa kielimuurista huolimatta onnistuttiin saamaan mielettömän hyvää hapanimeläpossua. Aterian jälkeen halusimme vähän brassailla: yritimme selvittää oppaastamme, miten pyydetään laskua kiinaksi! Pahaksi onneksi sitä ei suoraan löytynytkään, mutta ruokailusanaston puolella oli mm. "maksaa sechuanilaisittain". Niinpä me sitten kutsuimme hihittelevän tytön paikalle ja sanoimme sujuvalla kantoninkiinalla haluavamme maksaa sechuanilaisittain. Siitäkös sitten soppa syntyi, kun tyttö äimistyneenä kyselemään, että "Mitä?! Vielä lisää ruokaako?"

Kohta paikalla oli koko pienen ravintolan henkilökunta selvittämässä yhdessä tilannetta, ja kyllä siinä jokunen tovi vierähti ennen kuin kaikille oli valjennut, että kyse olikin vain hauskasta pikku sanaleikistä. Tai ainakin me vain maksettiin ja lähdettiin.

Pimeältä kujalta ostimme vielä kasan litsiluumuja ja persikoita yöpalaksi hotellille.

la 22.7. Matkailunähtävyytenä Tiananmenilla - keisarillista kurjuutta

Aamiainen vedettiin napaan omassa puutarhassa, jossa tavattiin Ruotsissa vaikuttava kiinalaisliikemies. Hän selitti meille puutarhan puista kantautuvan surinan "litsien kypsymisen surinaksi" eli tietty kaskas-laji kuulemma pitää elämää samoihin aikoihin kun nämä herkut ovat valmiita naposteltaviksi. Hyvää englantia puhuva kaveri antoi käyntikorttinsa ja vaati Ilkkaa lähettämään mainostoimistonsa esitteet hänelle heti matkan jälkeen. Saattaa kuulemma olla yhteisiä intressejä siinä vaiheessa, kun hänen firmansa tekee maihinnousun Suomeen! Aamiaisen jälkeen taxilla Aeroflotin toimistoon (Jianguomen-hotellin yhteydessä) paluulippuja ostamaan. Parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme viimein yrmeäilmeisen ryssävirkailijan tiskille, jossa meille kerrottiin, ettei puhettakaan lipuista, jos ei ole passeja ja käteistä mukana. Arvatkaa oliko! Eikun maanantaina uudestaan!

Polkupyöräriksalla köröteltiin sitten Tiananmenille, jonka koko yllätti: parikymmentä Red Squarea olisi mennyt tälle kaikkien torikammojen äidille kevyesti. Väkeä oli kuin shanghaiepistolassa. Emme olleet ehtineet ihmetellä näkyä vielä kovinkaan pitkään, kun meidät pysäytti nuoripari, joka välttämättä halusi vuorotellen päästä valokuvaan meidän kanssa! Aargh! Mitäköhän Helsingin neekerit sanoisivat vastaavassa tilanteessa...?
Tiananmenia ympäröivät jättimäiset hallit, tunnetuimmat niistä Maon mausoleumi, Kansojen Palatsi ja Kulttuurihistoriallinen museo. Museon eteen oli ripustettu valtava digitaalinäyttöinen kello, jonka sekuntilukema (sillä hetkellä jotain 67297691) muistutti ihmisiä Hongkongin vapautumisesta brittivallasta vuonna 1997.

Aukion laidalla oli sopivasti Maon muotokuvalla koristettu Kielletyn Kaupungin portti, ja päätimmekin käydä tämän pakollisimman turistikohteen ensin alta pois. Kolmisen tuntia riitti nippa nappa läpikävelyyn, oli se sen verran kolossaali mesta kaikkine "Täydellisen Sopusoinnun Halleineen" ja "Kuhankeittäjän Kuuntelemisen Paviljonkeineen". Olipa yhdellä sisäpihan muurilla meidän mielestä valtavankokoinen "Täydellisen Kaalikeiton Patakin"... Keisarin entisiin halleihin ja salonkeihin ei kuitenkaan päässyt sisään, sai vain kurkistella ihmismassan olkapäiden yli oviaukoista ja ikkunoista. Koko kaupunki oli yhtä valtavaa sisäpihojen ja palatsien sokkeloa. Päätettiin vuokrata kotona elokuva "Viimeinen keisari" ja tutustua paikkaan paremmin.

Ollessamme jo matkalla ulos Kielletystä Kaupungista tapasimme yllättäin juuttipojat, jotka kerskailivat halvalla majoituksellaan. Emme viitsineet masentaa heitä kylpyammeellamme ja kaukosäädettävällä ilmastointilaitteellamme, vaan toivotimme antoisaa lomanjatkoa.

Jatkoimme kierrostamme Bei Hai -puistoon, jonka rannalla kuherteli pariskuntia ankkaveneissä. Me sen sijaan nautimme romanttisen Kentucky Fried Chicken -kana-aterian. Puistossa ihmeteltiin Gigong-mietiskelijöitä - pappoja jotka seisoivat omituisessa asennossa katse tyhjyyteen suunnattuna, osa nojasi taakse päin puun runkoon imien näin itseensä puun energiaa. Ei menty lampeen uimaan, vaikka paikalliset yrittivät houkutella, sen sijaan kierreltiin ja katseltiin torikauppiaitten touhuja.

Yhdessä kulmakuppilassa odotettiin ensin melkein tunti Pekingin ankkaa, kunnes tarjoilija sai kerrottua, ettei sitä olekaan. Eli tärkeintä oli "kasvojen säilyttäminen" perikiinalaiseen tapaan, ei niinkään totuuden puhuminen tai asiakkaan tyytyväisyys. Muna! Jotain melonipitoista jälkiruokaa kuitenkin saatiin.

Loppuilta vietettiin leppoisasti hotellilla hedelmien ja telkkarin parissa. Varsinkin kiinalainen ooppera ja korkeatasoiset animaatiomainospalat olivat kiehtovaa katseltavaa.

su 23.7. Maailman suurin turistikohde - ja kulinaarisia elämyksiä

Piti nousta varhain, jotta oltaisiin päästy puistoon bongaamaan taiji-voimistelijoita. Myöhästyttiin kuitenkin sen verran, että puoli kahdeksan aikaan enää yksi vaivainen jumppaaja oli jäljellä. Satoi tihuuttamalla, mutta päätettiin silti lähteä lähijunalla Muurille. Metrolla löydettiin oikealle asemalle, mutta siellä saatiin kuulla, että päivän ainoa juna Badalingiin oli jo lähtenyt. Ainoa lohtu oli aseman läheltä tavattu "roskapingviini", siis pingviinin muotoinen metrin korkuinen roskalaatikko, jonka Heli olisi tahtonut matkamuistoksi. Siinä oli kuitenkin sen verran saastaista tavaraa sisällä, että ajatuksesta luovuttiin.

Tappiota mentiin sulattelemaan yhteen kadunvarsikuppilaan, jossa vedettiin brunssiksi friteerattuja kananvarpaita, nyyttejä ja muffineja. Emme olleet vielä baarissa varmoja ensin mainituista, mutta aterian jälkeen näimme niitä myytävän raakoina seuraavassa kadunkulmassa - JORK! Toivottavasti ne oli pesty hyvin.

Karttaa kadulla tutkiessamme tapasimme ystävällisen 63-vuotiaan amerikkalaisladyn, jolta kuulimme pitkät tarinat Kiinan nykytilasta. Ei ollut kuulemma elämä kovin herkkua hänelläkään täällä ollut, mutta itsepä oli osansa valinnut. Olimme itse asiassa jo luopuneet toivosta päästä enää tänään muurille, kun yhtäkkiä jostain ilmestyi n. 12-vuotias pikkupoika hokien taikasanaa "Badaling?" "Badaling?"
Hän johdatti meidät juoksujalkaa pari korttelia ihmismassan läpi pienelle parkkipaikalle, josta oli juuri lähdössä pieni bussinrämä Badalingiin! Mikä säkä!

Matka muurille kesti puolitoista tuntia. Oli hienoa päästä sittenkin tutkimaan tätä uskomatonta rakennelmaa lähempää. (Urbaanin huhun mukaan Kiinan muuri olisi ainoa ihmisen tekemä juttu, joka muka näkyy kuuhun asti, mutta uskokoon ken tahtoo). Kuten jo aiemmin tuli mainittua, on valtaosa muurista jo rapistunut todella huonoon kuntoon, ja kasvillisuuskin on alkanut peittää sitä näkyvistä. Täällä kuitenkin noin kilometrin pätkä oli entisöity hienosti, ja saimme hyvän vaikutelman siitä, millainen se oli ollut loistonsa päivinä.

Nousimme satoja jyrkkiä portaita satojen muiden (etupäässä kiinalaisten) turistien seassa tungeksien ja pääsimme lopulta korkeimmalle kohdalle, josta avautuivat mahtavat näköalat eri puolille runsaan aluskasvillisuuden peitossa olleeseen laaksoon. Yllättäen tapasimme tutunkin: saman jenkkikaverin, joka oli tullut juttelemaan Baikalilla! Häneltä kuulimme, että jos olisi jatkanut muurin kunnostamatonta osaa pitkin kolme mailia, olisi päässyt Kentucky Fried Chickeniin. Toivotimme hyvää ruokahalua ja käännyimme itse takaisin.

Jalat maitohapoilla otimme yhdet "muurinpohjaoluet" alhaalla ja ihmettelimme salaa mummoa, jonka jalkaterät olivat tuskin viiden sentin mittaiset. Tämä keppien varassa köpöttelevä poloinen oli joutunut ikätoveriensa tapaan kärsimään jalkojen typistyksen pikkutyttönä: äiti sitoi jalat joka ilta, varpaat käännettiin jalkapohjan alle, jolloin kaikesta huolimatta kasvavat kynnet aiheuttivat mukavia pikku märkäpesäkkeitä... Ja tämä kaikki vain siksi, että miesten mielestä avuton ja kömpelösti liikkuva nainen oli seksikäs "kuin pajunvitsa kesätuulessa". Naisen tuli lisäksi olla ylpeä pikku "lootuksenkukistaan". Jee!

Paluumatkalla pysähdyimme ruokatauolla jossain tehtaan takapihalla, jossa saatiin kuin vahingossa ilmaiset vesimelonit! Joskus kielitaidottomuudesta on hyötyäkin. Beijingissä mentiin sitten kunnolla syömään yhteen muslimipaikkaan, jossa saatiin listaa summanmutikassa osoittamalla jotain todella hyvää.

Metrolla kotiin, jossa odotti iloinen yllätys: Helin erikoiskätköistä rinkan pohjalta löytyi ylimääräiset 800 juania, joita lähdettiin tuhlaamaan hotellin puutarharavintolaan. Täällä
syötiin koko reissun kuvottavin ateria: kylmää ihraisenrustoista lima-ankkaa, hytkyvää tofu-kaalihyytelöä ja kummaa pikkelsiä. Häivyttiin vähin äänin vielä kujille iltakaljalle.

Pieneltä vaatimattomalta sivukadulta löysimmekin hauskan paikan. Olimme ainoat asiakkaat, joten molemmille riitti oma teinityttö vahtaamaan olutlasin tyhjentymistä. Tytöt seisoivat asennossa metrin päässä meistä ja täyttivät lasin heti kun siihen vähänkään koski. Ilkka oli pari kertaa vain juovinaan, ja heti oli typy kaatamassa lisää olutta jo ennestään piripintaiseen lasiin!

Halusimme ostaa lasit matkamuistoksi, mutta ne tyrkytettiin meille väkisin ilmaiseksi. Ei auttanut edes setelin survominen hyvästelykättelyn yhteydessä 10-vuotiaan pojan kouraan - tämä pudotti rahan kauhistuneena lattialle, josta vanhemmat siskot sen sitten palauttivat meille. Koko perhe tuli ulos saakka vilkuttamaan meille, kun poistuimme pimeään Beijingin yöhön.

ma 24.7. Jonotusta, odottelua ja loputonta käppäilyä

Ensin pankkiin käteistä nostamaan, sitten uudestaan Aeroflottiin. Tällä kertaa jonotettiin vain kolme tuntia! Tosi masentavankoppava virkailijatar viilasi vain kynsiään kaikessa rauhassa ja tiuski tuskastuneille ihmisille, jotka eivät voineet käsittää, miksei mitään tapahdu. Lopulta päästiin sitten tiskille, jossa kaveri kysyi muina miehinä, paljonko haluamme maksaa lennostamme. Ilkka sanoi, ettei ainakaan 400 dollaria enempää lipulta. Siihen kaveri, ettei tässä ole enempää pyydettykään, mihin taas Ilkka sanoi "ooho" ja kaivoi rahat lompakostaan. Naurettava hinta (Suomesta ostettuna sama lippu olisi maksanut lähes 7000 markkaa!), mutta vähän jäi kismittämään, ettei sanottu 300. Lippuun kirjoitettiin kuitenkin hinnaksi 1850 USD. Hulluja nuo venäläiset! Ollessamme poistumassa tuli eräs liikemiehen näköinen sivullinen kyselemään, paljonko maksoimme lipuista, ja kuultuaan hinnan nyökkäsi hyväksyvästi: - Halvalla saitte!

Maon mausoleumi jätettiin sovinnolla käymättä, sillä vaikka jono liikkui tavallista kävelyvauhtia neljä ihmistä rinnan, arvioimme toimitukseen menevän ainakin kymmenen tuntia - jonossa oli ihmisiä n. 40 000! Ja kaikki yhden hemmetin hullun ruumiin nähdäkseen! Sen hullun, jonka aatteiden ansiosta vinosilmäväkeä on nyt miljardi liikaa. Hulluja myös nuo kiinalaiset!

Yritimme ostaa junaliput Beidaiheen Keltaisen Meren rannalle, mutta tilanne asemalla oli toivoton - liput olisi pitänyt varata vähintään viikko etukäteen. - Meio, meio... ainoa sana, minkä kansainvälisen lippuluukun virkailijat osasivat: "ei ole".

Siispä shoppailemaan Dachalan-streetille, joka oli tuollainen kunnon basaarialue pikku kojuineen ja tavarapaljouksineen. Apteekista löytyi oppaan suosittelemat ihmerohdot, Helille helleasu ja kummipoika Matiakselle hieno veturi, joka puksutti ihan oikeata höyryä. Metrotunnelista löytyi vielä isoäidille kävelykeppi ja Ilkalle lehmäkoristeinen kraka. Kaikkien näiden kunniaksi juotiin katubaarissa yksi Tsingtao. Ruokapaikaksi valittiin tällä kertaa mukavansaastainen, kärpäsiä kuhiseva turkkilaismesta, jonka sapuskoissa ei oltu säästelty rasvaa. Mutta hyviä olivat nekin. Häämatkalta opitut "Tesekkür" "Merhaba" ja "Allaha ismarladik" herättivät isännässä ihastusta.

Päätettiin etsiä loppuajaksi uusi hotelli, koska Bamboo Gardenin hintataso oli osoittautunut hieman korkeammaksi kuin ensin luultiin. Käppäiltiin pari kolme tuntia pitkin ja poikin kujia. Joka puolella oli sulkapalloilevia lapsia ja jotain merkillistä dominon-tapaista pelaavia vanhempien miesten ryhmiä - mutta ei hotelleja! Lopulta vanha riksakuski polki meidät keskitasoiselle Jiang Guo Men -hotellille, josta saimme neuvotelluksi itsellemme sopuhinnan pariksi yöksi huomisesta alkaen.

ti 25.7. Majapaikan vaihto, shoppailua ja maitohappoa

Tapeltiin Bamboon henkilökunnan kanssa ylisuuresta hotellilaskusta, joka kuitenkin lopulta jouduttiin maksamaan, koska kiinalainen ei voi koskaan myöntää olleensa väärässä. Mieli mustana muutettiin uuteen hotelliin.

Seikkailtiin taas päämäärättömästi kaupungilla - ja vihdoinkin kunnon sateessa! Ilkka herätti kyseenalaista huomiota ujuttautumalla kertakäyttösadetakki päällä tavaratalon mallinukkien rivistöön. Sitten pistäydyttiin valtavankokoisella "akvaario- ja posliinitorilla", jossa oli jos Mingin näköistä ja kokoista ruukkua ja purnukkaa. Jostain Hong-kaupasta ostettiin lukot rinkkoihin Moskovan-lentoa varten ja Aunille kissapoliisi (vaikkei se kuulemma enää kerää kissoja, mutta kun se oli niin hieno...).

Jollain sivu-hutongilla pysähdyttiin jututtamaan ja kuvaamaan onnellisennäköistä tuoretta isää ja pikkutyttöä. Sulkapalloa ja "dominoa" taas joka puolella. Jossain vaiheessa suunnistettiin Dachalanin katupystikselle syömään. Sievä sisäänheittäjä suurin piirtein valitsi annoksetkin puolestamme ennen kuin ehdimme sanoa mitään. Olimme kai nälkäisen näköisiä.

Jalkaparat jo aivan hapoilla ostettiin vielä shortsit, kassi ja viinaa ennen kuin lopen uupuneina laahustettiin metrolle ja uuteen kotiin. Katukaupustelijalta vielä mangot ja persikat iltapalaksi. Tämän hotellin miinuspuolia oli kylpyammeen puuttuminen, mutta muuten viihdyimme hyvin.

ke 26.7. Taijia, gigongia, pandoja, ankkaa - this is China!

No nyt saatiin itsemme riittävän aikaisin ylös jotta ehdimme Ritan puistoon katselemaan niitä voimistelijoita. Ja niitähän riitti! Satoja ja taas satoja ihmisiä joka puolella venyttelemässä ja vääntelemässä itseään mankkamusiikin tahtiin. Hassua. Mutta kuulemma perikiinalaista. Samassa puistossa oli myös gigong-mietiskelijöitä sekä pappaporukoita lintuhäkkeineen. Linnut oli ripustettu puun oksille seurustelemaan keskenään, ja papat juttelivat omiaan sivummalla. Mekin tietysti vähän voimisteltiin ja mietiskeltiin.

Eläintarhaan! Aamiaiseksi nykäistiin hampurilaiset tai jotain sinne päin, ja sitten eläinten kimppuun. Nähtiin rhino ja hippo ja seeproja ja muita apinoita. Sirahvit olivat kivoja ja karhut mukavia. Jääkarhu nousi kahdelle jalalle seinää vasten makupaloja pyydystämään, jolloin musta kuononpää tuli lähes neljän metrin korkeudelle (se sama, jota naparetkeilijä ei näe ennen kuin on liian myöhäistä). Retken kohokohta oli tietysti pandojen tapaaminen! Nämä laiskat otukset lojuivat velttoina varjoissa eivätkä olleet yhtä kiinnostuneita meistä kuin me niistä. Yleisesti ottaen tarha oli kurjassa kunnossa. Häkit ahtaita ja likaisia, eikä läheskään kaikissa ollut edes eläimiä. Rahapula näkyi kaikkialla. Vastoin ennakkoarvailuja eläintarhasta ei löytynyt pandakuviollista täkkiä, johon olimme ihastuneet Kielletyn kaupungin reissulla. Eikä mistään muualtakaan, joten Helin oli uhrauduttava ja mentävä uudestaan Keisarin palatsiin. Koska peitto oli takan eteen futonille saatava!

Ehdimme juuri ennen sulkemisaikaa portille, johon Ilkka jäi odottelemaan, kun vaimo sankarillisesti rämpi särkevillä jaloillaan vielä kerran läpi "Täydellisen turisminautinnon sisäpihojen". Kiinalaisopiskelija tuli harjoituttamaan englanninkielen taitojaan ja halusi kuulla mitä mieltä Suomessa oltiin Kiinan nykytilasta.

Se tunnetuin pekingiläisherkku oli vielä syömättä, joten suunnistimme seuraavaksi Tiananmenin laitamilla sijaitsevaan kuuluisaan ankkaravintolaan. Rapeaksi viipaloitu lintu, hapanimelä kala, soijakastikeyrtit ja niiden ympärille kääräistyt lätyt saivat tuta aitosuomalaisen raivoisan nälän klo 16.30 paikallista aikaa.

Maha tyytyväisenä olikin sitten leppoisaa istuskella Kansojen palatsia vastapäätä ja kirjoitella kortteja ystäville kauas koti-Pohjolaan. Tovin siinä istuttuamme meistä alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että joku tuijottaa. Käännyimme ja näimme uteliaan kiinalaisperheen aivan takanamme tutkimassa häpeämättömän avoimesti touhujamme! Lapset nauroivat meille isän ja äidin äimistellessä tosissaan kirjoitustaitoamme. Kai me sitten näytettiin hassuilta. Ilmeisesti näillekin oli koulussa opetettu, että kaikilla länsi-ihmisillä on sarvet päässä.

Metrolla hotellille - Ilkka herätti tunnelissa hilpeyttä harjoittamalla gigongia metro-aseman tukipylvään kanssa. Hotellilla saatiin ilmaiset aamiaisliput huomiseksi joltain firmalta! Suihkussa kaikista seitsemästä reiästä tuli tällä kertaa lämmintä vettä - ah, onnea ja autuutta! Yritettiin pestä myös uudesta kassista bensanhajua pois, mutta huonolla menestyksellä. Puhelin soi, ja Ilkka kävi suomalaiskiinalaisen keskustelun reseptionistin kanssa ja meni sitten kiltisti maksamaan etukäteen myös toisesta yöstä - niin kuin oli sovittukin. Samalla lähdettiin ulos kaljalle ja kirjoittelemaan kortit loppuun.

Ilkka lähti läheiseen hotelliin vaihtamaan vielä rahaa huomista taximatkaa varten Helin jäädessä lepuuttamaan jalkojaan kadunvarsiterassille. Ympärillä paistettiin rapuja ja kananvarpaita sekä keitettiin erilaisia nyyttejä. Ennen nukkumaanmenoa pakattiin vielä rinkat valmiiksi ja katsottiin telkkua.

to 27.7. Aeroflot - palvelemattomuuden kruunaamaton korpraali

Lähtöpäivä! Vaatimaton - mutta siis ilmainen - aamiainen ala-aulassa ja taxilla lentokentälle. Siellä saikin sitten - yllätys yllätys - odotella tuntikausia ennen kuin vihdoin päästiin koneeseen. Odotushallista löytyi sentään pandakarhu Ilkan veljentytölle Amandalle. Eikä mikä tahansa panda, vaan sellainen, joka kävelee, kun sen pään kohdalla taputtaa käsiä. Matkamuistomyymälän tytöt olisivat kernaasti myyneet meille vaikka koko varastonsa, mutta saimme heidät lopulta uskomaan, että nalleen menivät viimeiset käyttövaramme.

Itse lentomatka oli ihan jees. Ruoka oli jopa odottamattoman hyvää kaiken ennakkoasennoitumisen jälkeen, eikä palvelussakaan enää ollut moittimista. Välilasku oli Novosibirskissa muutaman tunnin lentämisen jälkeen, ja Moskovaan saavuttiin illansuussa.

Mutta sitten päästiin taas odottelemaan! Tunnit vierivät hitaasti, kunnes lopulta systeemin tyylille uskollisena erittäin ynseä ämmä vei meidät bussille, jolla päästiin varsinaiselle keskitysleirille. Toisin sanoen kansainvälisellä alueella sijaitsevalle Aeroflotin transit-hotellille. Kaamea läävä - kuin suoraan jostain vuosisadan alun kauhuleffasta: autio ja tyhjä, lukuunottamatta meitä kourallista turistiparkoja. Huoneet olivat mahdollisimman riisuttuja, taulut ja lamput revitty seiniltä, maalit rapisseet lattialle aikoja sitten eikä kuumavesihanassa ollut edes hantaakia. Puhumattakaan vessan torakkayhdyskunnasta! No, viimeisen yönhän sitä nukkuu vaikka tunkiolla, kun tietää pääsevänsä pian kotiin.

pe 28.7. Vedonlyöjien harmiksi terveinä ja ehjinä kotiin!

Aamulla saimme tietää, että koneemme lähtee 14.00, mutta että voisimme mennä kentälle jo aikaisemmallakin bussilla. Viivana siis aamiaiselle, jotta ehtisimme! Aamiaispöydässä tapasimme irlantilaisen kaverin, jonka kanssa sätittiin kilpaa venäläisten matkailuyhtiöiden tasoa. Kentällä tavattiin vihdoin jo suomalaisiakin. Ja uuvuttavien odottelujen jälkeen päästiin lopulta koneeseen, joka lähti kiidättämään uljaita mutta väsyneitä seikkailijoita kohti kotimaan rantoja. Koneessa oli vihdoin aikaa kaivaa matkalukemiseksi tarkoitetut romaanit ja ristisanat esiin!

Pil af din frække køter (Phil ei din fraikö kytör)
Excuse moi, me mo compagnon e dö la cam pänjö.
Otslare mini nuhur hudonnih.
Untskyl, mem min kamörad er fra lännyt.
Izvinite, moi druk iz derevnje.

Siperian Svetlana

Juna mennä jolkuttaa, ja kiskot alla kolkuttaa,
on pitkä Siperian taigayö.
Marssin hiljaa viheltäin ravintolavaunuun päin,
nääs, ihminen hän murheeseensa joskus myöskin syö.

Svetlana, Svetlana,
pidin Siperiaa ikiroudan maana,
sulle silti sydän sulaa sekä soi
Svetlana, Svetlana,
sua tuijotan vain naama harmaana,
sillä palaakaan en ruokaasi mä alas saada voi.

Laardia ja makkaraa ja jotain kuivaa kakkaraa
tuo pöytään tyttö nuori suloisin.
Sen verran siitä hämmennyin,
ett' kurkkuain kun selväks ryin,
hän tulkitsi mun tilanneeni yhden kumissin.

Mä kiristelin hammasta,
tään piti olla lammasta,
tää rustoklimppi mitä jänteikkäin.
Taisin jotain hymähtää,
sillä pöytään jymähtää
toinen litra kumissia aivan yllättäin.

Sain tarpeekseni piinasta ja tammanmaitoviinasta,
mä horjahtelin ulos eteiseen.
Mä sinuun vielä katseen loin
ja mielessäni ilakoin,
ett' silmänruoka sisälläni sentään vielä suostuu pysymään.

Svetlana, Svetlana,
sua muistelen vain naama harmaana,
eikä pussikeitto hytissäni lohduttaa mua voi.