 |
 |
 |
 |
| | | | | | | | | | |
| Luonnonystävä Seikkailija ja maailmanmatkaaja Pelimies ja urheilija Historioitsija Ennätystehtailija ja vedonlyöjä Korpifilosofi Muut harrastukset |
|
Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Valko-Venäjä 2010 Seikkailija ja maailmanmatkaajaMONIEN MIELESTÄ MAAILMAN KAUNEIMMAT NAISET ASUVAT VALKO-VENÄJÄLLÄ – HEIHIN ON HELPPO YHTYÄ! 7-12.5.2010Tämän keikan siemenet kylvettiin kesäkuussa -09 Villa Hummerheimissa, kun Kurttion Olavin synttäreillä tapasin Jussi Seppälän, Suomi-Valko-Venäjä –seuran puheenjohtajan. Ihmettelyyni, miten kukaan voi olla niin kiinnostunut jostain Valko-Venäjästä, että perustaa oikein seuran, sain vastaukseksi: - Tule itse katsomaan!Vastaus osui taas sinne arimpaan paikkaani – haaste, joka piti tietysti ottaa vastaan. Niinpä vuodenvaihteen tienoilla otin Jussiin yhteyttä ja ehdotin pientä oravannahkadiiliä: - Seuraava matkanne tehdään sitten haitaribussilla! Seuran direktoraatti katsoi ajatuksen toteuttamiskelpoiseksi, joten löimme kättä päälle. – Tehtäviisi kuuluu sitten bussimusisoinnin lisäksi mm. puistokonsertti Minskissä, kahden alaikäisen tytön ja liikaa alkoholia nauttineiden paimentaminen, evästi Jussi. – Ja koska menemme sinne sopivasti Voiton-päiväksi, ohjelmistossasi tulee olla riittävästi tulipunaisia työväenlauluja, miksei muutama suojeluskuntarallikin! Kuulosti kohtuulliselta vaatimukselta. Sain lainaksi myös Jussin edelliseltä matkalta ostaman CD:n, josta piti opetella isänmaallisuutta tihkuva hymni Belarussia. Päivää ennen lähtöä käännätytin venäjänkielisen tekstin Teatteri Hyökyvuoren viulistilla Nicke Ratschinskylla. 7.5. Ani aikaisin Helsingin Länsiterminaaliin kokoontui erikoinen joukko: Neuvosto-nostalgikkoja, entisiä kommunisteja, uteliaita seikkailijoita ja kokeneita maailmanmatkaajia. M/S Superstar siirsi porukan sujuvasti 80 kilometriä etelämmäs, ja Tallinnan satamassa nousimme iloisenkeltaiseen “Taisto“-bussiin. Matkan teemaa toteutettiin linjurin nimeä myöten - olimmehan menossa juhlistamaan liittoutuneiden voittoa Natsi-Saksasta 65 vuotta sitten! *) Matkaa pitkin Via Balticaa taitettiin kauniissa kevätsäässä. Matkanjohtaja esitteli meille avovaimonsa Marjatta Kantolan, jonka saimme kuulla toimivan myös seuran sihteerinä. Sitten saatiin oivia esimerkkejä Jussin ihanan suurpiirteisistä ohjeistuksista: - Ensimmäinen pysähdys on EHKÄ Riikassa, jonne SAATETAAN saapua joskus viiden tunnin ajon jälkeen. Tai kuuden. Siellä pidetään LUULTAVASTI ruokailutauko, jonka aikana MAHDOLLISESTI syödään... Muistin yhtäkkiä olevani työreissulla, joten kaivoin kurtun esiin ja aloin luritella virolaisia balladeja. Tähyilin soittamisen lomassa kattohaikaroiden pesimäpuuhia. Pärnun jälkeen ylitimme valtakunnan rajan, mutta sitä ei huomannut mistään – emme edes hidastaneet. Vähän sivistyimmekin: kuulimme, että jo muinaiset viikingit olivat purjehtineet Pärnu-jokea pitkin Novgorodiin saakka. Ja että viimeinen liiviä äidinkielenään puhunut ihminen on juuri kuollut... Latvian puolella vaihdoin tyylilajia: ensin Raimonds Paulsin Miljoona ruusua, sitten muita Alla Pugatshovan tunnetuksi tekemiä ralleja. Riikassa päästiin siis tunnin mittaiselle tauolle. Porukka hajaantui pienryhmiin etsimään syötävää. Jussi, Marjatta, Eeva ja minä löydettiin vanhan kaupungin laitamilta mukava pelmen-paikka, jossa ei maksanut latin latia, vaan noin puoli latia. Sen jälkeen ehdittiin vielä saneeratun Reval Hotel Latvijan **) Sky Bariin pikaiselle Riga-balsamille. *) Voiton-päivää vietetään suurieleisesti paraateineen enää Venäjällä ja Valko-Venäjällä. Muut voittajavaltiot ovat alkaneet vähitellen antaa tapahtumien painua unhon yöhön. **) Sama hotelli, jossa PK yöpyi 1982! Panevezysin kautta kohti Liettuan rajaa. Ensimmäiset hiirenkorvat alkoivat puskea esiin tienvarren koivuista! Viihdytin matkaseuruettamme laulamalla Anna Pahmutovan 70-luvulla säveltämän Belarussia-hymnin venäjäksi! Kaunis valkovenäläinen melodia tarttui muihinkin, ja pian koko bussi hytkyi yhteislaulusta. *) Rajalle tultiin kuudelta. Puoli tuntia jonotettiin lämpimässä auringonpaisteessa ja seurattiin pääskyjen pesänrakennuspuuhia tulliaseman kattorakenteissa. Jututin rovaniemeläistä Inka Leppästä, joka tuntui tietävän Valko-Venäjästä ällistyttävän paljon. Hän kertoi opiskelevansa valtiotieteitä ja tekevänsä graduaan maan oloista – tarkemmin sanottuna diktaattori Lukashenkan **) puheiden kehityksestä! 20.30 tultiin Vilnaan. Tutun Reval Hotel Lietuvan edessä makasi ihmisiä ottamassa aurinkoa joen penkalla. Bussiasemalla täydennettiin muonavarastoja. 21.15 tulimmekin sitten jo Valko-Venäjän rajalle. Lähes tunnin odottelu kului mukavasti seuratessa joukkomme nuorimpien herrojen kiivassanaista väittelyä Suomen asemasta jatkosodassa. Markun mielestä olimme vahvasti Saksan liittolaisia, kun taas ulkoministeri Stubbin avustaja Mikko ei suostunut allekirjoittamaan sanaa “liittolainen“ vaan liputti erillissodan puolesta. Kunnon ratkaisua ei riitaan saatu aikaan. Aloin aikani kuluksi sommitella Belarussia-hymniin suomenkielistä runoa – käyttäen pohjana viulistiystäväni Nicke Ratschinskyn suoraa käännöstä: – Hmmm... “Yllä koivikkojen lentää haikara valkoinen...“ 14 tunnin taival päättyi vihdoin keskiyöllä Minskiin ja hotelli Oktyabrskayan (**) pihaan – aivan Lukashenkan naapuriin! *) Sain huonetoverikseni Sepon, 65-vuotiaan leppoisan eläkeläismiehen. Lokakuun vallankumouksen mukaan nimensä saanut majapaikkamme oli ankea, mutta “neukkumeininkihän“ tavallaan kuului asiaan. Kutsuimme respan hapannaamatyttöä Harry Potter -termein “ankeuttajaksi“. *) 9,6 miljoonan asukkaan Valko-Venäjä on saanut nimensä siitä, että se säästyi 1200-luvulla ainoana alueena Tshingis-kaanin mongolien valloitusretkiltä. Sana “valko“ (belo) merkitsee slaavilaisissa kielissä myös “vapaata“. **) Valko-Venäjä itsenäistyi Neuvostoliiton romahdettua 1991. Maan silloinen johtaja Stanislav Shushkevitsh allekirjoitti 8.12.1991 jättivaltion lakkauttavan ns. Bialoviezan sopimuksen yhdessä Ukrainan Leonid Kravtshukin ja Venäjän Boris Jeltsinin kanssa. Samalla synnytettiin Itsenäisten Valtioiden Yhteisö IVY. Neuvottelut käytiin Bialoviezan metsässä, Valko-Venäjän länsiosassa. Alkuvuosien sekasorron jälkimainingeissa entinen sovhoosipomo Aliaksandr Lukashenka käytti kansan “vahvan johtajan kaipuuta“ hyväkseen ja nousi valtaan 1994 – kahmien vähitellen kaiken vallan itselleen. “Populistinen markkinasosialisti“ onnistui luovimaan taitavasti uudessa tilanteessa, käyttäen talousnousun moottoreina mm. Venäjän tarjoamaa halpaa öljyä ja maakaasua. Maassa on tällä hetkellä peräti 18 oppositiopuoluetta, joiden äänet diktaattori on toistaiseksi tukahduttanut tarvittaessa häikäilemättömin keinoin. Vaalituloksiakin on suurella todennäköisyydellä peukaloitu keskushallinnon toimesta. Vuoden 2011 alussa Lukashenka aikoo valituttaa itsensä jo neljännelle kaudelle. Lukashenka on ajanut IVY-vaiheen jälkeen voimakkaasti Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliiittoa ja tarjonnut itseään sen johtajaksi. Vladimir Putin on kuitenkin vastustanut hanketta. Euroopan Unioni piti pitkään etäisyyttä Lukashenkan hallintoon, mutta muutti politiikkaansa Georgian sodan jälkeen syksyllä 2008. Läntiset bisnes- ja luottokanavat ovat sen jälkeen avautuneet vähitellen. la 8.5. Kaksituntinen kiertoajelu erinomaista englantia suoltavan Julia-oppaan kanssa kannatti: nähtiin paljon hyvinhoidettuja puistoja, pompöösiä arkkitehtuuria, patsaita, aukioita... Samalla kuultiin rautaisannos maan historiaa ja saatiin käytännön vinkkejä oleskelumme helpottamiseksi. Yksi euro on 4000 byriä (valkovenäjän ruplaa). Ensimmäistä kertaa olin maassa, jossa ei käytetä kolikoita lainkaan! Kierroksen päätteeksi kuulimme, että meille tarjoutuisi saman tien toinenkin, astetta dramaattisempi sukellus Valko-Venäjän synkkään lähimenneisyyteen. Ajelimme parinkymmenen kilometrin päähän Minskistä Kurapatyn metsään, jossa meitä kohtasi kolkko näky - männikkö oli täynnä 3-4 metriä korkeita puuristejä! Oppaamme Alex Trusau, valkovenäjän kieli -seuran aktiivi kertoi niiden tarinan: - Stalin tapatti ja haudatti tänne vuosina 1937-43 yli 200 000 poliittista vastustajaansa tai sellaisiksi epäiltyjä... tai muuten vain älykkäitä kansalaisia, myös juutalaisia. Joidenkin kohdalla kuolemantuomioon riitti, jos käytti silmälaseja. Uhrit olivat enimmäkseen ukrainalaisia, puolalaisia ja valkovenäläisiä. Trusau puhui valkovenäjää *), ja Mikko tulkkasi ammattimiehen varmuudella. Noin neljän neliökilometrin laajuisen metsikön karmea salaisuus pulpahti päivänvaloon 1976, kun alueen vanhoja asukkaita haastateltiin. Koekaivauksissa löydettiin heti satoja ruumiita. Vuonna 1988 massamurhan koko laajuus saatiin koko maailman tietoon. Mm. Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton kävi 1994 hautuumaalla pystyttämässä oman muistopaalunsa. Kun uusi kehätie vuonna 2000 kaavoitettiin kulkemaan metsän halki, lähti Minskistä 10 000 ihmisen kulkue paikalle osoittamaan mieltään tuhansia puuristejä kantaen. Marssi kesti yli kaksi tuntia. Sillä aikaa kun toiset pystyttivät ristejä, toiset heittäytyivät “koijärvityyliin“ makaamaan maansiirtokoneiden eteen. Tapaus sai niin paljon julkisuutta, ettei Lukashenkan hallinnolla ollut muuta mahdollisuutta kuin linjata tie uudestaan. Ristejä tuhotaan edelleen viikottain, mutta uusia tuodaan aina tilalle. *) Valko-Venäjä on virallisesti kaksikielinen maa – 80 % puhuu venäjää ja loput valkovenäjää. Kielet eroavat toisistaan yhtä vähän kuin esim. ruotsi ja norja. Illansuussa Jussilta tuli täsmätekstari: - Huominen paraati saattaa olla klo 10, 12 tai sitten 14.00... Aloimme kutsua parasympaattista matkanjohtajaamme “Herra Heisenbergiksi“, kuuluisan epätarkkuusperiaatteen isän mukaan. su 9.5. Voiton-päivää on sanottu jo pitkään viimeiseksi jäänteeksi Neuvostoliiton mahtiajoista. Mutta ainakin vielä tämän kerran sitä vietetään täällä näyttävästi. Partioimme Sepon kanssa pääkatua edestakaisin jo kymmenestä lähtien, mutta väylä oli oudon tyhjä. Ihailimme mahtailevaa katuarkkitehtuuria, Pobeda (= voitto) -julisteita, valtavia aukioita suihkulähteineen ja patsaineen. V.I. Leninkin tuntui olevan täällä vielä arvossaan. Harmi, ettei sen käsivartta saanut kovin helpolla irti – olisin mielelläni vienyt sen Hummerheimiin kukka-amppelitelineeksi... Vasta 11.45 saimme joltain vastaantulijalta jo “melko luotettavan“ tiedon: paraati alkaisi tasan klo 12.00 jossain puistossa “sen ja sen“ sillan takana! Lähestyessämme paikkaa kuulimme tykinjysähdyksiä ja näimme ensimmäiset hävittäjälaivueet yllämme. Juhla-alue oli aidattu, ja sinne päästäksemme piti läpäistä tiukka turvatarkastus. Sepolta vietiin Sveitsin armeijan linkkari. Miliisit takavarikoivat talteen ilmeisesti myös opposition punavalkoliput, koska niitä ei juhla-alueella näkynyt. Markkinahumu oli kuin isommistakin festareista: oluttelttoja, kojuja, kansallispukuisia naisia, haitarinsoittoa! Toisen maailmansodan aikaisiksi sotilaiksi puetut muusikot revittelivät omia Eldanka-viisujaan korsuissa ja lottakanttiineissa. Melkein teki mieli mennä mukaan ja kajauttaa “paras ryssä kuollut ryssä, paarlevuu...“, mutta muutin mieleni viime tingassa. Taistelukoneiden lentäessä ylitsemme kuului takaa kovaäänistä keskustelua: - Sanokaa mitä sanotte, mutta erillissota se oli... Mikko, Markku, Jussi ja Olli-Matti eivät olleet vieläkään päässeet yksimielisyyteen. Johdattelin puheenaiheen ovelasti lounaaseen. Mikko yritti viedä meidät erääseen tuntemaansa paikkaan, mutta mustalasiset korvanappikaapit viittasivat meidät jämäkästi muualle: - Mr. Lukashenka himself vierailee juuri tuossa kirkossa. Niinpä etsimme pääkadun varrelta toiseksi parhaan mestan - ja kohta jo istuimmekin Petshki & Lavotski -nimisessä ravintolassa lirkuttelemassa tarjoilijattaria. Ruokalistalla mainostettiin “hunajaista ankkaa“, joten tilasin sitä taannoin kirjoittamani teatterikappale Kultaisen ankan muistolle! Viereisellä seinällä roikkuva hummeriaiheinen taulu herätti piilevät liikemiesvaistoni, joten ostin sen sadalla eurolla ällistyneiden ystävieni ja vielä ällistyneemmän tarjoilijan riemuksi... Illalla juoksimme kaatosateessa metrolle ja ajelimme Filharmoniaan katsomaan tanssiesitystä. 20-päisen ammattilaisryhmän vetämä kaksituntinen show tarjosi totisesti vastinetta kolmen euron pääsylipuille! Kansallispukuisia virtuooseja säesti 9-henkinen orkesteri, jossa oli kaksi hanuristia, klarinetisti, viulisti, rumpali, basisti ja kanteleensoittaja. Laulut olivat tymäkkää kuultavaa – taidokkaan naistrion esitykset nostattivat ihon ihan visentinlihalle. Jonkinlaisena klovnina muiden joukossa hääri kääpiökokoinen ukko, jonka tanssitaito oli häkellyttävää! Täysi sali (n. 1000 h) osoitti pitäneensä esityksestä. Tulimme metrolla takaisin omalle pysäkillemme ja pistäydyimme vielä pikkuporukalla jäätelöllä ja oluella. Ennen hotellille menoa saimme ihailla vielä ilotulitusta. ma 10.5. Tänään ajoimme 300 km Minskistä etelään Soligorskin kaivoskaupunkiin (n. 100 000 as.). Olimme jo pelottavan lähellä aluetta, joka saastui pahoin Tshernobylin ydinräjähdyksessä *). Päävierailukohteemme oli Belaruskali-lannoitetehdas, joka louhii raaka-aineensa kaliumkloridin tällä haavaa 700 metrin syvyydestä. Sivutuotteena löytyy myös natriumkloridia. *) *) Tshernobylin ydinvoimalan nelosreaktori Ukrainassa räjähti 26.4.1986. Tuuli kuljetti 70 % radioaktiivisesta saasteesta (jodista ja cesiumista) Valko-Venäjän puolelle – alueelle, jolla asui 2,2 miljoonaa ihmistä. Alue evakuoitiin vasta saman vuoden syyskuussa. Nykyhallinto yrittää asuttaa seutua uudelleen ja saattaa viljelysmaat takaisin hyötykäyttöön. Meille tarjoutui myös tilaisuus käväistä syvyyksissä toteamassa itse, miten kallisarvoinen suola otetaan talteen maan uumenista. Tehtaan johtajat pahoittelivat, ettei alaikäisiä saa sääntöjen mukaan ottaa mukaan, joten Meija (10 v.) ja Maiju (14 v.) jäivät pelaamaan biljardia ja leikkimään sekarotuisen vartiotädin kanssa siksi aikaa. – Narikan kersat jää narikkaan! ilakoi joku. Tarmo-isä ja Pia-äiti näyttivät ilmeillään kuulleensa tuon vitsin ennenkin. Seuraavaksi meidät riisuttiin alusvaatteisillemme, ja saimme yllemme uudet vetimet: siniset paidat, haalarit, sukat ja saappaat. Päähän vielä kypärä, johon kiinnitettiin lamppu... ja käteen viiden kilon painoinen happipullo. Isännät jatkoivat: - Varmuuden vuoksi demonstroimme nyt teille, miten tällainen happipullo toimii – just in case... näitä ei tietenkään juuri koskaan tarvitse käyttää, mutta JOS nyt siellä jotain sattuisi, niin tästä riittää ilmaa viideksi tunniksi – jos ette panikoi ja ryntäile pimeydessä sinne tänne. - Mitä jos panikoidaan yhtä kaikki? – Well, silloin ilmaa riittää puoleksi tunniksi. Toinen miehistä painoi jalkansa tukevasti lattialla seisovan happipullon juureen ja tempaisi voimakkaasti kahvasta ylöspäin. Muttereita ja pikkuesineitä lensi ympäri huonetta! – Sappermentti... tuota, älkää vetäkö sitten ihan näin kovaa kuin Juri. Vakuuttava esitys. Joukkueemme ilmeet olivat paljonpuhuvia. Mutta akka tieltä kääntyköön! Kerranhan täällä vain eletään! Plus muita tilanteeseen sopivia sloganeita... Kaikki allekirjoittivat hiljaisuuden vallitessa paperin, jossa lupasimme tulla mukaan syvyyksiin “omalla vastuulla“. Niinpä aloitimme matkan alakertaan – ensin 1961 rakennetulla natisevalla neuvostohissillä (jonka saranoita oli selvästi hakattu lekalla) ja loppumatka vaunurämällä kauhukahvoja puristaen. Ihailimme kauhunsekaisin tuntein kuskin sompailua: vaunun ja seinämien väliin ei olisi saanut tungetuksi sunnuntaipäivän Minskin Sanomia. Alhaalla hornankattilassa oli helvetinmoinen meteli, jonka saivat aikaan erilaiset työstökoneet, kuljetushihnat, paineilmakompressorit ja ilmanpudistimet. Ilmassa leijui vaaleaa moskaa, mikä tuntui heti ulkoilmaan tottuneissa keuhkoissamme. Sääliksi kävi työntekijöitä, jotka käyttivät heppoisia, apteekkihyllystä tuttuja hengityssuojia. Oppaamme karjui: - You see that red stripe there on the wall? Sen me haluamme talteen, se on sitä arvokasta kaliumkloridia. Valkoinen raita taas natriumia! Pidelkää korvianne, käynnistämme nyt hetkeksi tämän pääjyrsimen... Metrin päässä silmistämme makaava jättipora jyrähti käyntiin alkaen rouhia seinää noin puolen metrin minuuttivauhdilla. Jos täällä äsken vallitsi kaamea meteli, niin nyt pääsi irralleen sellainen meluhelvetti, ettei pahemmasta enää väliä! Punaiset, harmaat ja valkoiset kivenpalaset lohkeilivat irti vuoresta ja sinkoilivat pääasiassa hihnakuljettimeen mutta myös pienempinä muruina meidänkin päällemme! Kun esitys vihdoin päättyi, taisimme kaikki ajatella samaa: - Äkkiä maan päälle ja takaisin konttorityöhön... Saimme matkamuistoksi muutamia malminpalasia. Jee. *) Valko-Venäjä on Kanadan jälkeen maailman toiseksi suurin kaliumin tuottaja ja vie sitä yli 60 maahan. Esiintymät ovat peräisin 300 miljoonan vuoden takaa, jolloin alue oli vielä meriveden vallassa. Matka ylös sujui onneksi ongelmitta. Opas kertoi kaivosmiehen pääsevän eläkkeelle keskimäärin 50-vuotiaana, mutta kaikki eivät halua lopettaa vielä silloin. – Mitä he muutakaan täällä tekisivät? Soligorskin asukkaista 80 % saa elantonsa kaivoksista. Maan pinnalla pääsimme suoraan yhtiön uima-allasosastolle ja SAUNAAN – jonka erikoisuutena oli, ettei kiukaalle lyöty löylyä lainkaan. No, se kompensoitui jääkylmällä erillisaltaalla, jossa pulahtamista tunnuttiin pitävän täällä sankaritekona. Kun kaivospölyt oli pesty iholta, odotti meitä uskomaton lounaspöytä: ruokalajeja oli toistakymmentä, votkaa ja moldovalaista viiniä kiikutettiin pöytään jatkuvalla juotolla! Vanhaan venäläiseen tyyliin alkoi loputon maljapuheiden sarja: - Me olemme erittäin iloisia saadessamme Teidät vieraiksemme tänne Soligorskiin... (tulkki käänsi)... Kunnioitamme suuresti sitä, että valitsitte juuri meidät maailman kaikkien suolakaivosten joukosta... (tulkki)... Kohottakaamme ikuisen ystävyyden malja toistemme terveyksiksi... Me puolestamme näemme, ettei... ööö... mikään muu kohde maailmassa... (tulkki) ... voisi tyydyttää paremmin ja täydellisemmin... (tulkki) ... polttavaa tarvettamme nähdä omin silmin... (tulkki)... miten kalium irtoaa Äiti Maan tiukasta syleilystä... (tulkki, jo hieman takellellen)... Oikella puolellani istui yksi isännistä. Miettiessäni sopivia puheenaiheita muistin Taaton neuvon: - Koeta sitten välttää puhumasta “luoteisesta rajakahakasta“... ja varsinkin Raatteen tien taisteluista! Kysyin mieheltä, tietääkö hän mitä tuotemerkki Red Stripe edustaa Jamaikalla. Ivan pudisti päätään. – Se on siellä olutmerkki, valistin. – Voisi sopia teidänkin tuotepalettiinne? - Otshen harashoo!! Mainio idea! Soitankin heti huomenna markkinointi-insinöörillemme... Tunnelma kohosi lisää, kun opetin koko sakille Sergei Bubkan juomalaulun: Sergei kiipes pylvääseen, kiersi lampun paikoilleen - ja jälleen loisti valot Moskovan. Jussi ehdotti yhteislauluna vielä Isoa Anttia, minkä päälle ryypättiin. Olin jo kohtalaisessa nousuhumalassa, joten uskaltauduin pitämään vieläkin isänmaallisemman maljapuheen: - Gentlemen... lienee aika lujittaa hyvin alkanutta ystävyyttämme esittämällä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa valkovenäläinen laulu suomen kielellä... Ja niin sai Belarussia-hymni kantaesityksensä arvokkaissa puitteissa! Huomasin laulun aikana liikutuksen kyyneleitä useissa silmänurkissa. Spektaakkelin jälkeen suurin kiho ryntäsi keittiöön ja palasi sieltä litran votkapullon kanssa: - Minä itkeä... ei suru vaan ilo! Sinä otta VOTKA! Poistuimme onnahdellen bussille, jonka edessä hyvästelimme perusteellisesti maanmainiot isäntämme Kalinkan, Katjushan ja Mustien silmien tahdissa. Slupskin pikkukylässä pysähdyttiin viihdyttämään valkoryssiä. Erään kioskin eteen kerääntyi ihmisiä laulamaan kanssamme, kun soittelin haitarilla lisää slaavilaisia sävelmiä. Eräs harvahampainen rouvashenkilö taisi olla jo iloisessa iltapäivätuiskeessa – topakkana hän käski “shoittaa Moshkovan valoja yhä uudeshtaan...“ Bussissa yhteislaulu jatkui – nyt rohjettiin jo kokeilla isojenpoikien laulujakin. Selailimme myös Jussin ostamaa hienoa “Belarussia – Center of Europe“ -kirjaa, jossa vaikuttavin valokuvin esiteltiin valkovenäläistä luontoa. Vaikutuksen tekivät otokset Puolan rajan tuntumassa olevasta kansallispuistosta ja siellä asuvasta Euroopan viimeisestä visenttilaumasta (900 yksilöä). Kirjassa väitettiin myös maanosan maantieteellisen keskipisteen sijaitsevan Valko-Venäjällä (laskutavasta riippuen se sijaitsee myös Slovakiassa, Puolassa ja Ukrainassa). Hotellin baarissa näimme Suomen pieksevän isäntämaa Saksan MM-jääkiekossa rökälenumeroin 1-0. Siitä masentuneena lähdin eräälle sivukadulle kahville ja viimeistelemään Belarussia-hymniä. ti 11.5. Puolenkymmentä meikäläistä lähti bussilla Valko-Venäjä – Suomi -seuran tilaisuuteen talolle, jonka seinäkyltissä luki mahtailevasti “Valko-Venäjän ja muiden maiden ystävyysseurat“. Meidät otti vastaan neljän naisen delegaatio, joista nuorin taisi olla elämänsä ensimmäisellä tulkkauskeikalla – surkeaa hänen kielitaitonsa vielä oli. Näimme kahvin ja pikkuleipien lomassa Powerpoint-esityksen Valko-Venäjästä ja kuvia erimaalaisten ryhmien vierailuista. Tämän jälkeen Jussi kehui meidän seuramme toimintaa ja yritti vastailla uteluihin, miksi juuri Valko-Venäjä kiinnostaa meitä. Ennen poistumistamme pyysin puheenvuoroa ja kerroin esittäväni tuoreen esimerkin maidemme välisestä kulttuuriyhteistyöstä: Belarussia-hymnin suomeksi! Olin varautunut säestämään lauluani haitarilla, mutta koska salissa seisoi vanha venäläinen flyygeli, hyppäsinkin sen taakse. Laulun jälkeen sateli spasiboja oikealta ja vasemmalta, käyntikortteja mätkittiin pöytään ja ikuista ystävyyttä vannottiin. Yksi naisista esittäytyi Elenaksi ja sanoi edustavansa Radio Minskiä: - Could you play it once again, please? So about two million Belarussian citizens would hear it, too! No kehveli... tämähän menee samaan sarjaan kuin Porkkala-valssin taltiointi Pietarin TV:lle vuonna 2006... Jussin, Marjatan ja Sepon kanssa kävimme oluella ja lihapiirakalla valtavassa Kamaroiski-kauppahallissa. Kaikki myytävät tuotteet näyttivät ensiluokkaisen tuoreilta, ja ne oli järjestetty millimetrin tarkasti omiin sektoreihinsa. Vihannesmyyjillä oli vihreät esiliinat, kalamyyjillä siniset jne. Seuraavaksi vierailimme Taideakatemiassa ihmettelemässä litografian saloja. Tässä kuuden opettajan ja 46 oppilaan ahjossa työstettiin mm. linoleumia, kuparia ja sinkkiä silmiähiveleviksi taideteoksiksi. Eevan kanssa käytiin vielä sushi-ravintolassa, minkä jälkeen ostin itselleni “homokengät“ ja nahkahanskat tavaratalosta. Sitten balettiin! Minskin konserttitalo oli näyttävimpiä rakennuksia, missä on tullut käydyksi – sekä ulkoa että sisältä. Vitivalkeat seinät, kultakoristeet, kristallikruunut ja punainen sametti loivat suorastaan kuninkaallisen vaikutelman! Ja kun vielä ohjelmassa sattui olemaan Charles Perraultin / Prokofjevin Tuhkimo, niin eipä parempia puitteita taide-elämykselle voinut juuri toivoa. *) Sali oli lähes täysi, yli 2000 minskiläistä oli tullut seuraamaan taidepläjäystä. Merkille pantavaa oli, että yleisö oli keski-iältään paljon nuorempaa kuin vastaavissa korkeakulttuuritilaisuuksissa meillä Suomessa. Asiaan lienee vaikuttanut esitettävä kappale, joka humoristisine mausteineen sopi vallan hyvin myös lasten viihteeksi. Sen sijaan aikuisviihdettä voisi syntyä Tuhkimon ja Lumikin tarinoiden yhdistämisestä: “Tuhmikin rohkea viidakkoyö Nakunaku-maassa“... Esityksen alettua tajusimme vähitellen katselevamme yhtä maailman korkeatasoisinta balettiesitystä. Kaikki liikkeet, tanssit, hypyt, musiikki... oli hiottu niin briljantisti, että tempauduimme lumoutuneina tarinan vietäviksi! Tuhkimon ilkeät viistoserkut Anastasia ja Drizella olivat herkullisenhauskoja harjoitellessaan äitinsä ankarassa opastuksessa tanssikilpailua varten - ja keksiessään Tuhkimo-paralle koko ajan lisää inhoja kotitöitä. Ensimmäisen tauon aikana siirryin muina miehinä permannolle eturiviin, kun sain Palviaiselta vihjeen parista tyhjästä tuolista. Siinä sai ihailla jo tanssijoiden ilmeitäkin, säärikarvoista puhumattakaan. Toisen tauon jälkeen siirtyi Eevakin parvelta eturiviin: - On tämä kyllä parhaita 2,5 euron paikkoja, missä olen istunut! Kellariravintolassa otettiin shamppanjat ja tilattiin russian steakit. Länsimaistumisesta saatiin esimerkki, kun paikan viehko tarjoilijatar esitteli itsensä Kateksi, vaikka taisi olla oikeasti Jekaterina. *) Esityskoneiston virallinen nimi on National Academic Bolshoi Opera and Ballet Theatre of the Republic of Belarussia. Orkesteria johti ukrainalainen Victor Ploskina. ke 12.5. Klo 5.30 bussiin aamiaispussin kanssa. Jussi: - Tervetuloa Minsk-Tallinna pikavuorolle. Meiltä puuttuu nyt eräs tärkeä propuska, mutta sitä ei oikeastaan kysytty tullessakaan, joten voi olla, ettei sitä tarvita nytkään... toisaalta taas voi olla, että... Joku nykäisi mikin johdon irti. Monet kertoivat nähneensä yöllä outoja unia, mm. “Tuhmikista ja seitsemästä pätkätyöläisestä“, tai “Tuhmikki pätkässä“... Ja ne unet taisivat jatkua heti, kun päästiin liikkeelle. Aloin aikani kuluksi harjoitella venäjänkielen seitsemää S-kirjainta. Tero selitti nyrkkisäännöksi, että mitä enemmän kirjaimessa on väkäsiä, sitä suhumpi se on: c = tavallinen ässä u, = “tsaari-ässä“ y = “Tshaikovski-ässä“ 3 = soinnillinen (easy) w = sh w, = shii, “kaalikeittoässä“ (tiukka takasuhu) >/< = soinnillinen suhu (dz, journal, dzensina) Ekalla rajalla meitä huvitti ensin Jussi (- Avatkaa passit valmiiksi... ööö... jostakin kohtaa!) ja sitten huumekoira, jolla taisi olla vapaapäivä. Se retkahti selälleen kaikkien halukkaiden rapsutettavaksi sen sijaan että olisi penkonut laukkujamme. Itse jännitin sitä, että hurtanperkele alkaisi tivata virallisia ostodokumentteja hummeritaulustani. Sillä oli onneksi EVVK-päivä. Liettuassa pysähdyttiin syömään Pardavimasissa. Joka lautaselle mätkäistiin pihvi ja hapankaalia. Lämpöä oli jo 30 astetta, joten söimme ulkona tiltaltteja ja laulurastaita kuunnellen. Lounaan jälkeen Jussi ehdotti ostamansa venäläisvalmisteisen Kandahar-sotaleffan katsomista. Yritin laulaa seurueemme alaikäiset jäsenet ennen sitä unilauluilla tainnoksiin, mutta nehän vain piristyivät lisää! No, ei se pätkä kovin kummoinen ollut. Seuraavaksi porukalle jaettiin Belarussia-laulun suomalaiset sanat. Kaikki lauloivat antaumuksella! Belarussia-hymni (A. Pahmutova, suom. sanat Ilkka Aaltonen 9.5.2010) Yllä koivikkojen lentää haikara valkoinen. Siipeins' suojassa saa elää untansa toivomme maa. Ja taivaan liekkien värein lippumme uljaana loistaa, takaa miespolvien aatettaan, unelmaa aina toistaa. Nuoruuteni maa, Belarussia, partisaanein maa muistot tallentaa. Partisaanein maa laulun uuden saa, nuoruuteni maa, Belarussia. Pilvet kun punertuu, usvaan heijastuu kalpea kuu. Mennyt unhoitu ei, yhteen kohtalo kansamme vei. Vaan vuotten hurmeisten jälki rinnassa tuskana viiltää, Hatynin lapsien *) silmät nään, kyyneltään vielä kiiltää. Nuoruuteni maa, Belarussia... Tuntee rakkauden yhä haikara valkoinen, allaan hallava suo enää verta ei veljien juo. Se nousee korkeuteen, mikään lentoaan estää ei saata, siivillään suojellen isien rakkaiden kotimaata. Nuoruuteni maa, Belarussia... *) Hatynin kylässä itä-Valko-Venäjällä natsit polttivat koteihinsa 150 ihmistä. Paras palaute tuli Juhanilta: - Tämähän on täydellinen - piiruakaan ei tarvitse muuttaa! Samalla miehellä oli mielenkiintoinen teoria valkovenäläisten taidoista pärjätä muita entisiä IVY-maita paremmin: - Niissähän virtaa eniten juutalaisverta! Latviassa kevät oli ehtinyt jo Paroni Münchhausenin talon kohdalle: hiirenkorvilla oli vielä muutama sata kilometriä matkaa Suomeen.
|
|
Top Five:
Top Five:
|