Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Thaimaa 1998

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

SOHVASURFFATEN KOLUMBUKSEN JALANJÄLJISSÄ –08

(Meksiko - Guatemala - El Salvador - Honduras - Costa Rica - Nicaragua - Panama - Venezuela)

Teksti: Ilkka Aaltonen
Kuvat: Heli Naskali & Ilkka Aaltonen
13-28.2.2008

Sohvasurffauksen (engl. couch surfing) pääperiaatteet:

Yhdysvalloista v. 2005 maailmalle levinnyt "reppumatkailijoiden" internet-sivusto, jonka ylläpitäjät tarjoavat toinen toisilleen yösijaa omalta "kotisohvaltaan".  Tarkoitus on tutustuttaa toisiinsa eri kulttureista tulevia ihmisiä.

Jäseneksi voi liittyä toisen jäsenen suosittamana kuka hyvänsä ympäri maailmaa.

Jäsenet antavat sivuilla kokemuksistaan ja toisistaan kirjallisia arvioita, millä pyritään takaamaan järjestelmän luotettavuutta ja yleistä toimivuutta.

Yösijan tarjoamisen lisäksi ei jäseniltä edellytetä muuta palvelua (aamiaista, kuljetuksia, oppaana toimimista ym.).

Yösijaa tarjotaan pääsääntöisesti 1-2 henkilölle ja 1-2 päiväksi kerrallaan. Nämä ovat kuitenkin jäsenten kesken neuvoteltavia seikkoja, kuten muutkin yksityiskohdat.

Yösijasta ei veloiteta.

Heli oli kuullut sohvasurffauksesta ystävältään tammikuussa 2008 ja tuli maininneeksi asiasta Ilkalle Villa Hummerheimin savusaunan lämmityksen lomassa helmikuun alussa. Ilkan päässä oli jo jonkin aikaa kytenyt ajatus viime vuoden kesälomien poispitämisestä ennen uutta lomakautta.
Ja Väli-Amerikan kohdalla näytti olevan vähiten nuppineuloja... - Luuletko, että niitä surffaajia voisi löytyä sellaisista maista kuin Guatemala, Costa Rica tai Panama?



Löytyihän niitä! Heli näpytteli hetken tietokonetta, eikä aikaakaan, kun ruudulla hymyilivät useat kasvot mitä eksoottisimmista Väli-Amerikan maista! Parissa päivässä saimme läjän innokkaita kutsuja, joiden perusteella aloimme tosissamme suunnitella vuosisadan seikkailua.

Ilkka soitti alkajaisiksi matkatoimistossa työskentelevälle ystävälleen, joka laati ehdotuksen kahden viikon lentoaikatauluista. Reitiksi iteroitui vähitellen Helsinki-Frankfurt-Mexico City-Guatemala City-San José-Panamá-Caracas-Frankfurt-Helsinki. Atlantin yli lennot Lufthansan siivin ja välilennot paikallisilla yhtiöillä.

Ehtipä Heli ottaa vastaan yhden surffaritytön Brasiliastakin siinä tohinassa!


ke 13.2.

Keskiviikkoaamuna 13. helmikuuta klo 05.00 oltiin vihdoin valmiita karistamaan kotimaan tomut jaloistamme. Helin lapinkoira Havu toimitettiin hoitoon naapurin Jennille, vaikka se kuono pitkänä oli jo monta kertaa tunkemassa itseään rinkkaan.

Heli tuskaili koko viimeisen yön vielä kadonnutta matkahamettaan - kävi jopa Porkkalassa asti etsimässä - kunnes riepu löytyi lopulta rinkan alta. Avainnipustakin oli jo kertaalleen irrotettu kotiavain, joten hätäpäissä suoritettu ajelu Porkkalaan oli koitua kohtalokkaaksi. Onneksi yössä hiippaili joku naapureistakin, joten Heli pääsi sentään ulko-ovesta sisään herättämään vara-avaimen haltijaa. Nukkuminen jäi siltä yöltä.

Taksissa kuultiin viime hetken valtakunnan tason uutiset: "Kalapuikkoviikset ahdistavat Tanja Saarelaa ja kumppaneita Eduskunnassa!"

Lento Frankfurtiin siis Lufthansalla, joka oli kiristänyt turvatoimia sitten edellisen tapaamisen. Keihäänheittäjä Seppo Rädyn lanseeraama totuus "Saksa on paska maa!" joutui puntariin muutamankin kerran. Kelloja käännettiin tunti taakse päin. Atlantin-lennon odottelua (3 h) helpotti Beck's-merkkinen olut. Jokaviikkoinen malarialääke Heliopar muistettiin ottaa.

Tässä vaiheessa tiedossa oli kolme varmaa sohvaa: Meksikon Mexico Cityssä, Costa Rican San Joséssa ja Panaman Bocas del Torossa. Guatemalan Guatemalassa Cityssäkin oli kontakti, mutta samaan osoitteeseen on meidän lisäksemme muitakin tyrkyllä.

Koneessa jumpattiin ahkerasti, jotteivät jäsenet puutuisi huonoon kuntoon heti kättelyssä. Jotain elokuviakin siellä näytettiin, mutta me perehdyimme tiiviisti kahteen paksuun kirjastosta lainattuun opukseen, joissa kerrotaan Väli-Amerikasta kaikki tarpeellinen - ja vähän ylikin. Opimme mm. erottamaan toisistaan käsitteet Väli- ja Keski-Amerikka: edelliseen kuuluvat maat Guatemalasta Panamaan, kun taas jälkimmäiseen lasketaan mukaan myös Meksiko.

Aikaeroa Saksan ja Meksikon välillä on 9 h ja lento kesti 11 h, joten olimme perillä jo keskiviikkoiltana.

Amerikan aamuhämärä (Esikolumbiaaninen aika ...1519)

Amerikan manner on nykyisen käsityksen mukaan asutettu Aasiasta käsin. Ihminen siirtyi Aasiasta Amerikkaan
mahdollisesti jo n. 40 000 vuotta sitten - kuivin jaloin yli mannerjään peittämän Beringin salmen. Koko mantereelta ei ole löydetty ainoatakaan muinaisesinettä, joka olisi peräisin muualta kuin Amerikasta. Tämä fakta pudottaa pohjan mm. ajatusleikiltä, että muinaiset egyptiläiset olisivat "sivutöinään" käyneet rakentamassa Mesoamerikan pyramidit. Huomattavaa on myös, että egyptiläisten pyramidit ovat matemaattisia - Mesoamerikassa pyramidiksi kutsutaan mitä tahansa ylöspäin suippenevaa rakennelmaa. Toinen merkittävä ero on se, että Egyptissä pyramidit rakennettiin hautakammioiksi. Suurin osa uuden mantereen pyramideista on vain temppeleiden jalustoja, joiden tarkoitus oli nostaa pyhät paikat ympäröivää metsää korkeammalle - ja samalla lähemmäs jumalia.

Olmeekit

Mesoamerikka on arkeologinen nimitys sille osalle Keski-Amerikkaa, jossa korkeakulttuurit kukoistivat ennen eurooppalaisten valloittajien tuloa. Alueen pohjoisosassa, Meksikonlahden pohjukassa vaikutti jo 1500 e.Kr.  jaguaaria palvova kansa, jolle atsteekit pari tuhatta vuotta myöhemmin antoivat nimen olmeca uixtotin ("kumialueen kansa suolaveden rannalla"). Tänä päivänä olmeekkien mahtavan kulttuurin mykkinä todistuskappaleina ovat massiiviset kiviveistokset, n.s. olmeekkipäät.

Jo olmeekkien ajoista lähtien pelattiin koko Mesoamerikan alueella erikoista pallopeliä (juego de pelota). Pelivälineenä käytettiin suurta raakakumista palloa, jota lingottiin eteenpäin sirpin muotoisilla "kouruilla". Pelissä oli kovat panokset - hävinneen joukkueen pelaajia uhrattiin jumalille.

Teotihuacán ja zapoteekit

200-300 j.Kr. viitisenkymmentä kilometria nykyisestä Mexico Citystä koilliseen keskiylängön valtiaaksi alkoi nousta kansa, joka ulotti vaikutusvaltansa laajemmalle kuin yksikään Mesoamerikan kansoista ennen tai sen jälkeen. Teotihuacánilaisten vauraus ja ylivertaisuus sotarintamilla perustui obsidiaaniin, teräväsärmäiseen vulkaaniseen lasiin, josta saatiin työkaluja ja mm. aseiden kärkiä.

Oaxacan nykyisen osavaltion aluetta Tyynenmeren rannalla asuttivat n. 400 e.Kr. - 700 j.Kr. zapoteekit. Laakson eristyneisyys mahdollisti saada kulttuurivaikutteita ilman, että siihen olisi liittynyt merkittävää valloitusuhkaa.

Sekä teotihuacánilaisten että zapoteekkien jumaltarustoon kuului Mesoamerikan mytologian keskeinen hahmo Quetzalcóatl-Sulkakäärme. Molemmissa kulttuureissa hallitsijat käyttivät harvinaisen quetzal-linnun pitkiä pyrstösulkia koristeina sekä kauppatavarana.

Mayat

Koko muinaisen Amerikan korkeimmalle kohonnut kulttuuri oli klassisen ajan maya-kulttuuri, joka vallitsi Peténin ja Jukatanin niemimaan alueella vv. 300-900. Mayat ovat ainoa kansa, joka on jättänyt jälkeensä runsaasti kirjallista aineistoa.

Tolteekit, misteekit ja atsteekit

Teotihuacánin luhistuminen 600-luvun lopulla heijastui myös maya-alueelle. Valtatyhjiön täyttivät ensimmäisinä etelästä tulleet misteekit, mutta pohjoisesta tulleet tolteekit nousivat valta-asemaan 900-luvulla. Vuonna 1168 verenhimoiset atsteekit lähtevät vaellukselleen Aztlánista ja valloittavat koko Keski-Meksikon. Usein on käytetty vertausta, jonka mukaan olmeekit olivat Mesoamerikan sumerilaisia, mayat kreikkalaisia, tolteekit etruskeja ja atsteekit roomalaisia.

21.10 1492 espanjalainen löytöretkeilijä Kristoffer Kolumbus toi Amerikan olemassaolon Euroopan tietoisuuteen. Löytöään kuninkaan silmissä korostaakseen hän nimitti erään rannikon Costa Ricaksi (rikas rannikko), mikä nimi on jäänyt elämään ilman sen kummempia perusteita. Kolumbuksen espanjankielisestä nimestä Cristobal Colón tuli sittemmin käsite kokonaiselle historialliselle ajanjaksolle, kolonialismille eli siirtomaa-ajalle.

1519 espanjalainen konkvistadori Hernán Cortés purjehti 550 sotilaan kanssa Meksikon rannoille ja alisti lukumääräisesti ylivoimaiset atsteekit valtaansa. Cortés käytti nerokkaasti hyväkseen taikauskoisten intiaanien Quetzalcóatl-tarua, jonka mukaan Sulkakäärme palaisi Ce Acatlin vuotena. Kalenterikerros kesti 52. vuotta ja vuosi 1519 sattui olemaan Ce Acatl -vuosi.

Espanjalaisten lisäksi Portugali ja Italia harjoittivat siirtomaapolitiikkaa, mikä johti Väli- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen vähittäiseen tuhoon. Latino-peräisiä kieliä puhuvat valloittajat pakottivat nopeasti uudet sukupolvet puhumaan omia kieliään, mistä syystä koko maanosaa on jo pitkään kutsuttu Latinalaiseksi Amerikaksi.

Mexico Cityssä meitä odotti siis ensimmäinen sohva, joka oli vahvistunut vasta lähtöä edeltävänä yönä klo 03.00: Hector Cuevas, 25-vuotias lääketieteenopiskelija oli jopa luvannut tulla meitä kentälle vastaan!
- Tunnistatte minut helposti: olen 150 cm pitkä ja päässäni on lähes yhtä leveä sombrero!

Toden totta! Tämä sympaattinen jalkapallofani oli jaksanut odottaa meitä koko puolitoista tuntia kestäneen maahantulo-operaation ajan! Puolin ja toisin ensimmäisen "sohvakontaktin" tapaaminen oli jännittävä hetki! Mittailimme toisiamme vaivihkaa, kun lähdimme ajelemaan metrolla kohti ydinkeskustaa.

Hector kertoi olevansa etniseltä taustaltaan Oaxacan zapoteekki, uskonnoltaan buddhisti sekä erikoistuvansa lastenlääkäriksi.  Ilkka muisti heti Mikin ja Hessun seikkailut Oaxacassa ananasvarkauksia selvittämässä sekä Tintin kaverin kapteeni Haddockin käyttämän einiinmairittelevan voimasanailmaisun "zapoteekkijoukko"...

Kolmen metronvaihdon jälkeen tulimme Santa Julian pahamaineiseen kaupunginosaan. Isäntämme asui Quetzalcoatl-kadulla, joka nimi tuntui Ilkasta jotenkin tutulta.
- Se on se Sulkakäärme! valisti Meksikon historiaan jo lapsena perehtynyt Heli.

Kämppä oli kolmeen huoneen ja kylppärin muodostama kokonaisuus 5. kerroksessa. Hissiä vanhassa talossa ei ollut, joten saimme sopivasti esimakua tulevien päivien pyramidikiipeilystä!
Meille osoitettiin Hectorin makuuhuone, jossa "sohvan" virkaa toimitti iloisen värikkääksi maalattu rautakerrossänky. Toisessa huoneessa asui Hectorin arkkitehtiveli ja kolmas toimitti jonkinlaista olohuoneen virkaa-ainoina kalusteina pieni sohva ja TV. Isäntä itse nukkuu nämä pari yötä veljensä huoneessa.

Hector kaatoi muitta mutkitta laseihin tequilaa ja toivotti meidät vielä kerran sydämellisesti tervetulleiksi kotimaahansa.
- Olette ensimmäiset vieraani. Itse tulin viime viikolla elämäni ensimmäiseltä ulkomaanmatkalta Brasiliasta!

Pikaisen majoittumisen jälkeen lähdimme kaikki kolme kaupungille käpyttelemään. Iltapalaa löytyi Sanborns-nimisestä paikasta, jossa päästiin tostadan lisäksi myös meksikolaisen oluen makuun (Suomestakin tutut Sol ja Corona sekä uusi tuttavuus Pacifica).

Mitäkö muistimme Mexico Citystä ennen tätä?

* No, ainakin kesäolympialaiset -68, jolloin Suomi sai yhden mitalin kutakin väriä: kultaa Kaarlo Kangasniemi painonnostossa, hopeaa voimistelija Olli Laiho hevosella ja pronssia Arto Nilsson nyrkkeilyssä.

* Maailman väkirikkain kaupunki - 25 miljoonaa ihmistä.
* Tuhoisa maanjäristys tappoi 25000 asukasta vuonna 1984.
* maassa osataan pelata jalkapalloa sekä juosta pitkiä matkoja


to 14.2.

Jenkkien rasittava Valentinen-päivä näkyi täälläkin katukuvassa: sydämenmuotoisia ilmapalloja, kortteja, julisteita ym. krääsää tulvi joka puolelta. Heli kertoi Hectorille toiveestaan päästä käymään Teotihuacánissa (la ciudad de los Dios), josta hän oli lukenut paljon jännittäviä tarinoita jo lapsena. Hector kertoi käyneensä siellä vain kerran lapsena, joten nyt häntä kiinnosti lähteä mukaamme!

Tällä kertaa tarvittiin neljä metronvaihtoa Autobus del Norteen, josta oli n. 50 km matka Teotihuacániin. Matkalla nähtiin paljon kaktuksia, slummeja graffiteja. Perillä pyramideilla oli loppujen lopuksi yllättävän vähän ihmisiä. Piramid del Sol ja Piramid de la Luna piti tietenkin kavuta ylös saakka, vaikka kuluneet portaat olivatkin päätä huimaavan jyrkät.
 

Calzado de los Muertes (kuolleiden puistokatu) oli myös helppo kävellä päästä päähän ilman rasittavaa turistitungosta! Kaupustelijoita varten olimme varautuneet aseista riisuvin lausein:
- No somos turistas! Estámos borrachos! etc.
Raunioista oli eräässä kohdassa kaivettu esiin pari kerrosta syvemmältä puumaa esittävä kohokuvio, mikä todistaa, että kaupungin monumentaalisen julkisivun alla odottelee tutkijoita vielä useita salaisuuksia. Paikalla olleen arkeologin mukaan rahapula estää toistaiseksi jatkamasta kaivauksia.

Heli etsi muistoksi itselleen aidon tolteekkinaamion pienoismallia, mutta oikeanväristä ei löytynyt. Lounas nautittiin temppelialueen tuntumassa terassilla, jossa innokkaat pikkupojat toimivat sisäänheittäjinä.



Paluumatkalla nähtiin aaseja. Ja vihreävalkoisia kuplavolkkari-takseja! Tunnin siestan jälkeen päätettiin lähteä täydentämään t:llä alkavien meksikolaisherkkujen kokoelmaamme: taco, torta, tortilla, tostada, tequila, tortega, toro, cafe con tee... Heinäsirkat ja muurahaisenmunat eivät onneksi alkaneet t:llä. Kadun varresta löytyi pystybaari "Santa Julia Tortas", jonka valikoimasta löytyikin vaikka mitä! Iltapalan päätteeksi Hector vei meidät vielä horchadalle (riisipohjainen maitojuoma) parin korttelin päähän.

Ennen nukahtamista ehdimme ihailla vielä Meksikon kuumalla taivaalla möllöttävää kuuta, joka nousi ikkunastamme näkyvän Popocatepetl-vuoren ylle.
- South of the border down Mexico way...


pe 15.2.

Hector vei meidät brunssille keskustaan "House of the Tiles"-nimiseen historialliseen paikkaan, joka sijaitsi muiden vanhojen rakennusten, puiston ja vakuutusjätti Segura Latin American tornin tuntumassa. Paperihameiset tarjoilijaseñoritat panivat taas parastaan. Heli oli lukenut matkakirjoja tarkasti ja pääsi oikaisemaan Hectorinkin tietoja talon historiasta ja parisataa vuotta sitten ruokasaliin ratsastaneesta aatelismiehestä!

Vilkas ruokailukeskustelu syntyi "gringo"-sanan merkityksestä ja vivahteista. Opimme, että kaikki vaaleaihoiset ovat täkäläisten silmissä ilman muuta gringoja, vaikka tämä kyseenalainen, negatiivissävytteinen nimitys on etupäässä tarkoittanut vain amerikkalaisia. Meidän siis kannatti tuoda oma suomalaisuutemme esiin joka käänteessä, ettei vain saanut gringon inhaa mainetta.
- Jos sekään ei auta, kannattaa kannustaa äänekkäästi Mexico Cityn jalkapallojoukkuetta! neuvoi Hector. Mies kertoi myös avoimesti meksikolaisten kollektiivisesta alemmuudentunteesta, joka hänen arvionsa mukaan johtuu siitä, ettei Meksiko ole ikinä voittanut yhtäkään sotaa. Ilkan manatessa myötätuntoisesti hombre!  korjasi isäntä:
- Noin sievistellään Espanjassa -meillä päin sanotaan caramba!

Ennen lentokentälle lähtöä ihailtiin vielä kadulla harjoittelevaa marimba-yhtyettä. Metrossa tavattiin iloisia poliiseja, jotka eivät olleet huomaavinaankaan laittomia kaupustelijoita, jotka äänekkäästi esittelivät cd-levyjä, lehtiä ja milloin mitäkin ihmetuotetta. Olisimme halunneet testata myös metron pinkillä merkittyä linjaa, jota kuulemma ei suositella turisteille "liian aggressiivisena". Aikataulu ei kuitenkaan suonut siihen enää mahdollisuutta.



Kentän pubissa löytyi vielä kahta uutta olutmerkkiä, Indiota ja XX:ää, joista jälkimmäinen herätti Ilkassa voimakkaita väristyksiä: juuri tuota merkkiähän oli tuotettu Meksikosta saakka juhlistamaan Hummeripoikien XX-juhlia vuosi sitten! (No... ainakin melkein: tosiasiassa etiketit teetettiin mainostoimistossa ja itse juoma oli Pyynikiltä). Tarjoilijatyttö ei millään suostunut unohtamaan laskua, vaikka oltiin jo ystävystyttykin eikä ystävien kesken puhuta laskuista. Höh!



Hector kiitteli kovasti ensimmäisiä sohvavieraitaan ja me tietysti ensimmäistä isäntäämme. Vakuudeksi vaihdettiin avaimenperiä, joissa toisissa oli sombrero ja toisissa poro... nyyh!

Viimeisillä pesoilla Heli löysi kuin löysikin kentältä itselleen haluamansavärisen kuolinnaamion ennen kuin monikansallinen Taca Airlines lennätti seikkailijat kohti Guatemalaa. Muuan Borovidcka-pullo tuli vahingossa käsimatkatavaroihin. Siitä otettiin oivat näkäräiset, kun koneen irtautuessa Meksikon kamaralta hyräiltiin tarttuvaa muinaismelodiaa "Olmeekki, tolteekki, maya ja moni muu..."

 

Guatemala Cityn kentälle saavuttiin klo 14.20. Matthew Alvaro -niminen surffari oli lupautunut tulemaan kentälle vastaan, mutta ketään ei aluksi näkynyt eikä kuulunut. Tiedossamme oli, että samaa kaveria etsisivät täällä samoihin aikoihin myös amerikkalainen ja italialainen surffarityttö, joille Alvaro oli jo ehtinyt luvata vierashuoneensa. Niinpä etsimme katseellamme myös rinkkaselkäisiä tyttöjä - eikä mennyt kauankaan, kun Heli jo löysi eksyneen oloiset daamit:
- Excuse me, looking for señor Alvaro perhaps...?

Siinä sitten odottelimme neljästään Alvaroa saapuvaksi - tytöt luvatun majapaikan toivossa ja me lähinnä hyvien vinkkien toivossa muiden majapaikkojen suhteen. Puoli tuntia yritimme arvailla kaikkia sopivanikäisiä latinomiehiä Alvaroksi, kunnes herra lopulta suvaitsi saapua, kännykkä korvalla ja ilman minkäänlaisia anteeksipyynnön eleitäkään. Maailmanomistajan itsevarmuudella tämä ensimmäinen tapaamamme guatemalalainen pudotteli maansa erinomaisuuksia, turistikohteita ja muita nähtävyyksiä.
- Do you want to fry marshmellows in a volcano crater? Alvaro järjestää!

Alvaron sohva meni siis tytöille, mutta saimme sentään mainion suosituksen läheisestä Xamanek-nimisestä majapaikasta, joka sijaitsi zone 10:llä. Alvaron taksikaveri pyyhälsi paikalle alta aikayksikön ja heitti väsyneet matkaajat lepäämään. Kyltissä luki "Student's Hostel", joten yritimme näyttää mahdollisimman nuorilta.

Majoittauduttiin sujuvahkolla espanjankielellä ja levättiin pari tuntia. Joskus kymmenen jälkeen pakotimme itsemme käppäilemään ja tutustumaan lähiympäristöön. Mukava taco-paikka löytyikin pian kadun varresta parin korttelin päästä: iltapuhteen huvituksesta vastasi pikkupoika, joka potkiskeli tyhjiä limupulloja ohiajavien autojen alle. Katusoittajat ja kukkakauppiaat tarjosivat ahkerasti palvelujaan, muttemme heltyneet edes yhden quetzalin hintaiselle "Cielito lindolle".


la 16.2.

Aamiaiseksi maissihiutaleita, maitoa ja kahvia! Etsittiin autovuokraamoa paahtavassa helteessä yli tunti, mutta eksyttiin hulppeita luukkuja vilisevälle lähetystöalueelle. Lopulta saatiin kaivettua jostain Tamarini-vuokraamon osoite ja tyrkättiin se taksikuskille!

Vuokraamon sedät ja tädit nostelivat vähän kulmiaan, kun kysyin, saako vuokra-autolla ylittää valtioiden rajoja.
- Joo, mentäis vilkaisemaan vähän salvadorilaisten ja kenties hondurasilaistenkin elämäntapoja. Niin että käykö päinsä? Pariksi päiväksi...?
- Pues... porque no, pero Ud. tiene primero que escribir su nombre en está... y está...
Ja niin eteeni tyrkättiin pari Visa-korttikuittia, joihin mankeloitiin valmiiksi kortin tiedot ja pyydettiin allekirjoituksia - avoimelle summalle! No mikäs siinä sitten, täytyihän sitä nyt sen verran ajotaitoonsa ja supliikkinsa luottaa - eikun nimi papereihin.

Alle saatiin uutuuttaan kiiltelevä Mitsubishi Lancer, jolla lähdettiin kurvailemaan kohti Etelä-Guatemalaa. Aluksi nelikaistainen moottoritie kapeni pian tavalliseksi, ja mitä pidemmäs pääkaupungista päästiin, sitä vuoristoisemmaksi muuttui maisema. Jyrkkiä ylä- ja alamäkiä riitti, liikennemerkit kehottivat syystäkin jarruttamaan alamäissä moottorilla. Tienvarsimainoksia riitti... ja jotain ihme "automotelleja"!

Lintuja, eksoottisia puita sun muita kasveja vilahteli silmissä, kun etenimme tasaista vauhtia kohti El Salvadoria ja St. Cristobalin rajakylää. Jossain vaiheessa pysähdyttiin olusille tienvarsi-kuppilaan mahtavan puun katveeseen. Hellettä riitti Helin mittarin mukaan +34 astetta! Viereisesssä joessa pestiin pyykkiä ja lapset harrastivat vesileikkejä.

Rajamiesten epämuodollisuus yllätti: ei mitään tiukkailmeistä paperisotaa lahjuksista puhumattakaan! Vilkaisivat passeja ja pyysivät saada kurkistaa takaluukkuun, siinä kaikki! Leppoisa kädenheilautus päälle, ja matka jatkui.

Tuntui jännittävältä ajella pitkästä aikaa ulkomailla! Onneksi liikenne oli edelleen oikeanpuoleista. Erään järven kohdalla pysähdyimme ihailemaan maisemia ja lintuja.

Pari kolme tuntia ajettuamme löysimme itsemme Santa Anan pikkukaupungista, jossa sattui olemaan jonkinsorttiset markkinat. Intiaaninoloista jengiä parveili kaduilla ja toreilla, ja mahtipontinen saarnamies kailotti viisauksiaan mikrofoniin niin että puisto raikui. Paikallista rahaahan meillä ei ollut, mutta jenkkitaala tuntuu kelpaavan täälläkin: Heli löysi itselleen kympillä uuden repun Himalajalta 2001 hankitun tilalle. Ilkka investoi kokonaisen dollarin salvadorilaisiin sukkiin. Sipulit, kalat, porkkanat ja muut houkuttimet jätimme tällä kertaa enemmän tarvitseville. Kakkukahvit sentään nautittiin kulmakuppilassa.



Puoli viiden kieppeillä noustiin jälleen autoon ja suunnattiin kohti uusia seikkailuja. Vajavaisesta kartastamme päättelimme, että suorin tie Hondurasiin vie mitä ilmeisimmin pikku koukkauksella Guatemalan kautta, joten ylitimme rajan Anguiatussa. Tällä kertaa selvisimme passien heilautuksella auton ikkunasta!

Pyhiinvaelluspaikka Esquipulas ohitettiin tyylikkäästi, koska luotimme optimistisesti Hondurasin matkailupalveluihin! Aqua Caliente -nimisen raja-aseman vartiomiehet eivät jaksaneet edes nousta penkiltään, vaan viittasivat laiskasti meitä jatkamaan matkaa niin kauan, kun he sattuvat olemaan sillä päällä. Uskomatonta! Tintin seikkailuista ja Hesarin sotauutisista näistä maista on juurtunut mieleen aivan toisenlainen kuva!

Santa Fen kylässä pysähdyimme bocadillo-paikkaan oluen toivossa, mutta saimmekin lämmintä suihkua niskaan:
- No tenemos cerveza! Pero nuestro cafe es muy bueno!
Vai niin? Mitäs nyt tehdään? Ei kaljaa?! No, enscilladaa sitten... ja tacoa!

Viereisestä pöydästä nousi nuorukainen ja tuli tiedustelemaan kohteliaasti, haluammeko kenties kaljaa! Ja ennen kuin lukija ehtii sanoa "quetzalcoatlpopocatepetl", olimme siirtyneet kolmen hondurasilaisveikon pöytään. Nuorin, arviolta 18-vuotias molotti kiihkeästi jotain vuoristoespanjallaan, keskimmäinen hyppäsi pyörän selkään ja vanhin, siinä 23-24 v., esitteli itsensä José Antonioksi. Hän esitteli toiset:
- Wilman es mi hermano y Luis va a buscar cerveza!
Eikä mennyt kuin kymmenkunta minuuttia, kun Luis todella palasi kylmänhuurteisten tölkkien kanssa! Näin saimme ensi kosketuksen Hondurasin kaljakulttuuriin: merkkikin oli tilanteeseen sopivasti Salve Vida.

José kertoi olevansa ammatiltaan opettaja ja vaihtavansa mielellään ajatuksia gringojen kanssa. Kuultuaan, että olemme Suomesta, ei kysymysten tulvasta ollut tulla loppua. Nykäseen ja Susan Kuroseen saakka emme ehtineet, kun Wilman jo nyki hihasta selvästi uusien ideoidensa villitsemänä:
- Ahora vamos a montanas! Hay disco con piscina... y chicas bonitas bailando!! Usted tiene absolutamente que venir!!!
- Ettäkö disko? Uima-allas?? Tanssityttöjä??? Tuolla vuoristossako? Älkääs nyt kuulkaa...

Helin kaikki hälytyskellot soivat jo niin äänekkäästi, että se häiritsi jo hieman kylmäpäistä ajattelua:
- Ei tietenkään mennä! Hullu!! Nehän ryöstää jo autonkin kuin leppäkeihäs...
Huolimatta Helin sinänsä järkevistä ja loogisista perusteluista, tulin siihen tulokseen, että kaverit olivat yli 20 %:n todennäköisyydellä sittenkin harmittoman mukavia veikkoja Hondurasista - ja että pitäähän ystävällismielistä kutsua nyt ainakin muodon vuoksi vähän noudattaa. Niinpä pikaisen palaverin jälkeen kiitimme kovasti kutsusta saapua "ihailemaan eksoottista diskokulttuurianne".

Täytyy myöntää, että tarkoitus oli vain ajella varovaisesti ohjeiden mukaan ja kääntyä heti pois, jos tilanne alkaisi näyttää muulta kuin diskolta. Mutta siinä vaiheessa, kun yksi kavereista hyppäsi autoomme "oppaaksi" ja muut pyöriensä selkään, meni siltäkin suunnitelmalta n.s. pohja.

Ajoimme pientä sivutietä viitisen minuuttia. Tie kapeni kapenemistaan, kunnes sitä ei enää autoa vahingoittamatta olisi voinut ajaa. Yritin selittää kaverille, ettemme tulisi enää pidemmälle.
- Ei tarvitsekaan! Ulos autosta - olemme perillä!

Hölmistyneinä ja kaikki aistit viritettynä astuimme autosta - vilkuillen joka suuntaan kuin James Bond konsanaan. Erään röttelön nurkan takaa paljastui n. 20 hengen nuorisojoukko, ja tilanne vaikutti varsin selkeältä. Yksi uusista kansalaisista tuli luokseni ja alkoi käsi ojossa vaatia jotain:
- Dinero, señor...
- Täh, jaa rahaa? Öh... käviskö luottokortti?

Meni pari sekuntia ennen kuin tajusin kaverin pyytävän jonkin sorttista pääsymaksua!
- Pääsymaksua? Öh... mihin?
- A disco, señor! vastasi tyyppi. Juuri kun olin selittämässä, ettei meillä ole maan valuuttaa, tuli José Antonio pelastamaan tilanteen. Hän murahti pari tarkkaan valittua hondurasilaista sanaa ovimikolle, joka ystävällisesti hymyillen avasi suuret rautaportit ja työnsi meidät sisään jonkinlaiseen aitaukseen! Kun portti kolahti kiinni takanamme ja auto jäi toiselle puolelle, tuntui kieltämättä hieman oudolta mahanpohjassa. Mutta kymmenisen metriä käveltyämme alkoivat latinomusiikin bassorytmit vyöryä tajuntaamme, kuu heijastui mukavasti kauniinsinisen uima-altaan tyynestä pinnasta ja kourallinen minihametyttöjä alkoi hetkutella väliamerikkalaisia ruumiinosiaan tummaa yötaivasta vasten!

Katsahdimme toisiimme:
- Jätkät taisivat puhua melko lailla totta!
Maailmanmiehen elkein johdattelin kolme uutta ystäväämme baaritiskille ja ostin koko porukalle Royal Port -kaljat. Tunnelman näin vapauduttua jatkoimme suomalais-hondurasilaista ajatuksenvaihtoa ja tanssittiinkin eksoottisten rytmien jytkeessä. Kuultiin mm., että joka 15 minuutti yksi hondurasilainen hylkää kotimaansa.



Parituntinen kului mukavasti. Pari yrmynnäköistä poliisiakin pistäytyi valvomassa, että kaikki menee sääntöjen mukaan. Yösijaa ei kuitenkaan otettu vastaan, vaikka Wilman kovasti selitti vanhempien olevan poissa ja koko talo tyhjänä. Vaihdettiin siis vain osoitteita ja numeroita.

Kun saatiin auto baanalle, alkoi yllättäin sataa tihuuttaa. Ocotepequen pikkukaupunki näytti kartalla olevan aivan kivenheiton päässä, mutta niin vain onnistuimme eksymään yön pimeydessä reitiltä. Harhailtuamme n. 20 km, käännyimme takaisin ja otimme uudet koordinaatit. Lopulta väsyneet seikkailijat löysivät tiensä hiljaisena nukkuvaan kylään, jonka pääkatu oli varustettu saakelinmoisilla töyssyhidasteilla! Säkällä löytyi pienen puiston kulmalta Hotelli International (nimi lupasi kyllä enemmän kuin karu todellisuus), jossa oli vielä tyhjiä huoneita.
- Hoo ja Ii, sehän on kuin meille tehty!

Iltakaljat vielä kadun toisella puolella paikallisessa räkälässä, josta humalaisten ahdistelujen vuoksi poistuttiin parin lasillisen jälkeen. Kaikille piti vakuutella, ettei olla jenkkilästä, perkkele!!


su 17.2.

Ahmiaiselle 6.30. Kaunista auringonnousua kelpasi ihailla hotellin 2. kerroksen parvekkeelta. Siinäsivussa nähtiin pakollisen pitkäpyrstölinnun lisäksi myös kotoisempia lajeja: mehiläishaukka, pikkuvarpunen ja räystäspääsky. Vajaan kymmenen yksilön koiralauma järjesti huvittavan aamushown juoksemalla avojonossa ympäri puistoa. Pienin hurtta jäi aina joukosta, mutta sai sen sitten kiinni jonkun roskiksesta pudonneen herkkupalan luona.

Yö ja autotalli maksoivat yhteensä ruhtinaalliset 21 dollaria. Vähän matkaa ajettuamme pysähdyimme kuvaamaan tien poskessa raadon kimpussa päivystäviä korppikotkia. Lehmäidylliä myös.

 
   

Guatemalan raja-asemalla juotiin mustat kahvit ja kohdattiin ensimmäinen jo vähän tiukanpuoleinen vartijakin. Kovasti yritti poika selvittää matkamme tarkoitusta, mutta joutui tyytymään perinteiseen "No somos turistas" -selitykseen.

Esquipulasissa oli sunnuntain kunniaksi 2-3000 pyhiinvaeltajan torikokous! Kaikki jonottivat kiltisti vauvasta vaariin päästäkseen hipaisemaan 1500-luvulta peräisin olevan krusifiksin jäännöksiä. Sen kunniaksi ostettiin markkinakojusta pienoisjeesus - rekvisiitaksi Hyökyvuoren ensi kesän Taicawarvas-näytelmään! Heli sijoitti quetzal-pyyhkeeseen ja kummityttö Aunin tuliais-Mariaan ja tämän pikku-Onnin pikkuomnibussiin.

Lähtökaljojen (Dorada) jälkeen suunnistettiin takaisin Guatemala Cityä kohti, joka oli tarkoitus ohittaa hienosti vasemmalta ja jatkaa matkaa suoraan museokaupunki Antiguaan. Vaan kuinkas kävikään?

Ajettuamme kaksi ja puoli tuntia ja 222 km aloimme kysellä oikeata reittiä sieltä täältä. Ystävälliset kansalaiset neuvoivat meitä auliisti, mutta ah, niin ihanan ristiriitaisesti! Kohta löysimme itsemme joltain ihme inkkarimarkkinoilta - juuri sillä vaarallisella zone 1 -vyöhykkeellä, jonne ei turisteilla pitäisi olla mitään asiaa! Tohina vaikutti kuitenkin niin mielenkiintoiselta, että parkkerasimme auton kadun varteen ja jalkauduimme jututtamaan alkuasukkaita. Ämyreistä pauhasi etnomusiikki, kaupustelijat ja varieteetaiteilijat esittivät temppujaan - käärmeellä tai ilman.

Iso kasa ihmisiä seisoi kahden naisen ympärillä, joista toinen istui tuolilla side silmillään ja huusi kovaan ääneen, minkä värinen avustajan osoittama milloin minkin katsojan hattu tai takki oli. Tuli mieleen Tintin seikkailut "Seitsemän kristallipalloa", jossa Madame Jamilah osasi yhtä mystisesti lukea katsomossa istuneiden ihmispolojen käsilaukkujen sisältöä. Niin sitä huijataan herkkäuskoisia...

 

Vastoin kaikkia ennakkokieltoja, varoituksia ja äidin neuvoja ostimme tacot ja jätskit katumyyjiltä ja ihailimme hetken vanhannäköistä, massiivista kirkkoa, ennen kuin nousimme taas autoon.

Taas saatiin hienoja ohjeita, joiden perusteella päästäisiin suoraan Antiguaan, kulkematta lähtöruudun kautta:
- Ah, Antigua? Si, es muy simplico... Primero a San Juan, vaimikäseoli... sitten San Pedro... vaiseköseoli... ja sen jälkeen heti oikealle vaisinneköseoli... ja sitten olettekin jo San Lucasissa vaimissäköseoli...??
Joka tapauksessa selkeitä ohjeita tiukasti seuraamalla päästiin... öh... muutamien erehdysten jälkeen suoraan... jollekin mielettömän jyrkkiä umpikujia tulvivalle kukkulalle! Melkein jo alkoi harmittaa! - Ihan kohta äiti suuttuu...
Päätettiin palata moottoritielle, jota pitkin ajettiin vielä n. 20 km, poikettiin mielestämme oikeaan suuntaan ja kohdattiin kaksi vasikkaa juoksuttavaa paimenta. Näiltä saatiin lisäohjeita, joiden avulla päädyttiin tällä kertaa "Mööpeli-kukkulalle" (so. huonekalukauppoja täynnä olevaan kylään)! Mikäs sohvasurffaajille sen osuvampi paikka eksyä... No, seuraavaksi kysyttiin jo poliisiltakin, mutta ei nekään osanneet kuin levitellä käsiään joka suuntaan:
- Otra ruta, otra ruta...

Huhhuh! Jotenkin sitten lopulta kuitenkin Antigua löytyi... illansuussa, kun jo vähän tihuuttikin. Siirtomaa-ajan aikaiseksi entisöity kaupunki oli kyllä nimensä veroinen: mukulakivikadut ja rakennukset olivat tosiaan satoja vuosia vanhan näköisiä, puisissa ulko-ovissa hienoja leikkauksia ja upotuksia. Linnat, muurit ja kirkot olivat osin pahoin ränsistyneitä, mutta uhmasivat vielä uljaasti ajan hammasta.

Edullisin hotellitarjous oli 98 dollaria yöltä, kylmävesisuihkulla! Ei tullut kauppoja. Toinen takaisku koettiin puiston varrella olleessa ravintolassa, jonka henkilökunta kieltäytyi antamasta sähköä kameralaturiimme.

 
Pian pois tästä "all exclusive" -paikasta... vaan sepä ei ollutkaan helppoa! Illallista syödessämme oli puistoihin ja kaduille kokoontunut kaamea väkijoukko. Ja kun vielä joku katolisen kirkon juhlakulkue katkaisi ulosmenoreitit, jouduimme lähes tunnin verran kiertelemään epätoivoisesti ahtaita kujia - kerran jopa peruuttamaan satoja metrejä! Mitään "EXIT"-opasteita ei muinaiskaupungin ilmettä rumentamaan ollut tietystikään ripusteltu.

Lopulta luulimme löytäneemme ulosmenotien, mutta sepäs johtikin "Sumuisten vuorten" intiaanikylään! Kaameassa hernerokassa kurvailimme ahtailla kaduilla, kunnes 10 km ajon jälkeen oli pakko kääntyä takaisin. Kotvasen kuluttua huomasimme olevamme taas Antiguassa! Nyt päätettiin jo ottaa yksisuuntaisetkin kadut käyttöön - mutta jouduttiin taas tutulla rampilla peruutushommiin! Kaiken kukkuraksi auton varashälytin alkoi ujeltaa mukavasti...

Tilanne oli jo sen verran epätoivoinen, että Ilkka päätti frankcannonmaisesti alkaa seurata yhtä Chevrolet-pakettiautoa, jonka liikkeet "vaikuttivat määrätietoisilta". Ajettiin pakun perässä puolisen tuntia ja oltiin kuin oltiinkin yhtäkkiä vähän väljemmillä vesillä - ei tosin yhtään tiedetty, missä. Guatemala City -opasteita ei näkynyt vieläkään.

Lopulta tultiin isommalle tielle, jonka varrelta löytyi sellainen mukava pikku Auto Hotel Caminante! Eipä jäänyt hotellin perusasiakaskunnan profiili epäselväksi, kun vastaanottovirkailija kysyi hienotunteisesti, montako tuntia meinataan viipyä... Huoneen koruton kalustus kertoi myös jotain: sänky, telkkari ja valtaisa peili! Kylpyamme ja lämmintä vettä sentään oli... se sai nyt luvan riittää! Paitsi että olutta tietysti tilattiin - tällä kertaa Galloa...


ma 18.2.

Aamulla klo 6.30 uloslähdössä oli jo koomisiakin piirteitä: autotalliin pääsi suoraan huoneesta, tallin ovessa oli luukku, johon ilmestyi käsi vastaanottamaan maksua yöstä. Missään vaiheessa emme olleet kasvotusten kenenkään kanssa. Näin siis toimitaan suuressa maailmassa, kun halutaan olla incognito...

Emme vieläkään tienneet, missä olimme. Jonkin aikaa moottoritietä huristeltuamme tuli vastaan toivottu kyltti "Guatemala City 40 km"! Eli lopultakin kartalla - huhhuh! Koordinaatit ja matkareitti näyttivät helpoilta: suoraan tätä baanaa takaisin autovuokraamoon - aikaakin tuntui olevan riittävästi. Kuuntelimme radiosta matkan ratoksi espanjankielisiä lauluja (joissa kaikissa mainitaan ainakin kerran sana "corazon").

Vaan ei tässä maassa autoilijaa päästetä helpolla! Aamuruuhka oli sen verran paha kaupungin suuntaan, että sitä helpottamaan oli avattu lisäkaistoja vastaantulijoiden kustannuksella. Poliisit ohjasivat uusituissa risteyksissä liikennettä. Meidätkin viittilöitiin pois selkeäntuntuiselta pääväylältä jonnekin esikaupunkien sokkeloihin! 2 Calle "A" ei ottanut löytyäkseen, ei sitten millään! Ei vaikka oltiin mielestämme jo moneen kertaan oikeassa korttelissakin! Lopulta oli pakko hylätä auto ja etsiä vuokraamo kävelypatikassa. (Ja sovittiin, että tästä ei sitten kerrota kenellekään).

Luovutimme auton viittä minuuttia vaille määräaikaa moitteettomassa kunnossa, saimme takaisin allekirjoitetut visa-kuitit, jotka revimme helpotuksen huokauksin ja kysyimme, mitenköhän pääsee bussiasemalle. Ystävälliset virkailijat lupasivat heittää meidät sinne! Kuski kyseli matkalla Kimi Räikkösen ja Mika Häkkisen kuulumisia.
- Ei niille varmaan pöllömpää kuulu, tiedettiin kertoa.
- Tunnen minä muitakin suomalaisia, ylpeili kuski. - Edvard Grieg on suosikkisäveltäjäni! Kehuimme pojan makua, mutta kehotimme häntä silti tarkistamaan kulttuuritietämystään.

Kansanbussi Atitlan-järvelle oli juuri ajamassa ulos aseman portista, kun kuskimme sankarillisesti kurvasi automme sivuluisussa sen eteen! Hyppäsimme kyytiin, ja rinkat heitettiin jonnekin katolle.
Bussissa meitä alkoi jututtaa pappismies, joka kertoi olleensa 36 vuotta elämästään katolinen, mutta kääntyneensä 13 vuotta sitten evankeliseksi. Mies tarjosi meille Sanan säilän lisäksi yösijaa sohvaltaan, joten tulipa tässäkin maassa vakavahkosti otettava sohvasurffaustarjous! Siinä turistessamme ohitimme tutun näköisen motellin:
- Hei, etteikö vaan oltaisi nukuttu tuolla viime yönä?
- Hys, sitä ei sovi kertoa tälle...
Hengenmies jäi bussista seuraavalla pysäkillä (Chimaltenangossa, joten samalla selvisi viime öinen sijaintimmekin).

Näissä n.s chicken-busseissa on tapana, että kuskin apupoika ohjaa liikennettä roikkumalla puoliksi ulkona bussista ja viheltää merkkejä sekä kyytiin pyrkiville että kuskille - ja varsinkin muille autoille! Välillä apupoika juoksi pitkät matkat bussin vierellä häätämässä tien tukkijoita. Pysäkeiltä nousi kyytiin milloin mitäkin inkkarikaupustelijoita. Niinpä mekin pääsimme ostamaan kanatacot ja oudonmakuisia suolattuja mangosuikaleita.
- Endeemiset taudit, here we come!
Heli luki salaa edessä istuvan miehen lehdestä, että "Sololassa levottomuuksia, mm. auto poltettu".
- Hei, sehän on melkein reitillämme...

 

Ihailimme tienposkessa seisovia lehmiä, aaseja, hevoisia, lampaita, vuohia... Tietyöt hidastivat liikennettä ja jonoja syntyi, mutta aina kun tie oli vähänkin selvä, aloittivat bussit hirmuisen rallikisan! Ohitukset olivat sitä luokkaa, että monta kertaa oltiin varmoja loppumme tulleen. Aina kuitenkin kuin ihmeen kaupalla vältimme yhteentörmäyksen tai rotkoon suistumisen.

Rahastuksen yhteydessä tuli pieni tenkkapoo: meillä ei ollut quetzaleita enää jäljellä, joten apupoika yritti viedä meiltä 20 dollarin setelin! Onneksi tarkkaan harkittu karjaisu takapenkin suuntaan innoitti useampiakin rahanvaihtajia ilmoittautumaan.

Matka Sololaan kesti 3 tuntia 45 minuuttia. Heli huomasi yhtäkkiä kadulla poikittain seisovan poliisiauton ja miehen sen edessä viittilöimässä bussillemme kiertotietä. Poliisiauton takana oli joukko tuimannäköisiä virkavallan edustajia tutkimassa jotain palaneen näköistä autonromua.
- Hetkinen... tuohan on juuri se poltettu auto, josta äsken luimme lehdestä!!
- Onpas pieni tämä Guatemaailma!

Perillä Panachedalissa eteemme avautui "maailman kaunein järvi" Atitlan, joka tosin kylpi melkoisessa sumussa. Vastarannan tulivuoria ei näkynyt, joten kyllä ainakin meidän mielissämme Saimaa pärjäsi kisassa vielä mukavasti.

"Koko perheen" tuk tuk -kyydillä päästiin Playa Linda -hotellille, joka oli matkan tähän astisista majapaikoista ehdoton ykkönen: kaksikerroksinen puutalo uskomattoman vehreän puutarhan keskellä, suuri viihtyisä huone yhdellä pari- ja yhdellä triplasängyllä! Takka ja verantakin järvinäköalalla!

Tutustumiskierros lähes autiossa kylässä kertoi, ettei tätä paikkaa vielä voi sanoa turistien pilaamaksi. Vain pari kolme vastaantulijaa tunnin aikana. Kaupustelijoita ja koiria sen sijaan riitti, yksi muistutti vähän Havua (koira nimittäin, ei kaupustelija).

Pongattiin naurulokki, varpunen, rastas...  muttei sentään sukupuuton partaalla olevaa moc-lintua, jota elää vielä muutama yksilö tämän järven maisemissa.

Kaakaotauon jälkeen 9-vuotias Luis yritti kaupata huumeita ja naisia, mutta totesimme, että kiitos ehkä vähän myöhemmin... Pilvistä, + 18º, oltiin sentään yli 2000 metrin korkeudessa.


ti 19.2.

Aamukahvin seuraksi puutarhasta löytyivät mm. järripeippo, pieniä räystäspääskyjä ja iso ruskea kyyhky, jolla valkoiset siivenreunat. Heli löysi jalastaan ihonvärisen punkin. Sitä tarkastaeltaessa sängyn päätyyn jäänyt puolipakattu reppu kierähti itsestään lattialle.
- Reppu teki seppukun, totesi Heli.

Heli halusi testata GPS-paikannintaan etsimällä kylän ainoan geokätkön *), joka löytyi parin sadan metrin päästä aamiaispaikastamme, Crossroads Cafesta. Omistaja esittäytyi kapkaupunkilaiseksi kuorolaulajaksi. Ehdotettiin lisättäväksi kahvilan tienviittoihin "Helsinki n. 10 000 km").

*) Geokätköt ovat n.s. geokätkijöiden luontoon tai julkisiin rakennuksiin piilottamia pienesineitä. Kätkön koordinaatit ja usein kryptiset avausvihjeet ovat luettavissa internet-sivuilla www.geogaching.com

Bussinvaihto Sololassa. Ilkka toimi vähän aikaa jo rahastajanakin, kun lyhytkätinen apupoika ei ylettynyt ottamaan täpötäyden bussin takaosassa matkustaneiden rahoja. Herttainen 8-vuotias pikkutyttö Ilkan vieressä takapenkillä ei suostunut millään kertomaan nimeään, joten alettiin arvuutella:
- Nina? Chiquita? Esmeraldita...?
- No! No! No, no!
Viimein Conchitan kohdalla vastaukseksi tulikin vain arvoituksellinen kiherrys, joten ristimme tytön Conchitaksi.

Escuentrasissa toinen bussin vaihto hirveässä hässäkässä. Ihmisiä tungeksi joka puolella, emmekä tahtoneet millään löytää useiden vaihtoehtojen joukosta oikeata autoa. Yhtäkkiä joku huusi meille liikkuvasta bussista jotain ja viittilöi juoksemaan sinne päin! Ehdimme juuri ja juuri hypätä kiihdyttävään bussiin - rinkat joku oli heittänyt jo edeltä katolla keikkuvalle apupojalle! Huh.

Juteltiin kanadalaisen ja saksalaisen tytön kanssa, joista edellinen oli reissannut Guatemalaa pitkin ja poikin jo syyskuusta saakka, jälkimmäinen seitsemän viikkoa.

 
Kohta autonvaihdon jälkeen bussi pysähtyi ruuhkaan. Koko aamuyön oli ilmeisesti vähän satanut, ja maisema oli yhtä kuravelliä tietöiden takia. Odottelua, odottelua... Kolmen tunnin epätietoisuuden jälkeen paikalle tuli jonkinlaisia viranomaisia ja vesitankkiauto, joka alkoi pestä bussien renkaita puhtaaksi mudasta! Alkoi tuntua jo siltä, että vihdoin päästäisiin jatkamaan matkaa, kunnes huomattiin, että tankkiauto pesi jo omiakin renkaitaan...
- Hemmetti! Meidän pitäisi ehtiä Costa Rican koneeseen viideksi!!

Auton käytävällä joku pukutyyppi saarnasi toista tuntia voimaperäisesti jostain ihmeitä tekevästä antioksidanttisesta aloe-tuotteesta. Kuin ihmeen kaupalla mies onnistui luikertelemaan täpötäyden bussin käytävällä kauppaamassa rohtoaan. Olimme ahtautuneina viimeiseen peränurkkaan. Hänen päästyään meidän kohdallemme Ilkka totesi kohteliaasti:
- Lo siento tenemos que ir! (= Valitettavasti meidän täytyy poistua!)
Tämä herätti hilpeyttä intiaanipitoisissa kanssamatkustajissa.

Lähes kolmen tunnin odottelun jälkeen suma alkoi pikku hiljaa purkautua. Katsoimme vähän väliä hermostuneina kelloa? Ehdittäiskö sittenkin vielä kentälle ajoissa?

Kyytiin nousi jossain vaiheessa äiti-intiaani kahden tyttöintiaanin kanssa. Perhe istuutui viereemme, osa lattialle. Nuorempaa jututettiin, mutta tarinamme taisivat vain väsyttää, koskapa pian tyttöriepu nukahti kodikkaasti Ilkan olkapäätä vasten. Luvattiin lähettää kuvia postissa.

Kello 15.30 alettiin olla jo pääkaupungin laitamilla. Ilkka ahtautui kuljettajan viereen selvittämään tilannetta:
- Voisitteko jättää meidät pois sellaisessa kohdassa, josta on mahdollisimman lyhyt matka lentokentälle? Ja saakohan sieltä mistään taksia?
Kuski soitti heti jonnekin, eikä aikaakaan, kun hän pysäytti auton yhteen risteykseen ja käski meidän hypätä siinä seisovaan taksiin! Poika oli soittanut meille auton valmiiksi! Ällistyttävää palvelua... rinkat paiskattiin bussin katolta jo valmiina auki odottavaan takaluukkuun! Täytyy myöntää, että olimme jo valmiit itkemään kelpo lautaselliset Guatemalan verta!

Kun kuski kuuli, paljonko meillä on aikaa ehtiä Costa Rican koneeseen, häntä ei pidätellyt mikään! Kaveri kaahasi kuin mielipuoli iltapäiväruuhkassa välittämättä yhtään muista autoilijoista, poliiseista tai meidän kalmankalpeista naamoistamme. Parinkymmenen minuutin kuminpolttamisen jälkeen seurasi sellainen äkkipysäys ulkomaanlentojen ovella, että tyypillä on varmaan vieläkin suomalaisen nenän kuva tuulilasissaan! Paiskasin pojan kouraan jonkun suurehkon setelin, enkä jäänyt odottamaan, kelpasiko dollari... saati vaihtorahoja. Juoksimme kuin hullut lähtöselvitykseen, kiilasimme jonojen ohi ja olimme juuri lätkäisseet passimme tiskiin, kun kuulimme kuulutuksen:
- The last call for all passengers for Taca Airlines, gate nine.
Kello oli 16.20.

Hohhoh! Lentoemäntä loi meihin ymmärtäväisen, mutta torjuvan katseen, kun pyysimme tuplakonjakkeja.
- Ei meillä ole konjakkia. Kävisikö rommi tai viski?
Kävi. Helin matkapingviinikin joi vastoin tapojaan vähän viskiä. Painikkeen palaksi saatiin keksejä ja pasteijat.

 

San Josén kentällä meitä odotti "HELI"-kyltin kanssa mies, joka esittäytyi Danieliksi, sohva-Marian lankomieheksi. Hienolla Hyundai-maasturilla ajettiin tunnin verran kaupungin läpi sen itäpuolelle, Cartago-nimiseen lähiöön. Matkan varrella kaikki näytti nykyaikaiselta ja amerikka-laiselta. Mainokset, rakennukset, infrastruktuuri ja jopa ihmisten vaatetus olivat selvästi imeneet vaikutteita pohjoisamerikkalaiselta yhteistyökumppanilta. Vaikka joissain kirjoissa Costa Ricaa kutsutaan "Väli-Amerikan Sveitsiksi", yleisimmät automerkit olivat korealaisia ja japanilaisia.

Sohvamme löytyi rauhalliselta omakotialueelta, valtava (400 m2) yhden tason palatsi, jossa asui 9 henkeä! Rauta-aidat, piikkilangat ja moninkertaiset varmuuslukot kaikissa ovissa kertoivat omaa kieltään yhteiskunnan eriarvoisuuksista.

Emäntämme Maria esitteli ensi töikseen kaksi muuta surffaajaa, jotka niin ikään majailivat pari päivää hänen kattonsa alla: kanadalainen Juan Carlos ja kreikkalainen Elena, jotka asuivat nyttemmin yhdessä New Yorkissa. Marian mies oli töissä Exxonilla Päiväntasaajan Guineassa Afrikassa, joten häntä näkyy kotona vain satunnaisesti. Perjantaina oli lisäksi tulossa surffaajia Ecuadorista ja Hollannista! Aika vilske siis tässä talossa...

Maria tarjosi iltapalaksi kahvia, jasmiiniteetä ja paahtoleipää. Esittelyjen jälkeen Ilkka kertoi melko tyhjentävän version Guatemalan chicken-bus-matkastamme, minkä jälkeen hervottomina itkeviä ja nauravia ihmisiä alkoi kaatua punkkiin.

 
ke 20.2.

Aamun ensimmäinen aktiviteetti: lasten aamujumppakanavalta alkoi kuulua sen verran tarttuvaa elefantti-laulua (I am an elephant in India), että Ilkka kirjoitti sen muistiin maratontaulukkoonsa: nyt oli koossa jo 3524 laulua!

Melkein kaikki talonväestä olivat jo lähteneet kouluihinsa ja töihinsä, vain Elena tavattiin aamiaispöydässä. Työkseen englantia opettava tyttö pelasti ankean aamuhetken hienolla ilmaisullaan Jeesuksesta. Keskustelimme nimittäin jostain syystä San Juanista ja San Josésta ja mietimme ääneen, mitä nuo pyhimykset ovat suomeksi.
- Juan on ainakin Johannes, eikö vain? sanoi Ilkka.
- Joo, ja José on vissiin Joosef, ehdotti Heli.
- What are you talking about? kysyi Elena.
- Just about the names Juan and José... and their origins. Juan was one of the apostols, wasn't he?
- Yeah, and José was Jesus' biological father! valaisi meitä tämä kreikkalaisen mytologian nykyilmentymä kirkkain opettajansilmin.

Mariaa huhuiltiin talon joka siivessä, kun ei haluttu lähteä hyvästelemättä. Marian sisko sentään löytyi, joten oikea osoite taksille saatiin. Viimein yhdestä huoneesta kömpi hyvin uninen nainen, joka pienen kampaamisen jälkeen osoittautui Mariaksi.

Taksikuski oli harvinaisen hölmönoloinen. Vitkasteli joka valoissa ilmiselvästi tahallaan. Mutta onneksemme bussikin oli myöhässä, joten ehdittiinpä sittenkin.

Matka Fortunaan, Arenal-tulivuoren juurelle kesti peräti neljä ja puoli tuntia. Hienot vehreät maisemat, mutta toistuva bussissa istuminen pakokaasujen kanssa alkoi jo kyllästyttää.

Kahvit, voileivät ja jädet kahden papan paikassa. Suosittelivat pariakin majapaikkaa, mutta Heli halusi ehdottomasti pienen joen varrelta löytämäänsä rivitalomaiseen Monte Realiin. Toisen kerroksen huoneesta oli mahtava näköala tulivuorelle! Ja piha täynnä erivärisiä lintuja (sinisiä, keltamahaisia, punaselkäisiä...). Nyt näytti GPS jo 10024 km kotoa! Uusi ennätys Helille.

Illalla nähtiin elämämme ensimmäiset tulivuorenpurkaukset: tosin tässä vaiheessa vasta pientä punahehkua pilvien ja sumun läpi. Täydellinen kuunpimennys sen sijaan meni meiltä ohi - oli liian pilvistä sille spektaakkelille.


to 21.2.

Aamiainen "Hitaan Tanyan Kahvilassa". Todella ynseännäköinen ja etanamaisesti laahustava tarjoilijatyttö onnistui vähän laskemaan tunnelmaa, mutta onneksi kiva cockerspanieli ja suomalaissaksalaisen pariskunnan ystävällismieliset sanat kompensoivat.

Tänään on vuorossa huima seikkailu puiden latvustossa: "Canopy Tour" = näe sademetsä lintuperspektiivistä, liukuen teräsvaijereiden varassa jopa 80 metrin korkeudessa - pisimmät jännevälit yli 350 metriä! Tällaisten mainosten antamaa mielikuvaa piti tietysti lähteä testaamaan.

Ensin pikkubussilla puolisen tuntia kohti sademetsää. Sitten oppaiden johdolla vain valjaat ylle, tekniikan ja painovoiman lakien kertausta ja eikun treeniradalle. Sukkelasanainen nuorukainen hauskuutti ryhmäämme (14 h) sanaleikein ja erilaisin tempuin, samalla kun hän näytti, mistä tässä leikissä on kysymys.
- Edessämme on 11 eri mittaista etappia, pituudet vaihtelevat 70-350 metriin. Korkeimmillaan käydään 80 metrin korkeudessa. Tässä vaiheessa saa vielä perääntyä.
Kukaan ei halunnut perääntyä.
- Okei, valjaissanne on lenkki, josta teidät napsaistaan kiinni puiden väliin pingotettuihin vaijereihin. Liu'utte vaijeria pitkin puusta toiseen. Vauhtia on parhaimmillaan 60 km/h. Kysyttävää?
- Mitenkö säädellään vauhtia? Pidätte vasemmalla kädellä kiinni ripustinköydestä ja oikea käsi nostetaan pään yläpuolelle, kevyesti vaijerin päälle! Kättä vaijeria vasten painamalla vauhtia voi hidastaa, ettei teistä tule lättyjä, kun puu tulee vastaan. Jottei kädestä lähtisi nahka, on yhtiömme varannut käyttöönne tällaisia erikoishanskoja, joiden hahloon vaijeri tulee sijoittaa.
- Muistakaa, vauhti on kuitenkin paras kaverinne! Jos jarrutatte liikaa, jäätte puiden väliin tyhjän päälle kiikkumaan! Mikäli näin kävisi - joillekin aina joskus käy - niin teillä on kaksi vaihtoehtoa: hätääntyä tai kääntyä ensin valjaiden varassa selkä menosuuntaan ja alkaa rauhallisesti hilata itseänne kaksin käsin kohti turvallista puuta.

Kaksi ensimmäistä vaijeria olivat n.s. harjoitusratoja, joiden jälkeen sai vielä keskeyttää, jos halusi. Ilkasta meno oli kerrassaan mahtavaa. Jo ensimmäisellä etapilla tuli pongattua kaksi pääskypyrstöistä haukkaa! Helikin vakuutti naama valkoisena jatkavansa kuolemaa halveksuen, vaikka jonkinasteista korkeanpaikankammoa olikin havaittavissa.

Ensimmäinen varsinainen pitkä rata oli upea: reitti ylitti pienen viidakkokosken, erivärisiä lintuja ja perhosia tulvi oikealta ja vasemmalta - kunhan vain olisi ehtinyt ihailla niitä! Lähtö- ja tulolavat oli viritetty paksujen puiden ympärille, ja niissäkin oli luonnollisesti turvaköysistö putoamista estämässä. Itse asiassa lavoilla oli enemmän aikaa kiikaroida ja kuvata maisemia, köyden varassa käsiä ei riittänyt joka puuhaan.

 
Yksi etapeista oli sellainen, jossa ei olisi saanut jarruttaa yhtään, koska loppunousu vaati kaiken mahdollisen liike-energian. Kaikki lupasivat yrittää olla jarruttamatta. Siitä huolimatta yli puolet porukasta jäi killumaan maan ja taivaan välille muutama metri ennen lavaa - me muiden onnettomien mukana. No, siitäkin kurimuksesta selvittiin.
- Mieletön hangover! oli yleinen kommentti retken jälkeen.

 

Lounas syötiin meksikaanipaikassa Pilsen-oluen kera. Pari ruotsalaistakin tavattiin.

Klo 15.00 oli vuorossa retki tulivuorelle. Nyt piti jo varustautua hyönteismyrkyilläkin. Samaan retkikuntaan tuli kaksi argentiinalaismiestä sekä vancouverilainen pariskunta Stephen ja Trinh (edellinen syntyperältään kiinalainen, jälkimmäinen vietnamilainen). Heti menomatkalla Heli huomasi järkytyksekseen kameransa kadonneen:
- Ei voi olla totta! Sen on täytynyt pudota taskustani siihen hotellin respan sohvalle, kun odoteltiin autoa!! Voi itku...
Ja juuri sillä hetkellä pikkubussimme pysähtyi pienen, herkkupaloja kärttävän muurahaiskarhun kohdalle. Onneksi muut lupasivat lähettää meille kuviaan.

 
Automatka kesti peräti 1,5 h, vaikka luulimme vuoren juurelle hurautettavan vartissa. Syynä oli kuskimme ja oppaamme Javierin innostus etsiä meille lintuharvinaisuuksia joka mutkassa. Ja löytyihän niitä: Crested Guan, Buteo magnirostris, lepinkäinen, "mäyräpää", fly catcher, Great Curassow, tukaani!!! Ja sininen haikara joen rannassa. Yksinäinen opossumi livahti sillan alle.

       

Lopulta auto jätettiin metsän reunaan ja jalkauduttiin sademetsään. Kappaleen matkaa kuljettuamme alkoi kuulua matalaa jyrinää... Arenal-vuori se siellä lähetti meille terveisensä jo yli kolmen kilometrin päästä! Viidakkopolkua reunustivat lukuisat merkilliset puut ja pensaat, jotkut ruohot olivat yli neljän metrin korkuisia. Myös orkideoita ja muita ihmeellisiä kukkia kasvoi joka puolella. "Tarzanin" liaanejakin roikkui puiden oksistoissa. Yhtä sellaista piti tietenkin kokeilla. Puiden rungot ja oksat olivat kauttaaltaan erilaisten päällysvieraskasvien, epifyyttien peitossa. Tällaista rehevyyttä ei ihmisjalka ole kuunaan nähnyt. Opimme, että ananas on epähedelmä - turvonnut kukkaperä kuten mansikkakin!

 

 
Kun tulimme kahden kilometrin päähän vuoresta, keskellä polkua jökötti suuri kyltti, jossa seisoi oselotinkokoisin kirjaimin "Zona peligrosa". Ei siis asiaa edemmäs! Opas selitti, että edellinen suuri purkaus tapahtui vuonna 1968, mikä vaati 85 ihmisen hengen. Katselimme ympärillemme: joka puolella oli valtavia mustanharmaita lohkereita, joiden välistä siellä täällä jokunen ruohonkorsi yritti puskea esiin.
- Tässä oli vielä 40 vuotta sitten kukoistava kylä. Se jäi kivien, tuhkan ja laavavirran alle, selitti opas. Vilkuilimme epäuskoisina jopa autonkokoisia järkäleitä.

 

 

Kuulimme, että kymmenen vuotta sitten kaksi brittiä oli saanut paikallisoppaan lahjotuksi menemään kielletylle vyöhykkeelle, ilmeisesti parempia kuvia saadakseen. Kaikki kolme löydettiin kuolleina seuraavana päivänä.

- Milloin tulee seuraava suuri pamaus? Mitä, jos vuori päättäisi lennättää juuri nyt tällaisia murikoita päällemme?
- JOS suuri purkaus tulisi nyt, meillä olisi aikaa juosta ehkä viisi sekuntia ja lukea puoli avemariaa... sen jälkeen myrkylliset kaasut saavuttaisivat meidät, oli lohdullinen vastaus. Mutta turha sitä nyt on murehtia. Keskittykää ennemmin ihailemaan tätä pientä purkausta!

Toden totta! Jyminän keskeltä alkoi erottua harmaita laavavirtoja, jotka valuivat pitkin rinnettä alas laaksoon - meitä kohti, mutta siis kahden kilometrin päässä. Lohkareiden pomppimisen huomasi ensin vaaleista "tömähdyksistä", kun ne iskeytyivät vuoren tummanpuhuvaa seinämää vasten. Mitä enemmän ilta pimeni, sitä paremmin alkoivat erottua myös punahehkuiset laavat! Uskomaton näytelmä avautui vähitellen silmiemme eteen: Arenal, koko Väli-Amerikan suurin ja aktiivisin tulivuori alkoi panna - jos ei nyt ihan parastaan toivottavasti - niin ainakin toiseksi parastaan! Luonnonvoimien purkautumista ihailtiin toista tuntia ja mietittiin, miksei esim. Suomessa ole samalla tavoin liikkuvia mannerlaattoja tai riittävän ohuita kohtia maankuoressa sulan massan päällä.
- Mitä, eikö teillä ole tulivuoria? Tai edes maanjäristyksiä? Voi raukkoja...

Kaskaiden, sammakoiden ja joidenkin yölintujen äänet alkoivat kuulua. Javier tunnisti ainakin tukaanin ja Great Curassowin äänet.

Oli jo pimeää, kun oli aika sanoa hyvästit kraattereille ja alkaa suunnistaa autoa kohti. Javier jakoi meille kaikille taskulamput, joiden avulla näimme asetella jalkojamme ensin kivien väliin, sitten vähitellen pehmeänkostealle metsäpolulle. Mielikuvitus alkoi tehdä tepposia - yksi jos toinenkin alkoi nähdä kiiluvia silmiä lehvistön joukossa! Javier kertoi nähneensä täällä eilen oselotin, mikä tietysti kiihotti mielikuvitustamme entisestään.

        
Etenimme sademetsän syvyyksissä hanhenmarssia lamppuinemme, noin metrin välein. Olin jonossa toisena, heti Javierin jälkeen, sillä en halunnut missata yhtään eläintä, jotka mahdollisesti pakenisivat edeltämme. Olimme kävelleet pilkkopimeydessä ehkä kymmenisen minuuttia, kun yhtäkkiä huomasin jonkun liikkuvan aivan jalkojeni juuressa!
- Jumalauta, käärme... ja aika vonkale!! hihkaisin muille.
Muut tulivat varovasti katsomaan otusta: miehen käsivarren paksuinen, 2-3-metrinen matelija luikerteli hitaasti oikean jalkani vieressä. Puolet ruumiista oli jo ehtinyt lehvistöön, mutta koholla oleva pää oli vielä kääntyneenä jalkaani kohti. Siinä vaiheessa muistan ajatelleeni, että onpa kauniinvärinen ja eihän kuristajakäärmeet ihmisille mitään tee... vai tekevätkö? Pidemmälle en ajatuksissani päässyt, kun kuulin Javierin matalan kuiskauksen aivan korvani juuresta:
- Don't move... tranquillo! Más despácio backwards... centimeter per centimeter...
Tajusin vaaran vasta, kun mato oli hitaasti kiemurrellut parin metrin päähän. Ensimmäinen huolenaiheeni oli kuitenkin, saiko kukaan valokuvaa! Steven vakuutti saaneensa hienon kuvan - ennen kuin oli ymmärtänyt tilanteen vakavuuden.
- Let's talk about it tomorrow! hoki Trinh ja halusi kiirehtiä autolle.

Javier oli jälkeen päin aivan kalmankalpea ja hikoili ankarasti. Ensin hän ei halunnut puhua koko tapauksesta sen enempää, mutta kun vaadin saada tietää, mikä laji oli kyseessä, hän vihdoin sanoi:
- Terciopelo*) ... koko Uuden mantereen myrkyllisin ja aggressiivisin käärme... Elämäsi oli hiuskarvan varassa... ja parin muunkin lähellä seisseen. Se pystyy myös sylkemään myrkkynsä metrien päästä.
- No mitä olisit tehnyt, jos se olisi purrut sääreeni?
- Siinä olisi ollut 30 minuuttia aikaa etsiä vastamyrkky... kiemurteli vuorostaan Javier.
- Niin... kymmenen minuuttia juosten autolle... ja siitä sairaalaan... kuinka kauan?
- Ööh... alle tunnissa oltais ehkä ehditty... mutta minä olisin kaivanut puukolla haavan auki ja imenyt... tai jotain...
Nyt alkoi meikäläistäkin jo vähän huimata. Seuraavalle viidakkoretkelle tulee ehkä farkut jalkaan.

*) Terciopelo esp. tarkoittaa samettia, suomeksi laji on käännetty keihäskäärmeeksi. Tämä kyykäärmeiden lahkoon kuuluva laji on vastuussa 98 %:sti kaikista myrkkykäärmeen aiheuttamista kuolemantapauksista Amerikassa). Lisää keihäskäärmeestä oheisessa linkissä (mm. aika karmaiseva kuva eräästä uhrista).
http://en.wikipedia.org/wiki/Bothrops_asper

Kotimatkalla meidät jätettiin kanadalaisten kanssa ökykylpylään, jossa tuliperäisen maan lämpöä hyödyksi käyttäen oli luotu varsin eksoottiset olosuhteet kuumavesiköllöttelylle. Lähteet ja altaat baareineen oli suurella rahalla konstruoitu sademetsän keskelle, löytyipä parin palmun takaa oikea saunakin! Huvittuneina luimme sen käyttöohjeita: "DANGER! Temp. +50º. Max stay 15 min!"

         
Muuten mukava paikka, mutta hirvittävä diskojytä täytti koko metsän! Jouduimme pyytämään henkilökunnalta päänsärkytabletteja. Ja allasbaareissa olisi uimahousuntaskusta pitänyt löytyä käteistä!! Portilla näimme valtavankokoisia yöperhosia.

Olipa päivä! Taksi nouti väsyneet seikkailijat kotiin joskus kymmenen jälkeen. Helin kamera löytyi hotellin respasta - voi sitä pari päivää vanhojen matkakuvien jälleennäkemisen riemua!


pe 22.2.

Aamiaisen ("kansanpaikassa", papuja ja riisiä) jälkeen käveltiin autovuokraamolle kylän pohjoispuolelle. Ilkka oli ajamassa läpi ehdotusta "pikku pistäytymisestä Nicaraguan puolelle" - oltiinhan vain parin tunnin ajon päässä rajasta. Heli suhtautui ajatukseen vielä vähän varauksin, muttei varsinaisesti heittäytynyt neliraajapoikkiteloinkaan. Aurinko paistoi jo täydeltä terältä, matkalla kelpasi ihastella tienvarsikasveja, pensaita, perhosia ja lintuja. Vuokra-autoa ei saatu, ei myöskään kahdesta muusta kylän vuokraamosta. Matkan ensimmäinen oikea takaisku!

Harmittelimme tilannetta ääneen pääkadun varrella, kun törmäsimme eilisiin retkikumppaneihimme Steveniin ja Trinhiin. Edellisen yön tapahtumat olivat vielä tuoreina mielessä: tyttö kertoi höpöttäneensä koko aamun Käärmeestä, koska oli luvannut kaikille silloin metsässä, että "let's talk about it tomorrow". Steven taas oli antanut Ilkalle lisänimen "Käärmekuiskaaja".
Kanukeilla oli yllättäin tälle päivälle samansuuntaisia ajatuksia kuin meilläkin, mutta kumpikaan heistä ei luottanut riittävästi omiin ajotaitoihinsa. Siinä sitten jo neljään pekkaan valitettiin kovaa kohtaloamme: yksin vieraassa maassa, eikä kukaan vie meitä Nicaraguaan!

Erään liikkeen oviaukolla seisoskeli vanhahko herrasmies, joka puuttui keskusteluumme:
- Haluatte Nicaraguaan? Miksi ihmeessä? No hay nada allí. Ei siellä ole mitään.
Kuultuaan, että haluaisimme vain pistäytyä, hän tarjoutui viemään meidät rajan yli omalla autollaan!
- Mutta kyllä meidän on mentävä tuohon pari sataa kilometriä lännempänä olevaan rantakaupunkiin, siellä on edes jotain katsomista!
Emme kuitenkaan halunneet istua autossa yhtään kauempaa kuin oli välttämätöntä, joten valitsimme suoran reitin pohjoiseen, pieneen rajakylään, josta sattumoisin näytti virtaavan kunnon joki toiseen valtioon, Lago de Nicaraguan rannalle.

Sovimme tapaamisen parin tunnin kuluttua tähän papan ovelle ja lähdimme hakemaan matkavarusteita. Kiikarit, kamerat, vettä, passit ja vähän rahaa. Samalla sovittiin, että voidaan olla vielä yksi yö Monte Realissa.

Lähtöhetkellä koimme todellisen yllätyksen: minibussikuskina olikin sama Javier, joka eilen oli opastanut meitä vuorella ja viidakossa!
- No, kun setämies on jo vähän vanha näihin hommiin!
Javier oli siis pappuraisen veljenpoika! Niin oli taas pieni Costa Ricakin...

Iloinen matka ulkomaille saattoi siis alkaa. Kiikaroimme luontoa minkä kerkisimme ja imimme itseemme Costa Rica -tietoutta minkä ehdimme, kun kerran oppaaksi saatiin taas oikea luontomies. Sokeriruokotehdas ohitettiin ja paljon hedelmäviljelmiä.

Kolmen vartin ajon jälkeen, jossain Boca Arenalin paikkeilla Javier pysäytti erään sillan kupeeseen ja kehotti meitä nousemaan autosta. Hän viittasi kaiteen viereen maahan, jossa oli läjäpäin auringossa paistattelevia iguaaneja! Rumia kuin mitkä, mutta samalla kovin söpöjä ainakin Helin mielestä, joka tahtoi heti kotiinsa yhden. Kun vähän antoi katseen kiertää, löytyi näitä vihertävänpunertavia liskoja läheisten puiden oksilta kymmenittäin.

Jatkoimme vielä noin tunnin verran ajoamme halki punahiekkaisten nummien, kunnes saavuimme rajakaupunki Los Chilesiin. Rajamuodollisuuksia, maksuja ja selvittämistä riitti, kaikki ihmettelivät, miksi ihmeessä haluamme ulkomaille. Ilkan MasterCard ei jostain syystä toiminut paikallisessa pankissa, joten lainattiin pätäkkää Trinhiltä.

Autoa ei voitu viedä rajan yli, joten matkaa piti jatkaa jokea pitkin. Javier sai onneksi puhuttua meille jostain veneen kuskeineen 120 taalalla! Mukavan tuntuinen, kuusissakymmenissä oleva patu lähti kyytimään meitä n. kahdeksanmetrisellä avopuksuttajalla oikealle viidakkojoelle!

 

Siitä alkoikin sitten kaikkien aikojen jokiseikkailu, josta Bogart ja Hepburnkin olisivat kateellisia! Jo ensimmäiset sata metriä antoi osviittaa siitä, mitä tuleman piti: haikaroita, kuningaskalastajia, haukkoja, papukaijoja, liejukanoja, krokotiileja, kilpikonnia joka suunnassa! Pää meni aivan korkkiruuville, kun piti katsoa joka suuntaan yhtaikaa! Kuvaamisesta ei meinannut tulla mitään, kun aina joku huusi taas
- Watch out! There...
Pienet räystäspääskyn tapaiset lentelivät veneemme mukana koko matkan.

      
Kuski hidasti vauhtia aina, kun kohdalle sattui riittävän kiinnostavia otuksia. Maisemat olivat kuin suoraan Tarzan-leffoista repäistyjä. Uskomattoman isoja puita, joiden oksat kaartuivat joen ylle molemmin puolin - välillä lähes koskettaen toisiaan. Kaatuneet rungot muodostivat oivallisia piilopaikkoja matelijoille, kilpikonnille - ja pienille lepakoillekin, kuten saimme eräässä kohdassa huomata! Lähes jokaisen rantapuun oksilla päivysti haikara (laskimme 9 lajia), kuningaskalastaja (3) tai petolintu (5). Kotoinen kalasääskikin oli täällä yllättävän yleinen.

Puolisen tuntia matkaa taitettuamme vauhtia hiljennettiin, koska viidakon uumenista ilmestyi rannalle yhtäkkiä kaksi maastopukuista sotilasta rynnäkkökiväärit olalla.
- Raja! Passit ja kulkuluvat esiin! komensi kuskimme.
Kerroin herroille, että "Nicaragua on yksi kauneimmista koskaan selvin päin näkemistäni maista", mikä selvästi joudutti muodollisuuksia. Toinen naurahti ja viittasi meitä kädenheilautuksella jatkamaan matkaamme.

Hetikohta Nicaraguan puolelle tultuamme näimme puiden oksilla ensimmäiset apinat!
- Mölyapinoita! selitti opas.
Hauskoja ja leikkisiä veijareita. Tämähän vaikuttaa mainettaan mukavammalta maalta! Nicaraguahan on tullut suomalaisille tunnetuksi lähinnä sotauutistensa ja vallankaappausyritysten takia.Vuonna 1979 sandinistit ja USA:n tukemat contrat päättivät monivuotisen vihanpitonsa jonkinlaiseen välirauhaan, mutta todellista olojen vakauttamista ei vielä ole saatu aikaan.



Vielä puoli tuntia kuljettuamme vesiväylä alkoi yhtäkkiä laajentua edessämme. Lokkeja, merimetsoja ja tiiroja ilmestyi päällemme kuin tyhjästä - tulimme Nicaragua-järvelle!  Järven keskellä on kartan mukaan iso saari, jonka keskellä puolestaan vaihteeksi tulivuori. Saari oli kuitenkin niin kaukana, ettemme nähneet kuin aavaa ulappaa länteen päin katsoessamme.

Vastarannalla näkyi San Carlos, pieni kalastajakylän tapainen, jonka laituriin kiinnittäydyimme. Ja taas vaihteeksi rajamuodollisuuksia. Koska meillä ei ollut esittää minkäänlaista osoitetta tai muuta kohdetta tässä maassa, saimme tyytyä tunnin mittaiseen erikoisoleskelulupaan, muussa tapauksessa olisi pitänyt maksaa huomattavia summia - vissiin nicaragualaisten tullimiesten eläkerahastoon tai jotain. Lupasimme palata tunnin kuluttua, kunhan vain löytäisimme jotain syötävää jostain. Pieni poika lähti opastamaan meitä parinsadan metrin päässä olevaan ruokapaikkaan.

Tästä rähjäisen oloisesta kyläpahaisesta löytyi yllättävän viihtyisä ravintola erään hökkelin toisesta kerroksesta. Tilasimme paikallista Victoria-olutta sekä jotain järvestä vastapyydettyä kalaa. Se taisi olla siinä mielessä virheliike, että annoksia saatiin odotella lähes kolme varttia. Tytöt alkoivat jo hermostua, ettemme ehdi takaisin raja-asemalle määräajassa. Päätimme juosta Stevenin kanssa anomaan lisäaikaa. Virkamies-espanjani riitti nipin napin siihen, että vältimme karun sandinistisellin ja saimme peräti 20 minuuttia lisää oleskeluaikaa ulkomailla!
- Ustédes tiene que comér tranquillo!

Hölkkäsimme takaisin kohti ravintolaa, kun törmäsimme portaissa Heliin ja Trinhiin:
- Maksettiin juomat ja alkuruoat kun teitä ei alkanut kuulua!
- Mitä helv... täyskäännös! Nythän meillä on aikaa vaikka vuohet söis!
Palattiin siis pöydän ääreen, jossa hyvin hämmästyneen näköiset tarjoilijat olivat juuri siivoamassa lautasiamme pois. Loppu hyvin, kaikki hyvin: kalat tuotiin pöytään, ja ne olivat kerrassaan erinomaisen makuisia. Lajia emme ehtineet tunnistaa, mutta väliäkö hällä...

 
Sellainen oli lyhyeksi jäänyt Nicaraguan-seikkailumme. Lähtöämme siivittivät haitarin sävelet viereisestä rantakahvilasta.

Paluumatkalla oli joen eläimistössä tapahtunut selvä muutos: nyt olivat apinat hereillä ja matelijat poistuneet päivää paistattelemasta. Pieniä kädellisiä roikkui lähes joka toisessa puussa, nyt nähtiin valkokurkkuinen lajikin! Kilpurit oli arkoja - aina kun yritettiin saada lähempää kuva, otus sukelsi pakoon. Pieni uikkukin havaittiin!

Lapsia uiskenteli siellä täällä, hyppivät oksilta ja töyräiltä veteen ihan kuin "Saariston lapsissa". Jotkut meloivat yhdestä puusta koverretuilla ruuhilla. Eivät tuntuneet juuri pelkäävän samassa ammeessa kylpeviä krokotiileja! Kaikki vastasivat vilkutuksiimme iloisen näköisinä. Ilmeisen onnellista kansaa. Heli halusi muuttaa vaihteeksi tänne.

Javier oli meitä vastassa laiturilla. Paluumatkalla oli aikaa kysellä vähän kanadalaisten elämästä. Steven kertoi olevansa tarjoilija ja Trinh jonkinlainen konttoristi. Väittivät viihtyvänsä hyvin Vancouverissa. Saksalaisten huumorintajua pilkattiin yhdessä.

 
Ilta pimeni nopeasti, joten enimmäkseen torkuttiin rankan päivän rasituksista. Perille Fortunaan tullessa ajettiin suoraan pankkiautomaatille ja maksettiin velat pois. Sitten vielä Piña Coladaa "Vulcanos"-baarissa yömyssyksi. Heli etsi vielä Pura vida -avaimenperää geokätköään varten, muttei löytänyt sopivaa.


la 23.2.

5.00 ylös! Bussi lähti 6.15 kohti Ciudad Quezadoa (joka toisissa kartoissa tunnettiin yllättäin eilisestä seikkailusta tutulla nimellä San Carlos). Siellä hypättiin toiseen bussiin, jolla ajeltiin lentokentälle.

Panaman sohvapaikkaamme Bocas del Toroon, maan luoteissaaristoon pääsee pääkaupungista Panamásta bussillakin, mutta ajoaika olisi ruhtinaalliset 10 tuntia. Päätimme selvittää, pääsisikö sinne lentämällä jo suoraan täältä San Josésta. Saimme selville, että ainoa sinne edes joskus lentävä pulju oli Panama Air, mutta toimiston ovet olivat jostain syystä lukossa! Bookattiin siis itsemme alkuperäissuunnitelman mukaisesti 16.01 lähtevään Panamán koneeseen.

Aikaa lähtöön oli sen verran paljon, että päätettiin ottaa taksi läheiseen Alajuelan kaupunkiin, jossa olisi ehkä mukavampaa katseltavaa kuin taxfree-puodeissa . Tämän uneliaan pikkukaupungin ainoa turistikohde (joku museo) oli kiinni, joten tapettiin aikaa puistossa istuskellen ja kortteja kirjoitellen. Heli käytti ajan hyväkseen internet-kahvilassa. Uusi imettäväishavainto: paksuhäntäinen orava. Lounaaksi tulikivenkatkuista kanaa Pollo-paikassa. Taksilla takaisin kentälle.

Odotushallissa Heli onki repustaan ostamansa minikokoiset "hammasharjapurukumit", jotka pienen pureskelun jälkeen osoittauivat yllättävän sitkeiksi ja muovinmakuisiksi. Lähempi tarkastelu osoitti niiden olevan kertakäyttöhammasharjoja! Siitäkös riemua riitti pitkään!

Panamalainen Copa Airlines nousi ilmaan aikataulussa. Kaivettiin taas kerran opaskirjat esiin ja alettiin ahmia Panama-tietoutta. Nimi Balboa tuntui putkahtavan esiin joka sivulla: maan rahayksikkö oli balboa, yleisin olutmerkki Balboa ja Sir Vasco Núñez de Balboan patsas näytti komistavan pääkaupunkin rantabulevardia. Tämä espanjalainen konkvistadori pääsi aikakirjoihin "löytämällä" Tyynen meren 25.9.1513!

 
Perillä Panamán kentällä oltaisiin haluttu lentää saman tien Bocasiin, mutta seuraava kone siihen suuntaan lähtisi vasta aamulla. Ei siis auttanut muu kuin etsiä yösija kaupungista. Kun ajelimme taksilla cityyn, tajusimme Panamán olevan varsin nykyaikainen metropoli korkeine pilvenpiirtäjineen ja nykyaikaisine moottoriteineen ja autoineen. Valitsimme hotelliksi lähellä kotimaanlentojen kenttää olevan Montrealin, sattumalta melkein samannimisen kuin Costa Rican Monte Real! Kuumaa Kahluaa baarissa ja keräämään voimia.

Iltauutisista kuultiin, että Venezuelassa on sattunut paha lentoturma...

su 24.2.

Herätys taas 5.00! Taksilla Marcos Gelabert -nimiselle lentokentälle. Kuubalaissyntyinen kuski rupatteli mukavia: tukevahkoa kuntopyöräilijää ohitettaessa kuulimme mm. viisauden:
- Jokainen osaa lihoa, mutta on vaikeaa päästä eroon kiloista.

Lipputiskillä sekoiltiin sitten oikein kunnolla! Aeroperlas-yhtiön vasemmalla jalalla herännyt virkailija ei aluksi löytänyt meille minkäänlaisia paikkoja päivän kummallekaan lennolle, joten alettiin jo suunnitella kanavakierrosta tälle päivälle. Juuri kun olimme jo alistumassa kohtaloomme, heilutti nainen yhtäkkiä paksuja muovisia boarding-passeja edessämme ja sanoi niiden olevan vartin päästä nousevaan koneeseen! Emme jääneet kyselemään, miten ihmeessä hän sen teki, vaan nappasimme kortit ja syöksyimme koneeseen.

Pieni 30-paikkainen "lättäkylkipotkurikone" lennätti meidät sitten tunnissa Karibian-meren upeaan saaristoon! Sää oli pilvetön, joten saimme ihailla kanavaa lintuperspektiivistä.

 

Bocas del Toron kenttä oli pääsaarella Isla Colónilla, josta otimme venekyydin hieman pienemmälle Bastimentosin saarelle (jossa Heli muisti sohvaemäntämme Leighin majailevan). Venekuski, perunanenäinen musta mies, esittäytyi Zingoksi. Hän suositteli meille saaren pohjoisniemen kärjessä vapaana olevaa "paritalon puolikasta". Hintakaan ei ollut päätä huimaava, 50 taalaa yöltä. No, kyseessä olikin sitten kaatumispisteessä oleva röttelö - ja tämäkin ilmaisu mairittelee koko matkan kaameinta nukkumapaikkaa: mm. gekkoja sai lapioida sängyistä urakalla, että mahtui joukkoon... Heli toisaalta piti niistä.

 

Kylä koostui lähinnä tolpille pystytetyistä "venevajamaisista" asumuksista, joissa majaili rastahenkisiä, jamaikalais-tyyppisiä rentoja neekeriperheitä. Moni piti pientä baaria, joista sai halvalla pikkupurtavaakin. Kyselimme Leighin perään, mutta kukaan ei ollut ikinä kuullutkaan "gringo-perheestä, jolla on vielä 3-vuotias tyttökin". Outoa tuo oli meille! Kylä vaikutti niin pieneltä, että kyllähän täällä kaikki tunsivat kaikki, vai tunsivatko?

Pian joukkoomme lyöttäytyi pitkä ja hoikka kaveri, joka alkoi suureen ääneen kysyä kaikilta mahdollisilta vastaantulijoilta Leighistä, mutta kaikki vain muljauttelivat silmiään meille. Maksettiin lopulta taala pojalle, että päästiin hänestä eroon, yrittihän se kumminkin...

Rantabaarissa otettiin neuvoa antavat Atlas-oluet. Koska sähköt olivat poikki koko saarelta, ei ainoasta internet-kahvilastakaan ollut nyt iloa. Ja Leigh ei ollut antanut puhelinnumeroaan. Jatkettiin tutustumiskierrosta. Löydettiin hautausmaa, jossa oli isoja betonisia kumpuja (ja yllättävän iäkkäitä vainajia). Nälkiintyneenoloisia koiria riitti... ja zamboja - noita inkkareiden ja neekereiden jälkimaininkeja!

Panamassa on kuulemma peräti 900 eri lintulajia! Niistä näyttäytyivät ensimmäisinä fregattilintu, lokkeja, räyskiä, pitkäpyrstöjä, korppikotkia...

Paluumatkalla sama laiha kaveri iskeytyi taas kiinni meihin ja alkoi kärttää lisää rahaa. Ensin maassa vetelehtiville kavereilleen, jotka kuuluivat hänen laillaan johonkin ihme New York -klubiin (näytti käsivarressaan olevaa rumaa tatuointia) ja sitten itselleen vielä rommipullon hintaa! Sanoimme, ettei tällä kertaa tule kauppoja. Alkoi jo vähän tympiä koko saaren ilmapiiri... Päätimme karistaa paikan tomut huomenissa.

Iltapäivällä teimme 1,2 km pitkän kävelyn läpi saaren autiolle Wizard Beachille. Matkalla kuivan viidakon läpi oli paljon kauniita perhosia, lehdenleikkaajamuurahaisia ja pieniä polttiaisiakin. Puut olivat jättiläiskokoisia, ja taas niitä peitti runsas epifyyttikasvusto. Itse ranta oli pettymys: valtavien aaltojen vuoksi uimista ei voinut ajatellakaan. Otettiin parit kuvat ja lähdettiin pois.

Paluumatkalla Ilkka joutui pienen liskon hyökkäyksen kohteeksi: otus ampaisi suoraan nilkkoihin, mutta sievällä hypyllä siitä selvittiin. Olisikohan ollut peräti pasilisko?
Kuultiin myös ihmeellistä "aivastuslintua", jonka laji jäi sillä kertaa vielä arvoitukseksi. Erään katkenneen kelopuun rungossa havaittiin palokärjen sukuinen Dryocopus lineatus, sekä joku lepinkäislaji, joka tuntui pesivän samaisen kelon päällä. Pieni, onnellisen näköinen poika ratsasti uljaalla hevoisella polkua edestakaisin.

 
Lounas nautittiin italiaisen miesparin omistamassa "Pelicanossa". Isännät kehuivat olevansa Messinasta Sisiliasta, mikä kyllä näkyi laiturin päälle rakennetun ravintolan seinäkoristeissakin.
Telkkarista tuli italialaista jalkapalloa - ja keittiöstä pomodoro- ja carbonaraspagettia. Kyllä oli hyvää - alashuuhtelua helpotti itseoikeutetusti Balboa-olut! Vielä caipirinhat päälle.

Televisiosta päättelimme, että sähköt olivat palanneet, joten eikun sutena nettihosteliin! Heli sai tunnin jonottelun jälkeen postinsa auki, jolloin selvisi että etsitty Leigh Shulman perheineen asuukin tuolla naapurisaarella, Carenerolla!! Sinne siis huomenna. Naapurin nuorisojoukon sietämättömästä diskojumputuksesta huolimatta nukuttiin kellon ympäri.


ma 25.2.

8.00 ylös. Zingo veneineen tuli kuin tilauksesta ja kyyditsi meidät noin kilometrin levyisen salmen yli Carenerolle. Olimme näkevinämme Leighin oloisen, tummatukkaisen naisen jo veneestä eräällä terassilla, mutta siitä huolimatta oikean talon löytäminen tuotti vaikeuksia. Kukaan ei täälläkään tuntunut tietävän mitään amerikkalaisista. Mentiin aamiaiselle "Doña Mara" -nimiseen paikkaan, jonka omistajakaan ei osannut auttaa. Höh! Ei auttanut muu kuin jatkaa etsintää. Alkoi jo vähän sataakin. Syötiin banaaneja laulettiin mielenkohotuslaulua:
- Panamas pannaan panana naamaan, gissauweea...

Lopulta erään talon emäntä tuumiskeli, että tässä heidän naapurissaan asuu kyllä jotain vähän sen tapaista väkeä... No, sieltähän Leigh sitten löytyi - sekä miehensä Noah! Iloista ensinäkemisen riemua! Puhetulva vaimeni edes hieman, kun Leigh kattoi kahvia ja mehua pöytään. Kuultiin, että nelikymppinen pariskunta oli muuttanut tänne New Yorkista vasta kolme viikkoa sitten, vuokrannut täältä talon ja aikonut kerta kaikkiaan muuttaa elämäntyyliä. Lopullinen kohde ei tämäkään tainnut olla, koska seuraavaksi olisi kuulemma puolen vuoden kuluttua vuorossa Argentiinassa joku uusi mesta.

Laiturilta katseltiin kristallinkirkasta vettä ja sen eläimistöä. Nähtiin mm. meritähtiä ja nokkahaukia! Naapurilaiturilla näytti olevan bensa-asema - kuulemma saaren ainoa. Shulmanien vuokratalo oli vasta seitsemän vuotta vanha, joten se erottui edukseen naapurustosta, jonka rakennelmat olivat jo joutuneet kestämään rankkaa merielämää pidempään.

 

Käveltiin joukolla rantaa pitkin saaren itäpäähän, josta löytyi uskomattoman upea, korkea töyräs, jota vastaan suuret aallot murtuivat hienosti! Leigh ja Noah tapasivat jonkun maanmiehensä, jonka kanssa juttelivat pitkään. Sitten Noahin piti lähteä pääsaarelle hakemaan tyttöä koulusta, ja me mentiin Helin kanssa uimarannalle - vihdoinkin! Valkeaa hiekkaa ja n. 27-asteista vettä riitti. Löydettiin myös ihmeitä tekevä Noni-kasvi.

 

Lounas nautittiin "Pickled Parrotissa", jossa saatiin Cristal-olutta (etikettitiedot maalattu pulloon). Intialaistaustainen tarjoilijatyttö toi meille mustaa kananrintaa ananaksella sekä täytettyjä paprikoita. Tässä vaiheessa aloimme tajuta, mitä ovat matkaoppaissakin mainitut santakärpäset! Mieletön kutina säärissä ja nilkoissa kertoi niiden olemassaolosta, mutta silmä ei tahtonut erottaa mitään! Nuppineulan terävän pään kokoiset otukset saivat kuitenkin aikaan enemmän riesaa kuin mikään muu koko matkalla - ehkä sitä yhtä lentokenttävirkailijaa lukuunottamatta. Mutta hieno sateenkaari ja horisontissa hienosti siintävä eilinen kotisaaremme toivat mukavaa lohtua murheeseen.

 

Uuteen "kotiin" palattuamme tavattiin vihdoin Lila, 3-vuotias tyttönassikka, joka ujosteli aluksi, mutta osoittautui sitten aivan uskomattomaksi pakkaukseksi: "I don't think so!"  "Don't worry!" ja muut amerikanenglannin kliseet tulivat pian tutuiksi!

Leigh lähti pääsaarelle lääkäriin, Heli ompeli matkassa rähjääntyneitä rytkyjä takaisin edustuskuntoon ja Ilkka ja Noah pelasivat shakkia. Jossain vaiheessa Leigh soitti, että voisimme tulla Colónille syömään yhteen tandooripaikkaan. Heli valitteli vähän kurkkukipua, mutta lähti kuitenkin reippaasti mukaan. "OM"-niminen ravintola osoittautui käymisen arvoiseksi: Giovanna-tarjoilija huolehti hyvinvoinnistamme ja ruoka oli perkeleellisen hyvää. Tarinoitiin myös naapuripöydän jenkkiseurueen kanssa. Mieleen nousivat väkisinkin Himalajan-muistot  kuuden vuoden takaa: - Om mani padme hum!

Päivän haviksia: kuningaskalastaja, jabiru (iibiksen tapainen iso), papukaija, rantasipi, tylli, kalasääski (kalasti onnistuneesti), musta varpunen, kyyhky, pieni ja iso lokki, tiira, teräväsiipinen haukka, kookospähkinää syövä korppikotka ja tropical kingbird... Viime mainittu on muuten latinaksi Tyrannus melancholicus eli suomeksi varmaan "yksi surumielinen styränki".

Sohvasurffaajaksi Leighillä oli kyllä vaatimattomat nukkumafasiliteetit vieraille: Ilkka nukkui lopulta lattialla kolmen sentin patjalla ja Heli omassa riippumatossaan - vaatteita tyynyliinan sisään survottuna! Mutta kyllä oli suloista kuunnella veden liplatusta lattian alla...

Aamuyöstä tuli asiaa naapurin kukolle, joka ilmoitti päivän alkavaksi joskus puoli viideltä! Ja siitä sitten myös varmuuden vuoksi joka minuutin välein parin tunnin ajan!! Teki mieli aamiaiseksi kukkoa viinissä tai ilman...


ti 26.2.

7.30 ylös. Aamiaiseksi periamerikkalaisen tyyliin pannukakkuja, munia ja pekonia. Lila opetti meille laiturilla scuba-divingin saloja:
- Don't worry, you can easily breathe there with a breathing machine, you know...

Koska saariston kuuluisat sammakot olivat vielä näkemättä, hyppäsimme taksiveneeseen ja hurautimme Bastimentosin itärannalle Red Frog Beachille. Matkalla nähtiin paljon mangrove-pensaiden valtaamaa rantaa, mutta yhtään liejuryömijää ei sattunut silmiin.

Perillä saatiin kaivaa kuvetta, koska rannalle oli pieni pääsymaksu. Kävelimme pitkospuupolkua saaren sisäosiin ja yritimme tähyillä pieniä kirkkaanvärisiä räpyläniekkoja. Ensimmäisenä pongattiin kuitenkin lammen rannalla päivystänyt sininen haikara sekä matkan ensimmäinen kolibri, Amazidia tzakatl. Seuraavaksi selvisi sen taannoinen aivastajalinnun henkilöllisyys: Psaracolius montezuma, hieno keltapyrstöinen variksenkokoinen otus.

Sammakoita ei tahtonut millään löytyä, ei vaikka eräässä opasteessa luki jo lupaavasti "Frog House" (se olikin hotelli, höh!). Uimaranta sen sijaan oli ihan kelvollinen, joten taas päästiin hetkeksi Karibianmeren vilvoittaviin aaltoihin. Jäteläjän keskeltä löytyi keskiamerikansisiliskojen yhdyskunta ja yksinäinen Jeesus-liskokin! Nimensä tämä nopea veijari on saanut kyvystään juosta vetten päällä.

Paluumatkalla koetettiin taas epätoivoisesti suunnistaa kohti kurnutusta, mutta mitään ei löytynyt. Vihdoin vastaan tuli panamalainen nuorimies, jonka oli onnistunut pyydystää kolme sammakkoa banaaninlehden palaselle!
- Noinko helkutin pieniä ne ovatkin?!
Sakuilla oli mittaa runsaan sentin verran, kaksi oli kirkkaanpunaisia ja mustatäpläisiä, kolmas oranssi.

 

Paluukyytimme tuli sovittuun aikaan. Heitimme jäähyväiset Leighille ja suunnistimme Noahin kanssa pääsaarelle, koska oli Lilan koulustahakuaika. Syötiin vielä yhteiset jäätelöt, ihailtiin laivanhylkybaaria ja vedettiin pizzat naamaan ennen kentälle käppäilyä. Kenttä oli keskellä kylää, parin minuutin kävelymatkan päässä.

Tuttu lättäkylkikone vei meidät takaisin Panamá Cityyn. Majoittauduttiin Roma Plazaan, jossa katseltiin vähän aikaa nostalgista High Chaparral -länkkäriä sekä Tappajahai kolmosta! Ja hyräiltiin Junnu Vainion laulua "Minä olen Panaman konsuli Piirto pienessä sievässä..."


ke 27.2.

7.00 ylös, hotellilla yksi parhaista aamiaisista! Kävely-yritys Mirafloresin sululle kuivui kokoon: matka olikin paljon pidempi kuin olimme kuvitelleet. Toinen takaisku koettiin, kun taksilla vihdoin päästiin perille: kanava avataankin yleisölle vasta yhdeksältä! Oli siis kulutettava tunti jollain hauskalla tavalla. Onneksi ihan läheltä löytyi pieni metsäpolku, jonka päässä oli hieno lintujentarkkailuaukio! Siinäpä vierähtikin aika sananmukaisesti kuin siivillä: parikymmentä lajia kävi näyttäytymässä, mm. isohaarahaukka, kotkia, Euphonia luteicapilla, pieni tervapääsky, sininen lintu, pienehkö kyyhky, fregattilintu, lokkeja, leppälintu, varpusenkokoinen ruskea, pieni musta...

Kun oikaistiin takaisin nurmikon poikki, mustaihoinen kanavanvartija huusi jo kaukaa:
- Good heavens! WHERE have you been??! There are millions of SNAKES in the bushes!!
Jaa jaa... poika ei tainnut arvata, että käärmekiintiömme oli jo täysi. No onneksi kello oli jo yhdeksän, ja pääsimme ihailemaan Panaman kanavaa!

Väli-Amerikan kannashan on kapeimmillaan Panaman kohdalla, joten ei ihme, että jo 1500-luvulla alettiin herättää henkiin ajatuksia Atlantin ja Tyynen meren yhdistämisestä näiltä main. Varsinkin Yhdysvaltoja kiinnosti kovasti päästä oikaisemaan länsirannikoltaan Euroopan ja Afrikan satamiin, tarvitsematta kiertää koko Etelä-Amerikkaa. Ranskalainen yhtiö alkoi rakentaa kanavaa 1881 F. de Lessepsin johdolla, mutta työ kaatui 1899 talousvaikeuksiin. Vuonna 1902 Yhdysvallat osti rakennusoikeudet ranskalaisilta, auttoi Panamaa itsenäistymään ja hankki siltä kanava-alueen omistusoikeuden. 

Rakennusurakkaan osallistui insinööri G.W. Goethalsin johdolla 27 000 työntekijää. Ankarat olosuhteet ja taudit (etenkin keltakuume ja malaria) niittivät alkuvuosina miestä kuin heinää, mutta kun pahimmat viidakot alueelta saatiin hallintaan ja juomavedenpuhdistuksen myötä sairaanhoito mahdolliseksi, alkoi työ sujua.

Kanava on todellinen insinööritaidon mestarinäyte. Toimintaperiaate perustuu yksinomaan painovoimaan, yhtään moottoroitua sulkua ei reitillä ole! Keskellä kanavaa on suuri tekojärvi, jonka vettä ohjailemalla täytetään kummassakin päässä alempana olevia sulkuja. Sulkuja on yhteensä viisi.

Kanavan vihittiin käyttöön 1914, ja sen ympärille perustettiin USA:lle kuuluva 8 km leveä vyöhyke. Vasta Jimmy Carterin presidenttiaikana 1978 saatiin aikaan uusi sopimus, joka tähtäsi alueen palauttamiseen panamalaisten omaan valvontaan 1.1.2000 alkaen.

 
Kun kyselimme taksikuskeilta, ovatko asiat nyt paremmin kuin jenkkien aikana, jakautuivat mielipiteet kahtia. Toisten mielestä on helpompaa hoitaa asioita, kun saa itse päättää kaikesta, mutta ennen oli luonnollisesti enemmän rahaa.

Nykyään aluksia kulkeen kanavan läpi n. 15 000 kpl vuodessa. Aikaa säästyy melkoisesti: kanavan läpi kulkeminen kestää 8 tuntia, kun taas Kap Hornin kautta kiertämiseen menisi 2 viikkoa! Panaman kanava on ainoa paikka meriliikenteessä, jossa kaikkien laivojen kapteenit luovuttavat päällikkyyden vastaavalle luotsille.

Kanavan Atlantin-puoleinen satamakaupunki on nimetty Kolumbuksen mukaan Colóniksi, josta matkakirjamme vuodattaa ylisanoja: Colón on ruma ja kerrassaan vastenmielinen kaupunki, jossa liikkumista ei suositella päivänvalossakaan. Ilkka olisi luonnollisesti halunut nähdä moisen ihmeen, mutta aikaa ei enää ollut tälle seikkailulle. Kanavaa myötäilee junarata, joten toisissa oloissa olisi ollut mukavaa ajella se päästä päähän.

Itä-Panaman Darien-viidakkoa olisi myös joskus ajan kanssa kiva samoilla. Seudun sanotaan olevan niin läpitunkematonta, ettei siellä ole edes kärrypolkuja. Kolumbian-vastainen raja on täysin suljettu, eivätkä nämä maat muutenkaan juuri pidä yhteyttä toistensa kanssa. Kolumbia ei ole vieläkään antanut USA:lle anteeksi Panaman puoliväkivaltaista irrotusoperaatiota siitä 1900-luvun alussa, kun kanavaa alettiin rakentaa.

Laivojen hinaamista sulun läpi katseltiin ensin ylätasanteelta. Sitten juostiin läpi kanavasta kertova museo ja lyhytelokuvakin ehdittiin nippanappa katsoa. Taksilla pikavauhtia hotellille, kamat kasaan ja kentälle.

Tutun Copa Airlinesin väreissä heitimme hyvästit Väli-Amerikalle. Koneen ikkunasta pääsimme kohta ihailemaan Etelä-Amerikan vuoristoista pohjoisrannikkoa sekä valtavia sinilevälauttoja, joiden rinnalla oma Itämeremme muistui mieleen puhtaana kuin eilinen mannapuuro.
Parisen tuntia lennettyämme, Venezuelan pääkaupunkia Caracasia lähestyttäessä kiinnittivät huomiotamme laajat slummialueet sekä ydinkeskustan massiiviset pilvenpiirtäjät.

Simon Bolivarin lentokentälle laskeuduttaessa saimme kokea sellaisenkin ihmeen, että kelloja piti siirtää puoli tuntia eteenpäin! Olimme rinkkoinemme juuri päässeet ulos tullista, kun kimppuumme iski ylen innokas virkailijantapainen, joka suurin piirtein kädestä repimällä vei meidät rahanvaihtotiskille ja käski vaihtamaan 200 USD paikallisiksi bolivareiksi!
- Täh? Miksi juuri 200? Mitähän miehiä sitä oikein ollaan...?
Tyyppi selitti vimmatusti, että lentokenttäveroa varten tarvitaan satanen ja toinen satanen "varmaan muuta oleskelua varten". Ei oikein tykätty siitä, että joku ventovieras alkaa tällä tavoin päsmäröidä rahojamme, joten hankkiuduttiin pojasta eroon.

Rahanvaihtotiskin nainen oli kuitenkin oiva kontakti, koska saimme läjän Venezuela-esitteitä sekä apua hotellin etsinnässä. Puoli tuntia tyttö teki töitä, mutta kaikki hotellit tuntuivat olevan täynnä. Lopuksi hän vain levitteli käsiään, jolloin jo hieman ääntä korottamalla ihmettelimme, miten miljoonakaupungin kaikki hotellit muka voivat olla täynnä.
- No, täytynee sitten koettaa vielä downtownista, huokaisi typy ja pyöritti uuden numeron.
Heti tärppäsi! Tajusimme vasta siinä vaiheessa, ettei tytölle ollut tullut mieleenkään päästää meitä keskustaan tapettaviksi, mutta kun ei muukaan auttanut, niin pakkohan se oli!

Retkeilymajan tapainen Backpackers' Hostel (30 USD / yö) sopi tarkoituksiimme erinomaisesti. Itse huone oli tosin aika ankea - valkoiseksi kalkittu luukku, jossa sänky ja kaksi yöpöytää loivat kodikkuutta, minkä kerkisivät. Ulos kaupungille lähdettäessä vuokratäti kauhisteli Helin korvakoruja ja kaulaketjua:
- Pois kaikki helyt ja kalliinnäköiset vaatteet! Rahaakin vain sen verran, mitä aiotte käyttää!
No, tehtiin tädille mieliksi - ja jätettiin kamerakin huoneeseen. Oltiinkohan me lopultakin tultu keskelle kamoittavien rosmojen inhaa pesää?

Ulos päästyämme huomasimme todellakin olevamme aivan ydinkeskustassa. Suunnistimme läheiselle kävelykadulle, jossa vilisi vaaleanruskeapintaisia, hoikkia venezuelalaisia kuin meren mutaa! Pieni mielenosoituskin näkyi olevan käynnissä suuren, pyramidimallisen pilvenpiirtäjän edustalla. Ensimmäisenä päätettiin rauhoittaa tilanne kaatamalla Polar-merkkistä jääkarhukaljaa koneeseen.



Käpyttelimme esplanadin päästä päähän ja huomasimme paikallisten vaihtavan kenkiä vissiin joka toinen päivä - sen verran paljon oli nimittäin kenkäkauppoja kadun varrella! Heli aikoi jo näin hyvissä ajoin valmistautua pitkän ja uuvuttavan paluulennon varalle ja halusi ostaa jonkun
englanninkielisen romaanin. Niitä ei kuitenkaan saatu mistään.

Paluumatkalla poikettiin pizzalle italoterassille. Löydettiin vielä yksi uusi olutmerkki: Solera.
Läheisestä apteekista vielä yskänlääkettä Helille. Köh!


to 28.2.

Yskintää rohdoista huolimatta havaittavissa yöllä. Kohtausten välissä Heli otti kuvia öisestä Venezuelasta (lue: ikkunan alla olleesta naapuritalon peltikatosta) - hyräillen samalla "Kun yö saapuu Venezuee-e-ee-ee-ee-laan..."

Ylös 7.00. Runsaan aamiaisen jälkeen metrolla Parque del Esteen, jossa livahdettiin puoliavoimen portin alta puistoon - maksamatta, kuten jälkeen päin saatettiin todeta. Iso viheralue, paljon aamuvirkkuja lintuja ja lenkkeilijöitä, voimistelijoita ja koululaisryhmiä. Täällä viimeistään huomasi, että venezuelalaiset ovat etupäässä pitkiä, hoikkia ja kuivankälpäköitä.

Päivän siivekkäitä: mustarastas, kuhankeittäjä, isokeltasilmä, viherpeippo, pilkkupeippo, hyyppä, papukaija, merimetso, haikaroita...

Heli oli sitä mieltä, että "jos olisin laiskiainen, viihtyisin tuon tapaisessa tiheikössä" ja osoitti puiston reuna-aluetta. No, mikäpä siinä... sitä koluamaan kiikareilla sitten. Ensin vaikutti kovin elottomalta koko pusikko, mutta yhtäkkiä Helin koko olemus sähköistyi:
- Taisit hävitä oluen! Luulin tuota roikkuvaa kasaa ensin ampiaispesäksi ja sitten lehdeksi, mutta onkin laiskiainen!
Toden totta! Möykky vaikutti ensin kovin elottomalta, mutta sitten joku raajoista vaihtoi laiskasti otettaan toiseen oksaan - vai oliko se häntä? Uskottava se oli: tummanruskea, kaksivarpainen laiskiainen se siellä riippui noin seitsemän metrin korkeudessa! Varsinainen hang-around-jäsen...

 

Jatkettiin puiston tutkimista. Yhdestä aitauksesta osoitti mieltään varsin äänekäs saukko! Kalapojan ämpäri oli ilmeisesti sillä kertaa liian tyhjä. Istuttiin penkille kirjoittamaan postikortteja, ettei jäisi ihan viime tinkaan. Mehut ja pasteijat puiston baarissa. Katseltiin koululaisten lentopalloa.

Metrolla vanhaan kaupunkiin. Kun kysyttiin tietä ohikulkijalta, tämä varoitti menemästä sinne, joten mentiin sinne sutena. Vanha kaupunki ei näyttänyt kylläkään kovin vanhalta - ehkä nimi tarkoittikin asukkaiden ikäjakaumaa? Hämäräperäisiä kujia sentään löytyi.

Postimerkkejä ei tahtonut löytyä millään! Espanjalainen sana sello oli täällä täysin tuntematon, vähitellen opimme, että oikea sana olisi ollut estampiones. No, lopulta löydettiin postikonttori, jonka kaksi miesvirkailijaa käyttäytyivät ikään kuin olisivat ensi kertaa elämässään tekemisissä postimerkkien kanssa: lomakkeita etsittiin ja tietokoneen ruutua tuijotettiin hartaasti. Lopulta jouduimme täyttämään lomakkeen, jossa tiedusteltiin mm. hotellimme nimeä ja osoitetta! Ja mihin tarkoitukseen aiomme käyttää postimerkkejä! Good grief!

Rankan postitusepisodin päätteeksi maistuivat oluset "Hyväntuulisen ja Kättelevän Hectorin Pubissa". Metrolla hostelille, jossa maksettiin yösijasta kokonaiset 30 taalaa. Rinkat jätettiin vielä tunniksi säilytykseen ja mentiin syömään läheiseen pihviravintolaan, jossa onneksi kelpasi luottokortti.

 
Taksilla kentälle, kuskina hostelista pongattu kaveri, joka veloitti kyydistä huomattavasti vähemmän kuin eilinen kollegansa.

Lufthansan vuorokone Frankfurtiin lähti puoli tuntia myöhässä klo 17.25, joten ehdittiin huitaista vielä yhdet eteläamerikkalaiset kahvit naamaan ennen rasittavaa kotimatkaa. Tavarat läpivalaistiin peräti kolmasti, mikä vehen kiristi pinnaa väsyneiden reissaajien keskuudessa. Kreikkalaisia matkustajia tuntui olevan paljon samassa koneessa, joten Heli pääsi virkistämään ainakin passiivisia kielitaitojaan.

Lento sujui leppoisasti kahden viikon uskomattomia kokemuksia muistellessa - sekä välillä sudokujen ja kirjan parissa.


pe 29.2.

Aamulla 8.30 Saksan aikaa tultiin perille. Viiden tunnin odotus ennen Helsingin-lentoa. Heli taisi vähän suutahtaa yhdelle virkailijalle, joka kylmästi takavarikoi hänen juuri ostamansa vesipullon, vaikka se oli tarkoitus juoda odotushallissa. Seppo Rädyn naseva kommentti tästä vaikutusvaltaisesta EU-maasta tuli kyllä taas mieleen!

Helsingissä oli kodikkaan sateista. Ja puhdasta. Ja tyhjää. Eduskunnan kähmijät ja uhrit eivät olleet saaneet otetta toisistaan...

Eikun kirjoittamaan matkapäiväkirjaa puhtaaksi - ja editoimaan siitä sensuroitu versio Helsingin Sanomille, jonka toimittaja Tarja Saarivuori lupasi julkaista jutun "Sohvasurffaten Kolumbuksen jalanjäljissä"!
 

Tappiopuolelle kirjattiin lisäksi Helin kadonnut korvarengas sekä puisen krusifiksin repussa katkennut käsivarsi (mutta sehän paikattiin kotona tietysti Jeesus-teipillä).
 

LINNUT:

70

PERHOSET:

Papilio thoas nealces (ritariperhonen)
Danaus plexippus (monarkkiperhonen)
Dyras iulia (julia)
Heliconius erato petiverana ("postimies")
Heliconius charitonius ("pitkäsiipiseepra")
Agraulis vanillae ("vaniljaperho")
Calico atreus dionisos ("banded owl")
Phoebis sennae ("pilvetön rikki")

8

NISÄKKÄÄT:

Alouatta palliata (mölyapina)
Choloepus hoffmanni (kaksivarvaslaiskiainen)
Sciurus variegatoides ("orava")
Didelphis marsupialis ("opossumi")
Cebus capucinus ("valkokurkkukapusiini")
Nasua narica ("valkokuonoinen muurahaiskarhu l. coati")
Noctilio leporinus ("kalalepakko")
Rhynchonycteris naso ("nokkalepakko")

8

MATELIJAT JA SAMMAKKOELÄIMET:

Crocodylus acutus (Amerikankrokotiili)
Iguana iguana (iguaani)
Basiliscus vittatus (Jeesus-lisko)
Ameiva  festiva (keskiamerikansisilisko)
Gonatodes gonatodes (gekko)
Bothrops asper (keihäskäärme)
Eleutherodactylus diastema (punatäpläsammakko)
Rhinoclemmys funerea (musta jokikilpikonna)

8