Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Thaimaa 1998

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

THAIMAAN SAARESSA PIKKUINEN LIEJURYÖMIJÄ... 8-16.2.1998

su 8.2. - ma 9.2.

Kuunneltuani vuosikausia ystäväni Harry "Hara" Hollandin vakuutteluja Phuketin erinomaisista sukellusvesistä, päätin lopulta antaa periksi. Matka järjestyi Fritidsresorin kautta parin viikon varoitusajalla - valinnan varaa hotellin suhteen ei tosin enää ollut, vaan oli pakko tyytyä upouuteen viiden tähden Arcadiaan.

Finnairin sinivalkosiivet lennättivät meidät Helsinki-Vantaalta suoraan Phuketiin kulkematta lähtöruudun tai minkään muunkaan välietapin kautta. Matka kesti 10 tuntia, joten ehdittiin syödä kaksi kunnon päivällistä sekä katsoa "Free Willy III" sekä alien-seikkailu "Miehet mustissa". Taidettiinpa nukkuakin kotvanen. Helin bravuri oli tällä kertaa koneen siiven väittäminen öiseksi rantaviivaksi Himalajan yllä (vrt. Afrikanmatka, jolloin siipivalo oli "toinen lentokone").

Aikaero Suomen ja Thaimaan välillä on 5 tuntia, mutta bussimatka kentältä hotellille Karon Beachille  kesti siitä huolimatta vajaan tunnin. Trooppiset maisemat vilahtelivat ikkunassa kutsuvina, erikoisen näköisiä lintuja kaarteli taivaalla - ja nähtiinpä tällä etapilla jo ensimmäinen norsukin! Tosin suhteellisen kesytetyn oloinen pieni viikari.

Majoittautumisen jälkeen Ilkka totesi hotellin sängyn liiankin kutsuvaksi ja nukahti pariksi tunniksi, kun taas Heli tapansa mukaan syöksyi oitis tututustumiskierrokselle lähiympäristöön. Majapaikka osoittautui todella tasokkaaksi valtavine puutarhoineen, terasseineen ja kaksine uima-altaineen. Viimosen päälle tyylikkäästi pukeutunut henkilökunta jaksoi hymyillä ystävällisesti kaikille vieraille. Meidän huone oli eräässä siipirakennuksessa 4. kerroksessa. Suuri parveke, kylpyhuone, 20 kanavan telkkari ja toimiva ilmastointi pitivät huolen perusviihtyvyydestä.

Kello 17.30 tuli Mr. Holland sovitun mukaisesti aulaan meitä tapaamaan. Kaveri on viettänyt maassa talvikaudet kohta jo kymmenen vuotta kouluttaen sukeltajia, tehden dokumenttielokuvia mm. meduusoista - milloin minkäkin firman palveluksessa. Seitsemän vuotta sitten Ilkka teetti Thaimaassa HU-yhtiöille 2000 kpl silkkisiä pullonavaajakravatteja, ja Harry toimi tällöin ansiokkaasti agenttina. Ensimmäisen kerran Ilkka ja Harry ovat tavanneet (oikean) Kari Rinteen tupaantuliaisissa joskus 90-luvun alussa.

Mukanaan HH toi hotellille räätäliystävänsä "Maharadjan"  (oikea nimi meni valitettavasti ohi korvien). Mittapuvut ovat täällä niin edullisia, että Ilkka oli puhelimitse sopinut asiasta. Viikossa ehtii kuulemma hyvin teettää puvun tai pari. Puoliksi intialainen kaveri kyyditsi meidät uudella Toyotallaan liikkeeseensä Phuketin kaupunkiin, jossa meidät esiteltiin puolelle suvulle: hyvää englantia puhuva vanhaäiti, vastikään auto-onnettomuudessa silmänsä huonoon kuntoon (lue: lasisilmä tilauksessa) telonut nuori vaimo sekä pari muksua. Kaikki tosi mukavia ja palveluhenkisiä. Virvokkeita tarjoiltiin auliisti, kun Ilkasta otettiin mittoja. Päätettiin ottaa saman tien harmaa kashmir-puku kaksilla housuilla, kaksi silkkipaitaa sekä Helille makuupussiin sisälakana tummanvihreästä silkistä. Koko paketti maksoi yhteensä uskomattomat 600 FIM. Saatiinpa vielä valita kaupan päälle yksi silkkisolmio runsaasta valikoimasta!

Sovittiin, että mennään syömään kunnon thai-illallinen läheiselle terassille, jonka jälkeen tultaisiin vielä sovittamaan leikattuja puvun paloja. Muutama alkukielinen fraasi tietysti painettiin kaaliin. Mamma opetti meille mm. että "kiitos" on joko "kop kun kap"  tai "kop kun kaa"  - riippuen kiittäjän sukupuolesta. Sawadee  on "terve vaan terve". Näillä eväin saatiin kuppilasta tilatuksi tulisinta mereneläväsoppaa, mitä ikinä missään on maistettu. Ilkalle tuli elävästi mieleen 10 vuoden takainen Perun seikkailu "tiikerinmaitoineen" - joka siis nyt jäi kakkoseksi! Yli puolet jäi kyllä syömättä, vaikka Harakin saapui loppuvaiheessa kannustamaan. Paremmin tekivät kauppansa suolaiset, kuivatut miniatyyrikalat, joita naposteltiin ikään kuin "tapaksina", suolapähkinöiden tapaan.

Ensimmäisenä iltana mentiin aikaisin nukkumaan, jotta jaksettaisiin paremmin ottaa vastaan uuden päivän haasteet.

ti 10.2.

Heli nousi varhain ja kävi jo ennen aamiaista kävelyllä rannalla. Hotellin aamiaispöytä oli niin runsas, että se oli jouduttu jakamaan kahteen eri saliin! Toisessa oli perinteiset mehut, hedelmät, leivät, leikkeleet, juustot, murot, vihannekset, pekonit ja makkarat, kun taas toisessa sai teetttää omeletin tai vohvelin mieltymystensä mukaan. Täältä löytyivät myös eksoottisemmat herkut bahmi gorengista mereneläviin. Monilla tuntui olevan taktiikkana vetää itsensä heti aamusta niin ähmäksi, että pärjäsi illalliselle saakka. Ahmiainen nautittiin altaan ääressä patiolla, jossa sai olla tarkkana, etteivät mukavanröyhkeät mainalinnut napanneet parhaita paloja lautaselta.

Ilkka huvitteli tavaamalla sievien tarjoilijatyttöjen monimutkaisia etunimiä rintalaatoista. Näillä oli hauska tapa kumartaa tervehdykseksi sekä tavattaessa että erottaessa - paitsi yhdellä, joka selvästi halusi antaa itsestään tovereitaan "länsimaisemman" kuvan.

Valkohiekkainen Karon beach levittäytyi parin kilometrin mittaisena aivan hotellin edessä, ja siihen piti tietysti ottaa heti tuntumaa. Oikeaoppisesti vietettiin koko päivä visusti auringolta suojassa - mitä nyt uimassa käytiin toki pari kertaa 30-asteisessa Intian valtameressä! Silti huomasimme illalla kärvähtäneemme sieltä täältä (hiekka ja merivesi heijastavat sätösiä tosi tehokkaasti). Rannan pohjois-päässä oli hienoja kallioita, jotka kuhisivat rapuja. Heli kävi uimalla pelastamassa tyrskyissä puikkelehtivan hienon kaarnalaivan, jonka joku oli jättänyt oman onnensa nojaan.

Myöhäinen lounas nautittiin kylän raitilla katetulla terassilla noin kilometrin päässä hotelliltamme. Yritimme tunnistaa seinällä roikkuneesta maailman kartasta eri maiden lippuja - ja taisimmepa vähän vilkuilla sitä silläkin silmällä, minne päin seuraavalla lomalla suunnistettaisiin...

Käytimme ensimmäisen illan tutustumalla vireän tuntuisen lomakeitaamme "keskustaan". Vieri vieressä oli ravintoloita, hotelleja, sukellusvälinevuokraamoja, matkanjärjestäjiä ja supermarketteja. Yksi erikoisimmista oli Dino Park -niminen jurakauden aihein rakennettu alue, jonka vetonaulana ja sisäänheittäjänä toimi pieni karvainen norsunpoikanen! Pakkohan siellä oli yhdet paukut käydä vetämässä Kivisten ja Sorasten tyyliin. Vieressä oli minigolf-kenttä "toimivan tulivuoren" katveessa: valo-, ääni- ja savuefektein saatiin tämän "pikku-Etnan" purkaukset hämmästyttävän vaikuttavan näköisiksi.

Miljoonien kaskaiden surinan säestämänä ja täysikuun valvovan silmän alla talsimme ennen puolta yötä hotellille. (Kuu-ukon naama on muuten täällä päin maailmaa hassusti "makuuasennossa").

ke 11.2

Ja Heli taas tietenkin aamukävelyllä ennen kukonlaulua! Tällä kertaa rantaa toiseen suuntaan.

Ilkka oli sen verran väsynyt, että jäi aamiaisen jälkeen vielä pariksi tunniksi lepäilemään, mutta Heli lähti rannalle lueskelemaan. Rantakulttuuri on tässä maassa huomattavasti miellyttävämpi kuin esimerkiksi Keniassa tai Jamaikalla, missä kaupustelijat käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä. Täällä myyjiä oli verraten vähän, ja he uskoivat kertasanomisella, jos tuote ei kiinnostanut. Vieläpä hymyilivät iloisesti ja toivottivat hauskaa päivänjatkoa. Tämä tyyli purikin pidemmän päälle, ja Heli osti yhdeltä rantapojalta kullanvärisen silkkipaidan hillittömän hintakädenväännön jälkeen. Tinkiminen kuuluu Thaimaassa ehdottomana osana kaupantekoon - myyjä saattaa jopa loukkaantua, jos maksaa heti ensin pyydetyn nylkyhinnan! Täällä ei kuitenkaan pidä heittäytyä selälleen nauramaan kuten Kiinassa. Se aiheutti vain hämmennystä.

Miniletit jäivät tällä kertaa teettämättä, vaikka eräs hyvinsyönyt thaityttö niitä kovasti Helille kauppasi. - Jos ei jatkohiuksia löydy, niin en rupea tähän tynkätukkaan mitään parin sentin nysiä laittamaan! kuului perustelu. Studiojoukkue oli samaa mieltä, joten se siitä.

Lounaalle käpyteltiin rannan pohjoisosaan, josta löytyi hillittömän kuuman etsinnän jälkeen tanskalaisomistuksessa oleva Little Mermaid. Lämpöä oli ulkona jo reippaasti päälle 35 astetta, joten ilmastoidun ravintolan takimmainen nurkkapöytä tuntui mukavan vilpoiselta. Muisteltiin Mongolian-reissun kahta juuttipoikaa, joita oltiin höynäytetty hienossa ravintolassa tarjoilijan viemällä tanskankielisellä viestillä "Anteeksi, mutta taidatte olla maalta".

Illemmalla löydettiin kyliltä pieni antikvariaatti, josta vuokrattiin parilla rovolla dekkareita (Agatha Christien "Halloween Party" ja sotakirjeenvaihtajan tarina "Remember"). Heli asettui mukavaan lukuasentoon yhteen baariin, ja Ilkka syöksyi sutena thai-hierontaan. Puolitoista tuntia hämärässä kopissa pehmeällä patjalla Kim-nimisen neidon käsittelyssä sai unohtamaan HU-yhtiöt, kotimaan pakkaset, jetlagin, kaikki sovitut palaverit... ja... niin mitäs kaikkea se saikaan unohtamaan...? Oli joka tapauksessa varsin miellyttävä kokemus. Sen verran muistan kuitenkin, että tytöllä oli turkasen hyvä jalkatekniikka. Maksoi peräti parisen kymppiä suomirahassa.

Helillä oli käydä vieläkin parempi mäihä: samassa ajassa oli useampikin herrasmies käynyt ehdottelemassa jos jonkinlaisia pyrintöjä loppuillan ratoksi. Yhdessä kuitenkin mentiin syömään kookosta ja vihreää currya moskiittoja kuhisevaan pikkukuppilaan.

Takaisin kotiin yritettiin päästä tuk-tukilla (n. 10 hengen avolavataksi, jolla täällä useimmat liikkuvat paikasta toiseen), mutta jostain syystä se jätti meidät huitomaan keskelle tietä. Takaa tullut tavallinen thai-autoilija huomasi meidät ja tarjosi kyytiä hotellille tuk-tuk-hintaan. Mukava veikko.

to 12.2.

Heli aamu-uinnilla ennen aamiaista, joka syötiin tänään tavallista aiemmin - oltiinhan lopultakin lähdössä sukeltamaan! Kova tuuli hieman arvelutti, mutta eihän se pinnan alla tuntuisi. Sitäkin enemmän se keinutti kyllä yhteysalusta, joka vei meidät + kymmenkunta muuta alan harrastajaa Racha Islandille, yhdelle Phuketin parhaista riutoista. Ajomatka tänne kesti noin tunnin. Oppaana meillä oli Haran kaveri, kolmekymppinen Janne Korkman, joka skinheadin karskista ulkokuoresta huolimatta osoittautui lähes kelpo tyypiksi. (Hara itse joutui yllättäin lähtemään kolmen päivän komennukselle Malesiaan).

Heli pääsi PADI-kortteineen heti sukeltamaan, mutta Ilkan piti suorittaa "teoriakoe" laivamatkalla sekä parit käytännön harjoitukset matalassa rantavedessä ennen tosi toimiin pääsyä. Kävi kyllä taas mielessä, miten paljon vaivattomampaa olisi, jos se hemmetin kurssi olisi käytynä! No, ehkä taas ensi kerralla, kun on enemmän aikaa jne.

Aikaa ja paineilmaa oli varattuna kahteen tunnin mittaiseen sukellukseen, toinen ennen lounasta ja toinen sen jälkeen. Ensimmäisellä kerralla Janne suurin piirtein roikkui koko ajan kiinni Ilkan liiveissä ja hermostui aina kun tämä oli lähteä jonkun mielenkiintoisen otuksen perään. Mutta minkäs teet, jos yhtäkkiä eteen pölähtää puolimetrinen siipisimppu (lion fish), barracudaparvi tai muita jänniä eväniekkoja. Janne näki äkkiä pohjahiekassa jonkin liikahtavan, ja vinkkasi Ilkan mukaansa katsomaan lähempää. Hän kaapaisi hiekkaa varovasti räpylällään, jolloin sieltä syöksyi yhtäkkiä esiin kaamean näköinen parikiloinen kivikala! Tämä levämöykkyä muistuttava kuvatus teki pari nopeaa singahdusta eri suuntiin ja laskeutui sitten uudestaan pohjahiekan sekaan. Muutamassa sekunnissa kala oli kadonnut näkyvistä, eikä mistään olisi voinut päätellä sen lymyävän juuri siinä. Janne teki etusormellaan kaulansa poikki sahaavan liikkeen. Sukeltajien käsimerkit juuri ulkoa opiskellut Ilkka oli jo syöksyä antamaan hänelle ilmaa omasta pullostaan, kunnes käsitti, että tällä samalla merkillä kerrotaan näköjään myös meren elävien kuolettavasta myrkyllisyydestä!

Sen verran tiukkoja ensimmäiset vedenalaiset kokemukset tuntuivat olleen, että mittarit kertoivat Ilkan kuluttaneen ilmavarastonsa jo runsaassa puolessa tunnissa. Ei siinä muu auttanut kuin nousta pikku hiljaa pintaan. Toisia sukeltajia alkoi myös vähitellen nousta alukseen, ja tulihan sieltä viimeisenä vihdoin Helikin, joka oli saanut oman pullonsa riittämään 58 minuuttia. Aika saukko! Heli oli sukelluskumppaninsa saksalaisen Wernerin  kanssa nähnyt mm. rauskuja ja kalmareita. Lounaaksi saatiin riisiä ja kahta eri makuista kastiketta.

Heti toisen keikan aluksi Heli löysi korallien koloista päätään esiin työntävän mureenan ja - esitettyään hämmästyneelle Wernerile vivahteikkaan viittoiluryöpyn - kävi hakemassa lähistöllä sukeltavan Ilkankin sitä katsomaan. Sitten lähdettiin taas eri teille - Heli kävi 20 metrin syvänteissä, mutta Janne ei päästänyt Ilkkaa 12 metriä syvemmälle, ettei "mene lupakirja hyllylle", kuten hän asian osuvasti ilmaisi. No, löytyihän sitä ihailtavaa niistäkin korkeuksista, mm. komea jättiläissimpukka, joka louskautti leukansa kiinni heti, kun vähänkään meni lähelle. Tuli mieleen joku kauhuelokuvaklassikko, jossa sukeltajan jalka oli jäänyt moiseen satimeen...

Melkein hauskimpia olivat riemunkirjavat pikkukalat, jotka asuivat merivuokkojen ja muiden pehmeiden korallien pyyntilonkeroiden välissä - tehden aina näyttäviä kokoparvihyökkäyksiä tunkeilijan suuntaan. Hassuja olivat myös luihut trumpettikalat sekä pohjalla omia aikojaan mönkivät merimakkarat, -kurkut, -tähdet ja -siilit. Riutta sinänsä oli hyväkuntoisen tuntuinen - ei ollenkaan niin myrskynmurjoma kuin mitä esimerkiksi nähtiin Mombasassa vuosi sitten. Silti Punaisen meren sukellus vuonna -93 säilyy vielä ykkösenä ainakin Ilkan mielessä.

Veneen rantautuessa saatiin kouriintuntuva esimerkki vuoroveden vaihteluista näillä leveyksillä: parhaat päivänsä n. 50 vuotta sitten nähnyt hutera laituri oli kasvanut toista metriä sillä välin, kun olimme saarella! Heli yritti tiirailla rantamudasta liejuryömijöitä, mutta huonolla menestyksellä.

Kun maksun aika koitti, totesimme käsittäneemme väärin Haran ohjeet: olisi pitänyt nimenomaan olla paikallisrahaa eli bahteja  mukana! Dollarit eivät Jannelle ja Santana-yhtiölle kelvanneet. No, meillähän oli vielä saman virman järjestämä kanoottisafari edessä, joten sovimme, että voimme maksaa kaikesta sitten sen yhteydessä.

Hotellin altaalla käytiin pulahtamassa ja lueskelemassa, kunnes paikka suljettiin illaksi ja hyväntuulinen vartija tuli toteamaan meille: - Follow me! Illallispastat työnnettiin naamaan itävaltalaispaikassa, jossa seinät kuhisivat Helin lempiotuksia, gekkoja. - Saanhan ottaa yhden meille huoneeseen, saanhan? (Ei saanut).

pe 13.2.

Tänään oltiin sovittu, että haettaisiin puku Maharadjalta. Hypättiin siis taksiin, joka vei meidät kaupunkiin. Matkalla kuski yritti suostutella meidät käyttämään enemmänkin hänen palvelujaan, eikä ottanut uskoakseen, että meillä oli "treffit kaverin kanssa". Kaupungissa oli kuitenkin ollut sähkökatko, eikä puku ollut vielä valmis, joten päätettiin mennä ihmettelemään paikallista torielämää. Valtava halli oli täpösen täynnä pikkukojuja, joissa myytiin vieri vieressä tuoreita tai vähemmän tuoreita merentuotteita, vaatteita, lihaa, elektroniikkaa tai kasseja. Yhteistä koko alueelle olivat käsittämättömän alhaiset hinnat sekä kuvottava mätänemisen haju. Eksotiikan nälkä voitti kuitenkin raittiin ilman tarpeen, joten kiertelimme hyvän tovin tavarameressä ennen kuin hoipuimme hengittämään ulos auringonpaisteeseen. Hihaan jäi ensimmäiseltä kierrokselta Helille iloisen värinen kotitakki kympillä.

Kävimme taas jututtamassa kulman takana kelpo vaatturiamme, joka kertoi saavansa puvun valmiiksi vasta seuraavana iltana, mutta lupasi tuoda sen sitten suoraan hotellille. Samassa paikalle ilmestyi siististi pukeutunut thai-tyttö, joka kyseli englanniksi, kuka meistä mahtaa olla Ilkka. Hän esittäytyi Poniksi, Harryn avovaimoksi. Toi viestin, että Hara on tulossa meitä tänne tapaamaan. Eikä aikaakaan, kun jo istuimme hyvin ansaituilla Singha -olusilla eräässä kadunvarsikuppilassa kaikki neljä. Saimme kuulla, että Ponilla on kaksi teini-ikäistä tytärtä, ja että he ovat olleet Haran kanssa kimpassa jo seitsemän vuotta. Suomessakin on tyttö käynyt, mutta mistään pysyvämmästä asettumisesta kumpaankaan maahan ei ollut kuulemma puhettakaan. Turistiin niitä näitä jonkin aikaa, ja lähdettiin sitten omille teillemme. Sovittiin, että tavattaisiin seuraavana iltana Karon Beachilla puvun luovuttamisen yhteydessä. Hara näytti vielä, mistä Karonin bussit lähtevät, kun se aika koittaa.

Kadulla törmättiin yllättäin samaan autoilijakaveriin, joka toissa iltana oli kyydinnyt meidät ystävällisesti hotellille! Hänkin olisi kovin mielellään kuskannut meitä puoli-ilmaiseksi ympäri Phuketia ja näyttänyt parhaat paikat, mutta kieltäydyimme päättäväisesti kunniasta ja kerroimme haluavamme tutkia kaupunkia omin päin.

Hellettä riitti. Neljäkymmentä astetta ei ollut varmaan kovin kaukana, kun talsimme joutilaaseen tahtiin kohti kiinalaiskaupunginosaa. (Jokaisessa itseään kunnioittavassa suurkaupungissa on kiinalaiskortteli, totta kai siis 200 000 asukkaan Phuketissakin!). Matkalla nähtiin hienoja buddhalaistemppeleitä, univormupukuisia koululaisia, tavallisia työläisiä ja vaikka mitä metkaa. Välillä pysähdyttiin jätskille pikkubaariin, ja luettiin puoli tuntia dekkareita. Mahtavan velttoa lomanviettoa totta tosiaan!

Joskus viiden kuuden kieppeillä hakeuduttiin sitten bussille. Kysymyksessä oli ihan tavallinen kansanbussi, ei siis mikään tuk-tuk tai turistipeli. Tämä tuntui lähinnä matkustusahtaudessa: varta vasten palkattu "sulloja" asetteli meitä toinen toistemme lomaan niin tiiviisti, että kun auto vihdoin nytkähti liikkeelle, oli meitä kyydissä kuutisenkymmentä - viimeiset roikkuen lokasuojien päällä! Meikäoloissa olisi kyytiin laskettu korkeintaan 25-30 matkustajaa.

Iltaa lähdettiin viettämään Patong Beachille, joka oli seuraava poukama meistä pohjoiseen. Matka taittui taas aidolla tuk-tukilla (joka lienee saanut nimensä siitä, että jyrkissä serpentiininousuissa väljästä moottorista kuuluu "tuk-tuk"). Tämähän se varsinainen shoppailumesta oli! Ranta oli täynnä merkkituotteiden kopioita (yllättävän laadukkaita) myyviä kojuja, ja ihmisiäkin oli tuplasti sen verran, mitä meidän alueella. Tingittiin puoli-ilmaiseksi parit rytkyt ja istuttiin nakertamaan kananpoikaa erään thai-perheen pihalle.

Auringon laskettua oli lukeminen taas lopetettava ja siirryttävä varsinaiseen illallispaikkaan. Tällä kertaa kyytiä saivat vihreä curry ja erilaiset grillituotteet - paikassa, joka valittiin pelkästään erinomaisen kutsuvien korinojatuolien ansiosta. Sattumalta kuljettiin Santanan toimiston ohi, joten käytiin maksamassa vanhat velat pois sekä etukäteen jo huominen kanoottireissu. Heli lähti vielä etsiskelemään kasseja, mutta Ilkka tyytyi cointreau-lasillisen seuraan ja alkoi kirjoitella kortteja kamuille. Ja eikun tuk-tukilla kotia.

Kun raahauduimme lopen väsyneinä huoneeseen, odotti meitä matkan ensimmäinen ikävä yllätys: kirjekuori Jannelta, jossa oli ilmoitus huomisen kanoottimatkan peruuntumisesta osanottajien vähyyden vuoksi! Kuoresta löytyivät myös etukäteen maksamamme rahat. Voi rähmä! Ja sitä retkeä kun oli etukäteen kehuttu kerrassan mahtavaksi! Käytimme kaikki osaamamme thainkieliset voimasanat (niitä ei ollut paljon) ja olimme juuri siirtyneet kotimaisiin, kun Helga äkkiä ryhdistäytyi:
- Turkanen! Meidän matkatoimistohan järkkää sinne myös retkiä! Siitä paikasta tsekkaamaan aulan tiskillä olevasta kirjasta kohdasta "Yllättävät takaiskut", jos vaikka vielä onnistaisi... Ja hihhei, sieltähän löytyi vastaava retki, tosin vasta sunnuntaiksi, mutta samapa tuo - sinne mentäisiin!

la 14.2.

Aamulla mentiin siis heti ilmoittautumaan Fritidsresorin toimistolle (tunnetaan täällä nimellä Star Tours), ja retkeltä löytyi vielä tilaa! Onnittelimme itseämme oivallisesta asioidenhoidosta ja päätimme lähteä snorklailemaan Karonista etelään sijaitsevalle Kata Beachille, jossa kuulemma on parhaat maastot tähän tarkoitukseen. Matkalla ostettiin Helille uudet evät ja maski, koska vanhat alkoivat olla jo täysin palvelleet. Tavattiin suomalainen lintubongari, joka kertoi, mistä löytyvät lähitienoon parhaat tipuset.

Smaragdinvihreä meri odotti taas houkuttavana (alkaako kuulostaa turistimainokselta?). Tällä kertaa mainittavimmat bongaukset olivat kirkkaanvärinen keltamustaraidallinen mureena, hohtavansininen simpukka ja köydenpätkännäköiset merimakkarat. Nokkakaloja, "lehtikaloja", laatikonmuotoisia lossero-kaloja ja tuhansia muita vilisi riutalla niin paljon, että emme millään olisi malttaneet tulla välillä maihin. Vesikin oli niin lämmintä, ettei senkään puolesta tarvinnut lopettaa ennen aikojaan.

Paluumatkalla Karonille pysähdyttiin pastalle (t:llä) paroni Münchhausenin nimeä kantaneeseen kapakkaan, jossa oli sirkeäsilmäinen tarjoilijatar.

Uima-altaalla ihailtiin pystysuoraa, helakanpunaista auringonlaskua ja odotettiin vihreää välähdystä, mutta ei se ainakaan kovin selvästi näyttäytynyt. Lähellä päiväntasaajaa aurinko laskee tunnetusti hyvin nopeasti, mutta tänään sillä tuntui olevan vallan erityinen kiire: kun päivänkehrän alareuna alkoi koskettaa merenpintaa, Ilkka vilkaisi kiikarilla yli lentänyttä haikaraa. Parinkymmenen sekunnin kuluttua aurinko oli jo lähes kadonnut mereen! Hyvä, ettei kulunut "plumps"-ääntä...

Sovitun mukaisesti "Mahis" tuli tuomaan vaatteita klo 20.00. Pikainen sovitus hotellin kuntosalilla kertoi, että mitat oli otettu oikeastaa miehestä, joten eikun hynät tiskiin ja puku kaappiin. Tarkastettiin tietenkin, että mukana oli kaikki tilpehöörit, mitä pitikin. Evästykseksi saatiin vielä, että puku kannattaa prässäyttää ammattilaisella ennen käyttöönottoa.

su 15.2.

No niin, suurten seikkailujen päivä edessä! Minibussi tuli hakemaan reippaita matkalaisia 7.30, jolloin kevyt kenttäaamiainen oli jo syöty. Autossa tavattiin iloluontoinen vanhempi ruotsalaispariskunta (Lasse o. Mimmi Persson) ja toinen mokoma - vähän nuorempia - tuli kyytiin seuraavalta hotellilta. Oli siinä hauska vaihtaa tietoja Naganon-kuulumisista: ruotsalaisten saavutukset oli äkkiä lueteltu, minkä jälkeen vuodatettiin vuolaita ihailun sanoja Mika Myllyllälle ja Jani Soiniselle (lätkäjoukkueiden yhteenotosta emme tässä vaiheessa vielä tienneet mitään). Tunnin köröttelyn jälkeen tultiin saaren koillisrannikolle Po Bay  -nimiseen kalastajakylään, jossa "pitkäpyrstöveneet" jo odottivat ojossa päästäkseen nakkaamaan meidät redillä kelluvalle isommalle alukselle. Laituri oli samaa luokkaa kuin edelliselläkin reissulla, mutta sitä käytettäisiin vasta takaisin tultaessa. Rannalla olevassa taulussa pyydettiin vapaaehtoislahjoituksia uuden laiturin rakentamisrahastoon.

Laivalla tutustuttiin n. 15:een muuhun turistiin (pääosin pohjoismaisia) sekä neljään-viiteen iloiseen veijariin, jotka toimivat miehistönä, tarjoilijoina, oppaina ja melojina. Yksi näistä kunnostautui taikatemppujen esittäjänäkin: varsinkin pullonkorkit käyttäytyivät hänen käsissään kerrassaan vastoin luonnonlakeja! Laiva otti kurssin kohti pohjoista - kohti Phang-nga Bayn kansallispuistoksi rauhoitettua aluetta, joka osoittautui yhdeksi merkillisimmistä luonnon muovaamista näkymistä, mitä poloiset ihmissilmämme tähän saakka ovat saaneet ihmetellä.

Horisontissa alkoi siintää kummallisia saaria. Jotenkin suhteettoman massiivisia ja korkeita - ja niillä ei näyttänyt olevan rantoja lainkaan! Tunnin seilaamisen jälkeen (tunti tuntuu olevan täällä matkan peruskesto, meni minne tahansa ja millä tahansa) aloimme nipistellä itseämme: ei tällaista voi oikeasti olla olemassa! Joka puolella ympärillä nousi merestä 2-300 metriä korkeita äkkijyrkkiä seinämiä, jotka vielä levenivät ylöspäin mentäessä... Saimme kuulla, että James Bond -leffa "Man with the Golden Gun" on filmattu täällä 70-luvulla. Seuraavaksi saimme kuulla, että saarista monet ovat sisältä "onttoja", t.s. niiden uumeniin on muodostunut mereen yhteydessä olevia laguuneja. Tutkijat kiistelevät yhä saarten muodostumisprosessista ja iästä. Toisten teorioiden mukaan alueella on miljoonia vuosia sitten ollut valtava koralliriuttajono, joka eroosion, vedenpinnan laskun ym. tekijöiden vaikutuksesta olisi synnyttänyt saariston. Toiset taas epäilevät vulkaanisella toiminnalla olleen sormensa pelissä. Mene ja tiedä.

Saimme myös opastusta siitä, miten tulisimme laguuneille pääsemään: eroosio ja vuorovesi ovat kuluttaneet saariin meren ja "sisäjärven" yhdistäviä tunneleita, joista jotkut ovat jo niin avaria, että sinne on mahdollista ujuttautua kanootein! Ahtaimmillaan nuo väylät olisivat kuitenkin vain 40-50 cm korkeita, joten meidän tulee maata kanootin pohjalla litteinä kuin lahnat. Tässä vaiheessa ei vielä tullut (kumma kyllä) klaustrofobisia tuntemuksia, mutta kun kaveri kertoi pisimmän tunnelin oleva 200 m pitkä, ja että vuorovesi antaa meille matka-aikaa tasan 50 minuuttia ennen kuin tunneli täyttyy taas vedellä - niin siinä vaiheessa kouraisi jostain syvältä... Meille painotettiin myös useaan otteeseen äänettömyyden merkitystä, kun saavumme laguuneille. Miljoonia vuosia eristyksissä ollut erikoinen eläimistö ei hevin näyttäytyisi, jos elämöimme liiaksi.

Ankkuroimme yhden saaren eteen, ja pojat alkoivat laskea vesille kumisia, ilmalla täytettyjä kanootteja. Jokaiseen tuli kaksi seikkailijaa + ammattimeloja. Meidän poika esittäytyi Joeksi. Joten eikun henki "joen varaan".

Seuraava puolituntinen olikin sitten niin mykistävä, ettei ole helppoa löytää sanoja nähdyn kuvailemiseksi. Yritetään nyt kuitenkin: kanootti lipui saaren sisään niin ahtaasta raosta, että muovipussiin ahdettu kamerakin piti siirtää sivuun vatsan päältä, jotteivät tippukivet olisi nirhanneet sitä piloille. Ensimmäinen tunneli muuttui äkkiä avarammaksi. Taskulampun valossa saimme sen tilavuudesta jonkinlaisen käsityksen. Kun valokeilan suuntasi kohti luolan kattoa, alkoi sieltä yhtäkkiä irrota tummia möykkyjä! Onkaloista alkoi virrata loppumattomana virtana pienen koiran kokoisia hahmoja, jotka ihme kyllä eivät pudonneetkaan päällemme: LEPAKOITA!!! Tai "flying foxes", kuten Joe niitä nimitti. Silloin tajusin, miltä Indiana Jonesista on tuntunut! Onneksi jätkät eivät olleet kiinnostuneita lähemmästä tuttavuudesta, vaan risteilivät harmistuneen tuntuisesti päidemme päällä, kunnes asettuivat taas stalaktiitteihinsa roikkumaan valon lakattua häiritsemästä niiden ikuista rauhaa. Varsinaisia "hang around" -jäseniä...

Lopulta näimme edessämme valonkajastusta, ja kulkutila mataloitui taas jyrkästi. Lahnaksi vaan uudestaan, ja siten sukelsimmekin esiin vuorenseinämästä. Mutta minne?! Kesti jonkin aikaa, ennen kuin silmämunat saivat välitetyksi aivoille ympärillä avautuvan maiseman: laguuni oli halkaisijaltaan satakunta metriä, ja sen seinämät kohosivat suoraan vedenpinnasta 200 metriä yhtä äkkijyrkkinä kuin ulkopuolellakin! Siellä täällä oli halkeamia, joihin kasvit olivat päässeet pureutumaan, muodostaen viidakkomaisia tiheitä ja reheviä metsiköitä. Häviävän kapealla "rantakaistaleella" ja laguunin keskellä kasvoi jotain mangroven tapaista. Vettä ei ollut paljon - se oli mutaista, mutta pohja paistoi siellä täällä selvästi. Vedestä kohosi myös joitain puita, joiden juurakoista näkyi, miten vuorovesi saattoi kohottaa rantaviivaa lähes parilla metrillä! Juuri tälläisen juurakon pinnalta Heli havaitsi ensimmäisen liejuryömijänsä!

Liejuryömijä (mud skipper)  on kala, joka pystyy nuosemaan kuivalle maalle pitkiksi ajoiksi poskiinsa varastoimansa veden avulla. Katselimme siis silmästä silmään eläviä todisteita siitä, miten ihminenkin aikojen alussa on ryöminyt kuivalle maalle kosteasta kodostaan. Näimme eri kokoisia mud skippereitä: aivan pienistä tulitikunmittaisista parikymmensenttisiin vonkaleisiin. Heli olisi halunnut viedä niistä pari kotiin ja perustaa liejuryömijäakvaarion. Tähänkään suosionosoitukseen ei välittömästi myönnytty.

Yhtäkkiä Joe-poika Thaimaasta osoittaa känsäisellä etusormellaan yhteen "viidakkohalkeamista": apina! Todella arantuntuinen marakatin näköinen pikku vintiö piiloutuu nopeasti - tullakseen kohta esiin parin kaverinsa kanssa! Kiikaroimme ja kuvasimme niitä tovin ja jatkoimme meloskelua. Lintuja oli äänistä päätellen lehvistön seassa, mutta näimme niistä silloin tällöin vain vilahduksia. Joe tiesi kertoa, että täällä asui mm. joukko harvinaisia sarvilintuja (horn bill), joiden afrikkalaisia sukulaisia olimmekin tavanneet vuosi sitten Tansaniassa. Hän yritti nimetä muitakin lintuja, mutta latinalaiset nimet eivät kertoneet hänelle mitään, joten jäi vähän epäselväksi, mitä sieltä olisi voinut löytyä. Ilmeisesti kuitenkin ainakin jonkinlaisia papukaijoja.

Hiekka tiimalasissamme oli jo uhkaavan alhaalla, joten alkoi olla korkea aika etsiä sama halkeama kalkkikiviseinämästä, josta olimme tulleet. Jos emme ehtisi ajoissa, olisi tiedossa kuuden tunnin odottelu "hermeettisessä vankilassa"! Onneksi löysimme kuitenkin lepakkoluolaan ajoissa. Tällä kertaa emme viitsineet häiritä sen asukkeja lampuillamme, vaan liuíuimme suorinta tietä ulos hengittämään aitoa meri-ilmaa.

Vastaavia luolia kolusimme vielä kaksi muuta ennen kuin saimme lounasta. Toinen näistä oli se 200 metrin tunneli, jossa todella oli tulla äitiä ikävä, kun kiihkeästi odotettua suuaukon valonkajastusta ei millään tahtonut löytyä. Filmiä paloi monta rullaa, kun alkoi tuntua siltä, että näistä kokemuksista olisi melko mahdotonta kertoa kotona kavereille pelkällä verbaliikalla.

Lounas nautittiin kaksikerroksisen aluksemme ylemmällä kannella. Tarjolla oli erityisen herkullista kookosmaitoon tehtyä mönkijäkeittoa ja tietysti kalaa eri muodoissaan, "Sea Chickeniä" (piti olla seafoodia, mutta olikin kanaa), friteerattuja jättikatkoja. Kastikkeita oli kahta väriä: vihreä ja punainen, joista tällä kertaa punainen oli hottia ja vihreä erittäin hottia. Henkilökunnan pojat pitivät lempeällä tyrkytystaktiikallaan huolen siitä, että viimeisetkin murut astioista katosivat ahnaisiin suihin.

Komea valkopäinen merikotka leijaili esittäytymään aivan veneen yläpuolelle. Kooltaan ja habitukseltaan se muistutti kyllä enemmän meikäläistä kalasääskeä. Tämän jälkeen tutkittiin vielä yksi luola, jossa Helin suureksi riemuksi nähtiin taas niitä liejuryömijöitä. Tämän luolan suuaukko oli niin iso, että sinne pääsi jo veneilläkin. Paikallisia "horjuja" oli parkkeerannut paattinsa luolan suulle - pojat esittelivät pyydystämiään pientä haikalaa ja molukkirapua kun meloimme ohi. Heitimme tyylikkäästi peliin "sawadeet" ja muut thai-sukkeluudet, joita olimme uusilta ystäviltämme oppineet taas jonkin verran lisää (mm. "la koon" = bye bye). Tässä viimeisessä laguunissa päästiin hetkeksi nousemaan maihinkin. Terävät kivensirut pitivät tosin huolen siitä, ettei kukaan viihtynyt kapealla rantakaistaleella liian pitkään.

Kahvi- ja hedelmätauon yhteydessä taikuripoika esitteli temppujaan, kunnes keskittyi kavereidensa kanssa pullonkorkkitammipeliin. Meille kerrottiin, että nyt on sitten tunnin verran aikaa lähteä meloskelemaan omin päin! No mehän hyökättiin heti vesille ja melottiin parin sadan metrin päähän upealle pienelle hiekkapoukamalle, jossa vedettiin kanootti maihin ja pulahdettiin uimaan. Linnut visertelivät ympärillä, vesi oli edelleen 30-asteista, ja pari nokkakalaa kävi moikkaamassa. Kelluttiin kaikessa rauhassa hyvä tovi ja ihmeteltiin maailman menoa.

Melottiin vielä rantoja ristiin rastiin, kunnes oli aika kääntyä takaisin veneelle. Loppumatka tultiin ilmeisesti näyttävää kyytiä, sillä ruotsalaisystävämme äityivät kehumaan: - Ni tycks ju ha gjort deí där förr! Ehdittiin harrastaa vielä jonkin aikaa pulikointia ja uimahyppyjä ennen kuin kippari jyräytti koneet käyntiin ja käänsi nokan lähtösatamaa kohti. Vilkutettiin haikeat hyvästit mudskippereille.

Paluumatkalla yritettiin tähystää delfiineitä, mutta ne veikot pysyttelivät edelleen piilossa (pahus!) Po Bayn rantalaiturista piti ottaa oikein kuvia, niin vaikuttava rakennelma se oli (paikallinen HU-Tera Oy oli vissiin toiminut rakennuttajana...). Paluumatka Karon Beachille sujui rattoisasti Mimmin ja Lassen kanssa turistessa. Näinköhän niitäkään enää koskaan nähdään missään? Mukavia ihmisiä. Heli mietti itsekseen uudissanaa kuvaamaan sitä raukean rähjäistä olotilaa, joka valtaa ihmisen tällaisilta retkiltä palattaessa.

Illalla Hara ja Poni tulivat skootterilla hotellille hakemaan meitä syömään. Ehdotimme Patongille menoa (siis sinne naapurikylään, toki syömään muutakin kuin patonkia), koska varsinkin Heli taisi tuntea vielä shoppailukärpäsen puremia nahoissaan. Sovittiin, että me otetaan tuk-tuk, Poni ja Klaid tulee skootterillaan, ja nähdään paikallisen MacDonaldsin edessä (ei käyty kertaakaan sisällä!). Sieltä siirryttiin sitten Haran suosittamaan ruokapaikkaan, joka oli siitä huvittava, että se kuhisi munkkeja. Seinätkin olivat täynnä kaikenlaisia ikoneja, temppelinkuvia ja patsaita. Opimme, että munkin kaavun väri kertoo hänen "kilvoitteluasteestaan". Vähän niin kuin judossa vyön väristä voi päätellä edistymisen lajissa. Paikalla oli enimmäkseen oranssikaapuisia kuuden danin munkkeja. Emme tilanneet yhtään.

Juuri kun olimme saaneet päätetyksi, mitä syödään, pölähti paikalle myös kotiskinimme Janne, joka tyylilleen uskollisena vähätteli taas keiton hottiutta: - Turistiversio. Mä otan yleensä lisämausteilla... Aargh! Haraís Little Poni opetti meille jossain vaiheessa, miten thaiksi sanotaan "Anteeksi, ystäväni on maalta". Kesti jonkin aikaa, ennen kuin saimme hänet ymmärtämään, miksi ihmeessä halusimme oppia sen. Mutta se kuuluu siis näin: - Khoo tón krap, plend san mazá banok! Testasimme lausetta tietysti oitis naapuripöytään ja tarjoilijoihin, joiden silmät vinoutuivat entisestään.

Perusteellisten syöminkien jälkeen (joka muuten maksoi noin 30 FIM per nenä) kiitimme ystäviämme kaikesta ja kerroimme jäävämme vielä joksikin aikaa kiertelemään putiikeissa. Hara veti Ilkan sivummalle, tökkäsi käteen paketin ja murahti karskisti: - Voitko viedä tämän kaman Suomeen, kun itse en oikein, öh.. ehdi... lupasin kaverille ja paperini paloivat ja toisen takin taskussa jne. No niin. Hetihän Ilkka maailmankansalaisena tajusi, mistä oli kyse ja lupasi huolehtia kaman perille. Kyseessä oli kolme pötköä tiikeribalsamia jollekin espoolaiselle hierojalle. Ihan totta. Niin me ainakin tullimiehille vakuutimme.

Helille ostettiin jogging-asu, koska myyjätyttö osasi taivutella niin sydäntäsärkevän ihanasti, miten häneltä menee työpaikka, koti ja terveys, jos ei osteta: - Please, madam! Take it, madam! It´s your size, madam!! Whatís your lastlastlast price, madam? I kill myself, madam! Thank you, madam! God bless you, madam! Welcome back, madam... Viime pennosilla saatiin vielä hieno norsujakkara kotitakan eteen. Heli varmisti kauppiaalta monta kertaa, voiko sillä varmasti istua: - Can I sit on it? Can I? Emme olleet varmoja, miten myyjä kysymyksen ymmärsi, mutta ällistynyt nauru kaikui vielä poistuttuamme kulman taakse norsuinemme.

Vielä korttien kirjoitusta terassilla ja tuk-tukilla kotia.

ma 16.2.

Aamulla ehdittiin vielä linturetkelle! Käppäiltiin Kata Beachille ja siitä rannan suuntaisesti pienen puron vartta ylös päin. Ja olihan siellä tipuja: haikaroita, kuningaskalastajia, mehiläissyöjiä ja vaikka mitä. Yhtäkkiä kuului pensaikosta kumea mörähdys, joka sai meidät lähes kavahtamaan: puhvelilauma oli rynnistämässä meitä kohti synkeä ilme naamallaan! Onneksi tyypit pelästyivät meitä vielä enemmän kuin me niitä, joten uhkaavalta vaikuttanut tilanne kuivui valitettavasti kokoon. Ja sitä paitsi ne olikin jonkun kotieläimiä.

Kiikaroitiin tovi kahden allikon välisellä sora-alueella, ja nähtiin vielä mm. bulbuleita, lepinkäisiä ja joku pieni haukka. Ilkka oli saanut Heliltä matkan alkajaisiksi alueen siivekkäät esittelevän hienon lintukirjan, mutta siihen ei oikein täysillä jaksettu (lue: ehditty) perehtyä. Ehkä sitten seuraavalla kerralla keskitytään taas bongauksiin.

Sitten yritettiin vielä palauttaa dekkarit, mutta divari olikin kiinni. No, pääseehän niistä eroon muullakin tavoin. Matkalaukut pakattiin - kaikki ihme kyllä mahtui - ja mentiin vielä viimeiselle allasuinnille testaamaan uusia uikkupukuja. Varsinkin Helin tiikerinkarvainen herätti ihastusta sankkalukuisessa väkijoukossa.

Kortit muistettiin jättää respaan, minibaarilasku maksettiin. Heli kävi vielä jättämässä kaarnaveneensä hotellin edustan lampeen seuraavien lomalaisten iloksi. Sinne se jäi ihmetellen kaartelemaan, kun noustiin bussiin klo 10.30. Matka lentokentälle kesti reippaan tunnin, koneen odottelu muutaman lisää, ja nousukiitoon päästiin vasta 14.30. Kapteeni ilmoitti ensi töikseen, että joudumme tekemään välilaskun Bangkokissa, koska lämpötilasta johtuen emme saaneet tankatuksi tarpeeksi kerosiinia Phuketin kentällä. No, nähtiinpä siis vielä kahdeksan miljoonan asukkaan pääkaupunkikin komeasta perspektiivistä! Ja saatiin vaaleansininen nuppineula kartalle...

Paluulento kovassa vastatuulessa kesti ennätykselliset 14 tuntia, mutta vihdoin päästiin kotiin. Passintarkastaja Helsinki-Vantaalla loi säälivän silmäyksen Ilkan (Vuoksen kuohuissa viime kesänä käyneeseen) passiin ja totesi: - Tämä ei sitten enää kelpaa matkustusasiakirjana jatkossa!