Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Balkan 2008

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

ILO ILMAN VIENAA ON TEESKENTELYÄ

Omatoimimatka Vienan Karjalaan 28.6. - 4.7. 2009

Matkakertomus Kirkkonummen Sanomissa 19.7.2009

su 28.6.

Kello 11.30 päästiin matkaan Helin pihalta, Espoon Soukasta. Viidenkymmenenviiden euron arvoiset Venäjän-viisumit polttelivat mukavasti taskussa. Paljon enempää ei Vienan Karjalan lomareissuun ollut budjetoitukaan - mitä nyt bussirahat Kuhmosta Kostamuksen kautta Vuokkinemeen ja takaisin. Ja ehkä jokunen ropo 4-5 päivän majoitukseenkin, jos sellainen sieltä korvesta kohdalle osuu.

Havu-koiralle oli järjestynyt täysihoito Helin Päivi-siskon luona Elimäellä, joten ensimmäinen pysähdyspaikka oli tiedossa. Eri lintulajeja kirjattiin autonikkunan läpi siihen mennessä 25 kpl.

Koko Vienan Karjala on tähän asti onnistunut pysyttelemään varsin tuntemattomana plänttinä maailman kartallani. Kannaksesta ja Laatokan Karjalasta on toki kertynyt mielikuvia ja omakohtaistakin kokemusta, mutta näistä pohjoisemmista selkosista ainoat tiedonjyvät taitavat liittyä "Eldanka-järven jää" -laulun sanoihin: Röhössä on Tiltuntie, se kurasena, murasena Uhtualle vie... Kiskis-kukkulat, Munat sekä Makkarat, Bieloje- Tschirni- ja Tschorneje-ozerot, juu...

Elias Lönnrothan kierteli 1800-luvulla taltioimassa runolauluperinnettä Kalevalaansa juuri Vienan Karjalassa *). Matkaoppaiden ja kirjastosta lainattujen opusten mukaan tärkein ja parhaiten säilynyt runolaulajien kylä on Vuokkiniemi. Matkakohteen valinnassa painoi tällainenkin hauska sattuma: Heli osallistui 16 vuotta sitten opastetulle kiertomatkalle näille kulmille ja tutustui matkan yhteydessä puolankalaiseen Riitta Nykäseen **). Samainen Riitta osallistui sattumoisin Ilkan Tuovi-serkun miehen Olavin 50-vuotisjuhliin Hummerheimissa juuri matkan alla! Häneltä saimme runsain mitoin paikallistietoa, rohkaisua matkustaa omin päin sekä pari tärkeää kontaktia majoitusta varten.

Omin päin matkustamista pidettiin sangen uskaliaana monelta taholta, mutta Siperian, Väli-Amerikan sun muiden kokemusten karaisemina päätimme "kuolla pystyssä päin" - taas kerran!

Illan suussa saavuimme Kuhmoon, jossa yöpaikan tarjosi ystävällisesti Ilkan näytelmäkirjailijakollega Ilkka Pollarin veljen Matti-Jussin perhe. Ennen nukkumaanmenoa ehdimme tutustua isännän työpaikkaankin, upeaan Kuhmo-taloon!

*) Kalevalan syntyyn ovat vaikuttaneet aikanaan monet henkilöt. Elias Lönnrot antoi suurimman kunnian lääkärikollegalleen Zacharias Topeliukselle (satusetä Sakari Topeliuksen isälle), jota Lönnrot piti suomalaisen runonkeräyksen aloittajana. Isä Topelius julkaisi 85 keräämäänsä runoa ja loitsua, joita ilman Vanha Kalevala ei olisi v. 1831 syntynyt. Lönnrotin neljäs runonkeruumatka osui Vuokkiniemeen 1833, minkä seurauksena hän sai ajatuksen yhtenäisen eepoksen kokoamisesta. Hän vieraili tällä matkallaan kuuluisan tietäjän Vaassila Kieleväisen talossa, jossa muistiin merkittiin mm. Väinämöisen urotyöt.

 Lönnrotin viides matka 1834 antoi Kalevalalle sen tärkeimmän sisällön. Hän tapasi Latvajärvellä Vienan kuuluisimman runonlaulajan Arhippa Perttusen, joka lauloi hänelle 42 muinaisrunoa - kaikkiaan 4124 säettä, mm. täydellisen sampo-jakson. Nyky-Kalevalassa on 22795 säettä, joista Lönnrot irse sepitti ja muokkasi 1139. Hän korjasi laulajien muistikatkoksia ja liitti asioita yhteen. Arhippa oli oppinut runot isältään Suurelta Iivanalta, joka pojan kertoman mukaan olisi pystynyt laulamaan kaksi viikkoa yhteen kyytiin paussia pitämättä. Vuokkiniemen nykyinen pääraitti on nimetty Perttusen mukaan.

**) Nykänen tutustui Vuokkiniemeen opaskoulutusmatkalla -93, innostui alueen historiasta ja teki sittemmin useita vierailuja runokyliin. Hän osti perintörahoilla Vuokkiniemestä talonkin jossa ehti asua kolme vuotta. Talo kuitenkin paloi yllättäin muutamia vuosia sitten, ja Nykänen joutui muuttamaan takaisin Suomeen . Hän ehti saada Vuokkiniemen-vuosinaan paljon aikaan: mm. uusi Kylätalo rakennettiin pitkälti Nykäsen junailemien avustusten turvin, ja Uhtuan kansallispuistohanke on hänen varsinainen lempilapsensa. Suomennettuna Uhtua tunnetaan nykyisin Kalevalana.

 
ma 29.6.

Aamupäivällä oli aikaa hoitaa vielä viimeiset hankinnat: antihistamiinia ja hammastahnaa. Lasagne-pitoisen kuppilalounaan jälkeen jätimme auton Pollareiden pihaan, ja Outi heitti meidät bussiasemalle. Matka-Kyllönen -yhtiön pikkubussi ilmestyi laiturille lähes ajallaan. Matkalipun hinta oli 18,- hengeltä. Selkäreppujen lisäksi matkatavarana oli Ilkan kirpputorilta joskus ammoin ostama haitarinrähjä, jolla oli tarkoitus innoittaa Vienan runonlaulajamammoja vimmaisiin suorituksiin.

Ensimmäinen soitosta innostunut tavattiin itse asiassa jo menomatkalla bussissa. Viktoriaksi esittäytynyt petroskoilaisnainen alkoi hoilata slaavilaisia sävelmiä siihen malliin, että Ilkan oli pakko jossain vaiheessa pyytää taukoa sormien kramppaamisen takia! Matkaoppaaksi kouluttautuva tyttö lauloi "mieluummin kuin hyvin"... 

Matka Kostamukseen kesti tullimuodollisuuksineen puolitoista tuntia. Tämä suomalaisvoimin 70- luvulla pystytetty, harvinaisen ruma malmikaupunki ei kyllä houkutellut tekemään lähempää tuttavuutta. Kekkosenkin ylistämä, Kainuun työllisyyttä kohentamaan tarkoitettu yhteistyöhanke tunnettiin aikanaan "Bilateraalikaupan helmenä", joka sai paljon venäläisperheitä muuttamaan tänne Jumalan selän taakse onnea etsimään. Ohikulkijoiden ilmeistä päätellen sitä ei juuri ole löytynyt - sen verran masentavilta ja kiukkuisilta kansalaiset näyttivät. Korkokenkien kopinaa kuului joka puolelta. Voimakkaasti meikatut ja hiuksensa punaruskeiksi värjänneet naiset hallitsivat katukuvaa.

Vartiuksen raja-asemalla passin välistä löytyi viisumin järkänneen matkatoimiston lappunen, jossa muistutettiin tärkeästä muodollisuudesta: kaikkien Venäjälle matkaavien tulee "rekisteröityä kolmen päivän kuluessa maahan saapumisesta -  rekisteröinti tapahtuu joko kohdemaan matkanjärjestäjän toimistossa, majoitusliikkeessä tai miliisin luona." Mahtavaa! Kahdesta ensimmäisestä vaihtoehdosta ei ollut mitään tietoa, joten aloimme tiedustella miliisiaseman sijaintia. Olihan meillä aikaa ruhtinaalliset kaksi tuntia ennen Vuokkiniemen-bussin lähtöä...

Helpommin sanottu kuin tehty! Miliisiasema löytyi lopulta (satunnaisen ohikulkijan Aleksi Huovisen ja tämän tyttöystävän Nikitinan avulla) erään tavallisen kerrostalon alakerrasta. Ylimielinen koppalakkityyppi kieltäytyi ottamasta rekisteröinti-ilmoitusta vastaan ja yritti ohjata meitä kaupungin toisella laidalla sijainneelle sivuasemalle. Aikaa tähän manööveriin olisi kulunut Aleksin arvion mukaan yli kolme tuntia, joten olisimme missanneet päivän ainoan Vuokkiniemen-bussin. Teimme päätöksen jatkaa matkaa ilman rekisteröintiä, vaikka meitä uhattiin rajalla odottavilla mittavilla sakoilla ja "varmalla tiedolla, ettei Vuokkiniemessä voi rekisteröityä". Saamarin sarvikuonojen maa!

Rahanvaihto sentään onnistui. Pankin edessä seissyt yrmeäilmeinen mies toi mieleen muistot takavuosien huijausyrityksistä, mutta vaikka setelit vaihtoivat omistajaa "neuvostotyyliin" nurkan takana, saimme satasestamme ihan oikean määrän ruplia.

55 kilometrin bussimatka Vuokkiniemeen maksoi 90 ruplaa eli ruhtinaalliset kaksi euroa. Siinä taisi olla mukana "kuoppahyvitys" - sen verran töyssyistä jytyytystä koko reissu oli! Ahtauduimme täpötäyteen 27 hengen pikkubussiin. Alkuun näytti siltä, että vain Heli pääsisi istumaan, mutta ystävällinen rahastajatäti antoi paikkansa Ilkalle ja tunki itse samalle pallille erään toverin kanssa.

Ensimmäinen vähän harvinaisempi lintupongaus osui tälle etapille: mustavikloja kolmin kappalein istumassa puhelinlangoilla! Karjalan-murretta vääntänyt setä katsoi uteliaana Ilkan haitaria ja ihmetteli: - A myydäänkös nuita Suomessakin?

Tienvarsimaisemat olivat karuja - erämaakuusikkoa tuntui riittävän loputtomiin. Silloin tällöin näkyi kauniita järviä ja jokunen töllipahanenkin. Lopulta kurvattiin kapealle, pölyiselle hiekkatielle, joka vähin erin osoittautui Vuokkiniemen pääraitiksi. Harmaita, sinisiä ja punaisia taloja alkoi puskea esiin lehvien seasta. Jokunen jalankulkija siellä täällä todisti, että on täällä sentään elämää.

Bussi pysähtyi erään talon eteen, jonka portailla istuskeli köyhänoloinen nainen. Matkustajat astuivat ulos autosta ja alkoivat hajaantua omiin suuntiinsa. Pian huomasimme olevamme kahdestaan reppuinemme nukkavierun muukalaisen edessä. Tämä pyysi tervetulotoivotuksen sijaan rahaa. Almujen sijaan Ilkka tempaisi kurtun syliin ja istahti portaille soittamaan slaavilaisia säveliä. Nekin tuntuivat mammalle kelpaavan.

Sitten astuimme rohkeasti talon ovesta sisään, jolloin huomasimme olevamme jonkinlaisen kyläkaupan porstuassa. Tiskin takana hymyili keski-ikäinen rouvashenkilö, jolta tiedustelimme kylän majoitusmahdollisuuksista. Kerroimme suomalaisen ystävämme suositelleen muuatta Rosa Remsujevaa.

- A voi voi... Rosa taetaa olla juur kyläilyreisussa! Mut vartokeehan...

Rouva meni takahuoneeseen. Katselimme ympärillemme uteliaina. Myyntivalikoima ei ollut suuren suuri: juustoa, kestomakkaraa, karamellia, tupakkaa ja viinaa. Ja joku vaalea leipäkyrsä sentään. Pari nuorempaa tyttöä palveli happamen näköisinä miestä, joka yritti saada päivän pulloaan velaksi. Keskustelua käytiin venäjäksi.

Yhtäkkiä vanhempi rouva ilmestyi paikalle ja kertoi meille päivän ensimmäiset hyvät uutiset:

- Mie sain teille tiijon, jot työ suatatten piästä päläkähästä! Mänkee pihalle, nii hyppäätte Sergein kyytiin. Hää ei pal huasta, mut viepi teijät!

No jopas! Kiittelimme vuolaasti Olgaksi esittäytynyttä hyväntekijäämme ja teimme työtä käskettyä.

Kohta pihaan kurvasikin vanha Lada, jonka kuskinpenkiltä astui ulos parikymppinen nuorukainen. Eikun reput takakonttiin ja menoksi. Poika taisi olla ummikkovenäläinen, koska ei "paljoa huastellut". Parit trastuit, podzaluistat ja spasibot saivat hänet sentään hieman hymähtelemään. "Olen Jeltsinin veljenpoika" -jutun jätimme toistaiseksi käyttämättä.

Sergei karautti vauhdilla kylän pääraitin toiseen päähän, pari tiukkaa mutkaa... ja kohta jo olimmekin perillä: kauniiden kukkaniittyjen keskellä, räikeän vihreäksi maalatun mökin pihalla. Poika viittasi käymään sisään.

Iloinen karjalaisnainen otti väsyneet matkamiehet vastaan: - A johan työ tulitta sukkelaan! Tervetulloo, tervetulloo... mie oon Svetlana. Käykeehän taloks!

Kuulimme, että kaupan Olga on hänen sisarensa, ja että hän voipi vallan hyvin majoittaa meidät mökkinsä. - Mie muutan Olgan luo siks aekaa. A miten pitkään työ meinaatta viipyä?

Emme tienneet ensin, itkeäkö vai nauraa - sen verran "hyväst" näyttivät asiat järjestyvän! Valitsimme lopulta naurun ja heitimme reput sohvalle. Evakkoon joutuivat emännän lisäksi tämän parikymppinen poika vaimoinen ja pienine lapsineen, jotka olivat ilmeisesti kesälomareissulla mamman luona.

Tulokahvit juotiin idyllisessä keittiössä. Sähköt, telkkari ja sisävessakin löytyivät, joten mökki taisi olla kylän parhaiten varusteltuja. Rakennusmateriaalista ja sisutuksesta päätellen talo lienee rakennettu joskus 60-luvulla. Saimme valita, nukkuisimmeko kirjaston sohvalla vai pienessä makuuhuoneessa. Valitsimme kirjaston.

Kävi ilmi, että vastikään 60 täyttänyt Svetlana Remsu oli entinen kyläpäällikkö, joka ehti toimia virassa 16 vuotta. - Miun on jo aeka keskittyä ommaankin eloon. Ja lapsenlapseen!

Seuraavaksi Svettie esitteli lämpiämässä olleen pienen saunamökkinsä. - Passoaahan kyly? Miul o vaan tämmöne valakia kyly, mustia ei oo ennää koko kyläs.

No tottahan myö tahottii kylypee! Ihastelimme söpöä, niin ikään vihreällä maalilla korostettua pikkuruista rakennusta. Naapuritalon emäntäkin tupsahti tervehtimään meitä:

- Mie oon Gal... Jaa, hetki vaan... (tervehdys jäi lyhyeksi, kun muorin kännykkä alkoi soittaa Mozart 40:ää). Tuli mieleen Asterixin roomalaisjoukot, jotka änkyttivät gallialaisia pelätessään "gal-gal-gal..." Mutta täti olikin loppujen lopuksi Galina.

Kylyn lämmetessä lähdimme tutustumiskävelylle järvenrantaan. Polku halkoi kesäistä peltomaisemaa, kiurut liversivät pontevasti, aivan kuin "Evakon laulussa": - Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti, niin uuden elon alkamista kiurut säesti...

Puikkelehdimme hiljaisten tönöjen ja traktorinhylkyjen lomitse rantaan. Välillä jouduimme kahlaamaan puolireiteen asti ulottuvassa kurjenpolvihetteikössä (vai olivatkohan ne jo kurjenreisiä?). Järvellä lipui yksinäinen kuikka, josta saimme vuodarin! *) Kylän valtalajiksi alkoi osoittautua yllättäin vihervarpunen. Näkymien kauneus oli salvata hengen. Samalla hiipi väkisinkin mieleen ajatus, mistäköhän ihmeestä Vuokkiniemen kaikki 500 asukasta oikein saavat elantonsa.

Saunassa oli erikoinen kiuasratkaisu: pieniä kiviä oli teräsverkon avulla kasattu kolmeen eri kerrostumaan, jotka kiersivät tulipesää ja savuhormia. Vesiastia oli upotettu kivien väliin. Riittävä lämpö saatiin aikaan yhdellä ainoalla pesällisellä n. 70-senttisiä tervaspuita.

Vuokkiniemen historia osoittautui todella mielenkiintoiseksi. Vähän väliä Heli luki ääneen otteita kirjastaan. Kirjoittaja oli tullut kylään syksyllä 2000, tarkoituksenaan viettää täällä puolisen vuotta ja kerätä tietoa runonlaulajien tarinoista ja kohtaloista.

Aurinko ei juuri suostunut painumaan horisontin alle. Yöllä lauloi pensassirkkalintu - ja ruokokerttusta muistuttava, mutta kuitenkin Ilkan korville ennenkuulumaton kerttuslaji (sara/kenttäkerttunen?)!

*) vuodari = kalenterivuoden ensimmäinen havainto tietystä lajista

 
 ti 30.6.

Tee se itse -ahmiaiseksi kaikkea mitä kaapeista löytyi. Upea päivä tulossa - lämpöä jo aamulla yli 20 astetta. Kova patja tuntui lihaksissa sen verran, että päätimme vaihtaa lakanat seuraavaksi yöksi makuukamarin puolelle.

Keittiön tiskialtaan vieressä oli omituinen suuri lasipurkki, jossa lillui vedessä jotain harmahtavanvihreätä mössöä. - Hei, tuon täytyy olla sellainen volgansieni! Olen lukenut niistä - se on elävä sieniolio, joka kasvaa koko ajan. Tuota nestettä juodaan terveysvetenä, se kuulemma parantaa lauluääntäkin, tiesi Heli. - Haluan tuollaisen kotiinkin! Ilkka epäili tullimiesten riemastuvan suuresti, jos yrittäisimmme salakuljettaa elävää organismia EU:n puolelle.

12.30 patikoitiin kilometrin matka Olga Remsun talolle, jossa meitä odotti herkkulounaaksi vihanneskeittoa ja pelmeneitä.

Yhdeltä kokoontuivat kylän martat kirjastotalolle, ja me saimme siskoksilta "määräyksen" osallistua kokoukseen. Yhdeksän tomeraa matroonaa tapasivat kokoontua joka tiistai yhteiseen neuvonpitoon, jossa laulettiin yhteislauluja, tehtiin käsitöitä ja siinä sivussa ratkottiin kylän yhteisiä asioita. Varsinainen kyläneuvosto siis! Yhtään miestä ei päättävässä elimessä ole aikoihin ollut, siitä yksinkertaisesta syystä, että miehet tuppaavat kuolemaan jo nuorina - lähinnä väkijuomien aiheuttamiin salakavaliin seurauksiin.

Kaksi naisista osoittautui kylän viimeisen varsinaisen runonlaulajan Sandra Remsujevan tyttäriksi (nimestä huolimatta eivät sukua Olgalle ja Svetlanalle). Tämä 95-vuotias tervaskanto on viime vuodet ollut kylän ehdoton "turistinähtävyys", jonka audienssia kaikki vierailijaryhmät vielä tänä päivänäkin hartaasti anovat. Meille kerrottiin mummun olevan jo kovin väsynyt, joten emme tohtineet häntä enää lähteä häiritsemään.

Tilaisuuden alkajaisiksi Ilkka tapaili hanurilla prima vista eteen työnnettyä Vuokkiniemi-valssia, joka pitikin sitten laulaa yhdessä kymmenkunta kertaa. Mammat intoutuivat korjaamaan tulkintaa:

- Ei noin nopeasti! - Eikä noin hitaasti! - Ei niin täsmällisesti! Uudestaan... - Vuokkiniemi-valssi meille soi, praasniekassa kansa karkeloi...

No, pitihän asiantuntijoita kuunnella. Lopulta tämä pudasjärveläisen Aimo Pietilän kirjoittama kotiseutulaulu saatiin kuin saatiinkin kaikkia tyydyttävään kuntoon, ja oli aika siirtyä ohjelmassa eteen päin. Muitakin outoja nuotteja löytyi, ja orkesteri teki parhaansa. Yhteislauluhetken päätteeksi toivottiin "mitä vain kaunista", joten puolisen tuntia veisattiin Uralin pihlajia, Moskovan valoja sun muita slaavilaisia. Sörnai gushan rytmit innostivat Tatjana Remsun jo tanssahtelemaankin - kaikkien riemuksi.

Saatiin kahviakin, pikkuleipien ja suklaan kera! Yksi iäkkäimmistä rouvista osoittautui Rosa Remsujevaksi, jota olimme kaupalta kyselleet ja joka ei siis sittenkään ollut matkoilla. Olisi varmaan mielellään hänkin meidät majoittanut, mutta Svetlana sai tällä kertaa erävoiton. Olga-siskon epäilyt Rosan "matkoillaolosta" asettuivat nyt hieman uuteen valoon... Nepotismiako vierailla mailla?

Jätimme mammat pajattamaan ja poistuimme eteisen puolelle. Tatjana juoksi peräämme ja alkoi huonolla suomenkielellään selittää jotain nauhoituksesta. No, sehän oli itse asiassa yksi matkamme päämotiiveista - saada nauhoittaa viimeisiä runolaulajia ja kenties vielä tuntemattomia joikuja!

- Ei ei ei, kun minä tahto nauhoittaa sinun soittoa! Tule, mennä Kylätalolle... Minä tahto nämä melodiat talteen, niin me voi sitten harjoitella niitä paremmin! pulisi Tatjana.

Mikäs siinä sitten! Vartin session päätteeksi nauhalle ikuistettiin Vuokkiniemi-valssi, Tuolta se tulla sipsuttaa ja Lahdella seilasi laiva - kaamean rikkinäisellä ja falskaavalla haitarilla soitettuna! Tiettyjä koskettimia piti suorastaan välttää, koska niiden alta tuli ilmoille vain lämmintä ilmaa.

Päiväkävely tehtiin Kuitinjärven itärannalle, Rosa Remsujevan talolle. Halusimme nähdä, millaisen majatalon missasimme. Tapasimme Rosan pihalla, kerroimme "Nyyskä-Nykäsen" terveiset ja sen, että olimme saaneet luvan käyttää tämän vanhaa soutuvenettä. Hän ilahtui kovasti ja näytti, mistä löytäisimme veneen. Rantaviiva oli kuitenkin vetäytynyt jo lähes sadan metrin päähän veneestä, joten vesillelähtö tyssäsi siihen. Rantaniitynkin oli jo vallannut puolimetrinen korteviidakko.

Sen sijaan ihailimme mesimarjapusikkoja ja kivitaskuja. Kun aloimme kääntyä jo kotiin päin, huikkasi erään talon pihalta tutunnäköinen rouva: - Ilkka ja Heli! Tulukeepa kahveelle! Siinäpä oli taas yksi yhdeksästä martasta! - Mie oon Raisa Zaprudskaja ja keitän kylän parasta kahvia!

Tämä pienestä Tollon kylästä lähtöisin oleva muori oli myös alkanut viime vuosina pitää majoitustoimintaa. Hän esitteli meille tupansa, kasvimaansa, kanansa sekä ummikkovenäläisen miehensä Sergein (yllätys, yllätys!). Ihmeteltyämme ääneen pihaheinikon ja rantakortteikon korkeutta, kertoi Raisa meille ilmiön juurien johtavan Moskovaan asti:

- Eipä ole ennee tarvetta niittää, tiuskaisi Raisa. - Karjanpito on kylässä Kremlin herrain mahtikäskyllä kielletty! A kuha yrittävät mokomat tukahuttaa meiät ja suaha siirtymään poikkeen - venäläestävät koko Karjalan!  Mut vaik ämmöt käyp vähiin, mepä viimiset emmä lähe kulumallakaa!

Raisan kahvi oli maineensa veroista. Emäntä halusi kovasti tietää, millaisesta ruoasta suomalaiset pitävät, jotta hän osaisi varautua paremmin ja saavuttaa toki tiedoilla jonkinmoista kilpailuetuakin. Kuultuaan, että meilläkin on Porkkalassa "majatalo", Raisa vasta innostui:

- Vot! Sithän työ voittekin kertoo miule kaek teijän liikesallaisuuvet! A mitenkä mie saesin miun paekan kannattammaa??

Paljastimme auliisti kaikki Hummerheimin asiakaskoukut juoksuhautaa myöten ja listasimme suomalaisten makutottumuksia. Kerroimme mm. että tuoremehua on hyvä olla aamiaisen yhteydessä. Heli ihastui keittiössä olleeseen käsienpesulaitteeseen ja kysyi , voisiko hän ostaa jostain täältä samanlaisen matkamuistoksi omalle mökilleen. - Jaa käsves? Eiköhän nuita tuolta kaupasta sua, uskoi Raisa.

Tiedustelimme, miten kylän asiat Raisan mielestä nykyään ovat, verrattuna neuvostoaikoihin.

- Vot. Moni asja oli kommunistiaekaan paremmin... töitä riitti, rahhookin oekeestaan kaekkeen tarpeelliseen... Valko-Vennäälläki käytiin joka vuos Sergein mutsoi kahtomassa. Vuan vappautta ei meilä ollu! Nyt myö ollaan vappaita mut rutiköyhii!

Opimme kolhoosin ja sovhoosin eron: edellisessä järjestelmässä työntekijä sai maksun sen mukaan, mitä hän tuotti yhteisölle, jälkimmäinen toimi kiinteän rahapalkan periaatteella.

- Kylhä siin neuvostojärjestelmäs lopulta kaek män pöpön persiiseen!

Ilmaisu herätti meissä suunnatonta hilpeyttä, emmekä edes yrittäneet kätkeä sitä. Päinvastoin, opimme nopeasti käyttämään sitä itsekin milloin missäkin yhteydessä.

Hyvästelimme Raisan ja lupasimme mainostaa hänen pirttiään Kirkkonummen Sanomissa, joka on luvannut julkaista matkastamme reportaasin.

- Kirjoitetaan vaikka, että "Raisan ruokapöytä on maankuulu - eikä pöydän antimissakaan ole yleensä ollut valittamista. Rajumpikin nälkä lähtee täällä pöpön persiiseen!" ehdotti Ilkka. Heli lupasi nopeasti Raisalle tarkistaa kirjoitusasun ennen painoon menoa...

Kuudelta olikin sitten taas tiedossa syötävää Olgan talolla! Tällä kertaa Svettie oli laittanut haukea muusipedillä ja salaattia. Helin uteli volgansienestä. - Se on teesieni! Lientä juuvaan tsaijun kanssa... parantaapi kaekki vaevat, lupasi Svetlana.

Iltakävely suuntautui mökiltämme pohjoiseen, "kolmen sillan tielle". Parin kilometrin verran jaksoimme urhoollisesti lätkiä aggressiivisia hyttysiä *), mutta sitten oli pakko kääntyä takaisin. Käenpiika, joki ja yksi rakastuneen oloinen nuoripari olivat matkan ainoat havainnot. Niin ja yksi Lada, joka pysähtyi ottamaan pariskunnan kyytiin. Koko tienoo tuntui suorastaan aavemaisen hiljaiselta. Teimme päivän hyvän työn ja poistimme tieltä pari valtavaa, ilmeisesti kuorma-auton lavalta pudonnutta kivenjärkälettä.

*) Sääskistä ja mäkäräisistä oli meitä ennen matkaa toki varoitettu. Emme kuitenkaan ihan sentään päässeet kokemaan Lönnrotin kuvailemia kauhunhetkiä: "Niitä oli mustina pilvinä joka puolella. Kun kohotin pääni ylle heittämääni suojaverkkoa leipää haukatakseni, sain suuhuni samalla toista sataa yksilöä..."

ke 1.7.

Keli näytti edelleen mainiolta, vaikka joku olikin kuullut säätiedotuksesta jo huonompaakin ennustetta. Käppäilimme aamiaiselle Olgan taloon. Tällä kertaa oli tarjolla jo riisipuuroakin - mustaherukkahillosilmällä! Sovimme lähtevämme Olgan Nikita-pojan kanssa veneretkelle Kuittijärvelle.  - Hääkää ei sit pal huastele... mut jos se vuan muuten passoaa?  No kyllähän meille passasi vaikka kuuromykkä kippari, kunhan vain päästäisiin näkemään Lönnrotin-aikojen kuuluisat paikat: Ristiniemi ja Taipaleen talo!

Arviolta puolipäivämittaisen reissun hinnaksi sovittiin 30 euroa. Parikymppinen Nikita viittoili meidät puuveneeseen, viritteli tovin perämoottoria ja nykäisi meidät matkaan. Veneen keskituhto oli jo nähnyt parhaat päivänsä (lue: oli poistettu jo kokonaan), ja tilalle oli viritetty aluksen ulkoreunojen varaan laudanpätkä, jolla Ilkka yritti pysyä n. 3 solmun huikeassa matkavauhdissa. Kiikaroimme maisemia. Kirkasta vettä, joitain pieniä saaria ja asumatonta rantaa joka puolella silmänkantamattomiin. Lokkien ahdistelema kalasääski sykähdytti mieliä (paitsi sääksen myös meidän) puolivälissä ensimmäiseen etappiimme, Ristiniemen hiekkadyynille.

Suuren puuristin hallitsemaa niemeä lähestyessämme kymmenen yksilön kuikkaparvi lehahti lahdelta lentoon. Nikita laski meidät maihin ja sanoi kalastelevansa selällä sillä aikaa, kun tutustumme rantaan. Elias Lönnrot oli kuulemma aikoinaan lajitellut keräämiään runonpätkiä Ristiniemen kaksihaaraisen männyn alla, joten siinä meidänkin piti hetki ajatella yleviä. Muuta katsottavaa männynkäpyisessä niemessä ei sitten juuri ollutkaan - ellei nähtävyydeksi lasketa tyhjien oluttölkkien surullista kasaa muuten luonnonkauniilla kankaalla.

Puolen tunnin kuluttua matka jatkui kohti Pirttilahtea, jossa nousimme taas maihin. Nikita opasti meidät miehenkorkuisen rantaheinikon lomitse salamyhkäiseltä näyttävän metsäpolun alkupäähän.

- Tästäkö mennään Taipaleen-talolle? kyseli Heli. - Joo, vastasi oppaamme. - Ja onko sinne matkaa siis kaksi kilometriä? - Joo. - Ja tuletko hakemaan meitä sitten sieltä talolta vai täältä rannasta? - Joo. - Siis sieltä talolta? - Joo.

Näiden eksaktien ohjeiden perusteella lähdimme seikkailemaan kohti mystistä, legendaarista Taipaleen taloa. *)

Jo polun alkupäässä saimme ihmetellä kahta muuta autiotaloa ulkorakennuksineen. Toinen niistä oli tavattoman suuri ja tuntui kuuluneen jonkinlaiselle kyläpäällikölle tai muuten tärkeälle perheelle. Ovissa ei ollut lukkoja, joten pääsimme tutustumaan myös sisätiloihin. Pirttien tuoksut, pöydät, penkit, uunit, leipävartaat ja monet käyttöesineet huokuivat mennyttä aikaa. Yritimme kuvitella, millaista on ollut asua näissä oloissa.

Talsiessamme nykyoloihin nähden suhteettoman leveää metsäpolkua Taipaleen taloa kohti, vain yksinäisen järripeipon ryystävä "laulu" säesti kulkuamme. Mäntymetsä oli muuten oudon hiljainen - ikään kuin linnutkin kunnioittaisivat kylän traagista historiaa vaikenemalla.

Puolen tunnin kävelyn jälkeen se yhtäkkiä oli edessämme, hylättynä ja aavemaisena: Taipaleen talo. Piha oli villiintyneiden puutarhakasvien peitossa, joista näkyvimpänä jäivät mieleen ruuduttoman ikkunan alla kukoistaneet, lähes metrin mittaiset lehtosinilatvat. Seinää vasten nojasi seipäistä, tyynyistä ja rievuista kyhätty ihmisen kokoinen nukke. - Outo paikka linnunpelättimelle, ajattelimme ensin. Tavattuamme metsän laidasta vielä toisenkin samantapaisen kyhäelmän, hiipi mieleen uusi ajatus: olisivatkohan nämä toimittaneet peräti karhunpelättimen virkaa? Kolmesataavuotias piha-aitta tietäisi ehkä kertoa...

Täysin ilman elämää ei tölli sentään ollut. Talon seinustalta löytyi laulurastaan pesä, ja haarapääskyt lentelivät terhakkaina yhdistetyn halkovaja-eläinsuojan oviaukosta sisään ja ulos. Takavuosien karjasta muistuttivat nurkkaan jäänyt heinäkasa sekä pieni lätintapainen.

*) Satakymmenenvuotiaalla Taipaleen talolla on uskomaton historia: venäläiset alkoivat "Karjalan suuren venäläistämissuunnitelmansa" mukaan likvidoida perspektiivitöntä Pirttilahden kylää 60-luvulla. Asukkaat taloineen päivineen pakotettiin siirtymään muualle, suurin osa Vuokkiniemeen ja Uhtualle. Taipaleen talon asukki, Kallion Muarie ei suostunut lähtemään, vaan jäi erakkona asumaan yksinäiseen pirttiinsä keskellä korpea. Muarie sinnitteli vuosikaudet metsässä, kunnes heikentynyt terveys lopulta pakotti hänetkin lähtemään 1990-luvun lopulla. Hänen sisarentyttärensä, runonlaulaja Meeri Tuisku asui vielä muutaman vuoden tyhjilleen jääneessä talossa, kunnes kuoli sairaskohtaukseen marjamatkalla syyskuussa 2000. Kuoleman aiheuttajaksi epäiltiin jäljistä päätellen ensin karhua, mutta tarkemmat tutkimukset osoittivat pedon löytäneen jo elottoman ruumiin ja siirtäneen sitä 50 metriä.

Valtavankokoisen vinttikaivon ympärillä kasvoi mesimarjaa, tädykettä, siankärsämöä... ikivanhassa savusaunassa melkeinpä aisti Meeri Tuiskun lohduttavat sanat: - Taipaleen savusaunassa suuret surut hiiltyy, pienet palaa kokonaan.

Parinkymmenen metrin päässä päätalosta törrötti vielä toinenkin, pienempi pirtti. Heli kuvasi ahkerasti kummankin talon yksityiskohtia ja mietti mielessään oman Kesälahden saunaunelmansa yksityiskohtia.

Nikita tuli vartin myöhässä sovitusta ajankohdasta, mutta tuli kuitenkin! Ehdimme jo kotvan pohtia, mihin suuntaan lähtisimme, jos häntä ei ala kuulua. Ainakaan heti emme keksineet yhtään järkeväntuntuista ajatusta...

Poika ei ollut saanut narrattua yhtään kalaa, mutta vaikutti kuitenkin suhteellisen tyytyväiseltä päivän tienestiinsä. Kaipa sillä taas muutaman viikon tällä elelee. Paluumatka sujui joutuisasti elämän ainutkertaisuutta ja erilaisia ihmiskohtaloita pohtiessa.

Lounaaksi Olga-talolla saatiin kanakeittoa, lihapullia ja tattaria. Svetlana kysäisi, saimmeko Nikitasta mitään irti. - Jo vain! Veikkohan oli varsinainen suunpieksijä!

Maha täynnä jaksoi sitten tutustua Kylätalon pieneen museoon. Koska olimme viikon ainoat turistit, museon ovet käytiin avaamassa varta vasten meille. Museotavarat koostuivat lähinnä vanhoista perinne-esineistä ja kommunismia ylistävistä lehtileikkeistä. Huvittelimme opiskelemalla leikkeistä ja kuvateksteistä venäjänkielen seitsemää erilaista suhuäännettä: - Tuossa sanotaan selväshti "tavaritsh" eli tuon hämähäkinnäköisen kirjaimen täytyy olla "tsh"...

Kotimatkalla poikkesimme tienvierustan kalmismaalle, jossa toinen toistaan erikoisemmin koristellut hautakummut valokuvineen kertoivat omaa kieltään vainajista. Täällä oli tapana tuoda haudoille päivittäin teetä, pientä syötävää ja pikkuesineitä, jotta viimeinen lepo sujuisi rattoisammin. Aivan erityisen vilkkaasti kalmot seurustelevat kuulemma aamupäivisin. Onneksi nyt oli jo selvästi iltapäivä.

Mökillä kaivettiin taas kirjat esiin. Heli jatkoi Vuokkiniemen historiaa, Ilkka rentoutui laihialaiskaskujen parissa!

Kyly lämmitettiin tällä kertaa itse (lue: "raapaistiin tikkua"... Joka paikkaan ehtivä Svetlana oli latonut pesän täyteen puita ja kantanut vedet valmiiksi). Illan vilakassa tämä ihmenaisemme pistäytyi tuomassa vastaleivottuja karjalanpiirakoita sekä aamiaistarpeet valmiiksi jääkaappiin. Tällä kertaa mukana oli myös pullollinen tuoremehua, joten kaikenlainen uusi tieto näyttäisi kulkevan täällä nopeasti.

Tässä vaiheessa kysäisin ensimmäisen kerran, minkä kokoiseen laskuun voimme varautua tästä kaikesta yltäkylläisyydestä. - A sie maksat sen kun siulle passoaa! kuului varsin suurpiirteinen vastaus. Laskeskelin mielessäni, että mikäli jäämme vielä neljänneksin yöksi, voisi kaksisataa euroa puhtaana karjalaiskäteen kuulostaa runsaanpuoleiselta kohtuukorvaukselta. - Voi voi voi! Se on aivan liikaa! parahti Svetlana. Asia jäi siltä erää siihen.

to 2.7.

Nukuttiinpas pitkään! Vasta 11.00 vääntäydyimme ahmiaispöytään. Pilvipoutainen sää houkutteli patikkaretkeen Latvajärven suuntaan, seitsemän kilometrin päässä kohisevalle Köynäs-koskelle.

Naapurin Galinalta saimme evästystä matkaan: - Seuraatte vain Lammasjärven rantaviivaa, ja kolmannesta polunristeyksestä lähdette oikealle. Siinä ei taida olla enää mitään kylttejä, mutta muistaakseni nuotionjäänteitä kyllä. Siitä on satakunta metriä suolle ja pitkospuille.

Hienoinen vihma saatteli meidät matkaan. Heli pääsi lähtiäisiksi taputtamaan naapuritalon vasikkaa. Säästä ja mäkäräisistä huolimatta lauloimme mielenkohennukseksi itse keksimäämme kertosäettä "Huolet pöpön persiiseen".

Ensin jäi taakse muutaman talon muodostama pieni kyläyhteisö. Parin kilometrin kohdalla vastaan tuli virallisen näköinen kyltti, jossa ilmoitettiin kolmella kielellä "MILITARY ZONE! PASSES AND DOCUMENTS ONLY!" Hmmm... mitähän meille tästä vielä tulee? Päätettiin kumminkin jatkaa.

Sade loppui onneksi alkuunsa ja pilviverho alkoi rakoilla. Huvittavana yksityiskohtana venäläisten suurpiirteisyydestä huomasimme parin kilometritolpan sijaitsevan 140 metrin päässä toisistaan! No, sehän lyhentää matkaamme mukavasti - vai lyhentääköhän?

Uusia lintulajeja tuli harvakseltaan: pajusirkku, töyhtötiainen, pikkukäpylintu, mehiläishaukka... Puolentoista tunnin jotoksen jälkeen tulimme vihdoin Galinan kuvailemaan paikkaan: nokisia nuotionjäännöksiä, roskia ja houkuttelevan metsäpolun alkupää! Lisää hyttysöljyä niskaan ja rohkeasti kohti uusia seikkailuja...

Pian löysimme pitkospuutkin. Väkisinkin tuli mieleen Kärki-Helismaan hilpeä ralli "On suo, pitkospuut..." Kostean korpitaipaleen päätteeksi alkoi vihdoin kuulua lupaavaa kohinaa: Köynäs-koski toivotti meidät tervetulleiksi kahden järven yhtymäkohtaan, jossa lapintiirat, telkät ja yksi valkoviklokin nostattivat tunnelmaa!

Nuotiopaikan äärellä oli Greenpeacen taulu, jossa luonnossaliikkujien toivottiin välttävän turhaa ahneutta sienestäessään, marjastaessaan tai kalastaessaan. Roskaamista ei erikseen muistettu mainita, mikä näkyi valitettavasti lähiympäristössä: tyhjiä Baltika-tölkkejä, kertakäyttöastioiden jämiä ym. mukavaa riitti täälläkin. Siellä täällä kukkiva kaunis Karjalan metsäruusu tasapainotti kuitenkin kokonaisvaikutelmaa.

Kaivoimme repusta energiaa: mehua, Svettien kaapista löytynyttä marmeladia ja keitetty kananmuna mieheen! Yhtäkkiä havahduimme siihen, kun koskesta alkoi nousta esiin kangashuivi ja sen alta naisen pää! Absurdi näky selittyi kohta: kumiveneellä paikalle melonut pariskunta halusi ikuistaa toisensa kuohuissa, joten nainen kiipesi kosken alla olevalle kalliolle miehen kuvatessa veneestä. Emme päässeet kommunikaatioetäisyydelle, joten epäselväksi jäi, olivatko paikallisia vai turisteja. Ainakin soutaja näytti venäläiseltä. Vilkutimme vain puolin ja toisin.

Paluumatka taittuikin sitten huomattavasti verkkaisemmin. Tie kulki Lammasjärven ja toisen kosteikkoalueen välisellä kannaksella, ja huomasimme vasta nyt useita jännänoloisia suolampia, joiden elämää pysähtelimme vakoilemaan. Löysimme mm. telkkäpoikueen, hemppoparven ja metsäkirvisen. Uimaankin vähän teki mieli, mutta vain vähän.

Lopputaipaleella pongattiin mm. leppälintuja, tiaisia, käenpiika, kuuluisa karjalan käki sekä kuukkeliparvi! Viime mainitut ilakoivat sen armeijan varoitustaulun vieressä ikään kuin naureskelemassa "ettepä jääneet kiinni".

Sivistyksen pariin päästyämme kohtasimme köyhän naisen, joka työnsi rattaissa kauppaostoksiaan. Valentina Jegorovnaksi esittäytynyt mummeli valitteli kovaa kohtaloaan, mutta ilahtui silminnähden, kun pääsi valokuvaan Ilkan kanssa.

Kotinurkilla oikaisimme taas kylän ainoan lehmätalon pihan kautta. Tällä kertaa tapasimme isännänkin: Aleksi Remsujeff kävi paiskaamassa kättä ja esitteli myös ainoan porsaansa. Taisi olla muuten ensimmäinen miespuolinen koko viikon aikana, jonka kanssa päästiin juttelemaan. Yli nelikymppiset miehet ovat kylässä ylipäänsä harvinaisuuksia ja kontaktiinantautuvat sellaiset suorastaan uhanlaisia. Heli syötti possulle heinää.

Viiden tunnin kävely tuntui jaloissa. Oli mahtava tunne, kun Svetlana toi ruoan tällä kertaa mökillemme (salaattia, jauhelihapihvejä, perunoita) eikä tarvinnut kävellä enää kylälle! Kaksi kertaa viikossa käyvä vesiautokin oli käynyt täyttämässä tienposkeen nostetut tonkat puhtaalla järvivedellä.

Juuri kun olimme lopen vaipuneina oikaisseet itsemme ansaitulle ruokalevolle, kurvasi pihaan Tatjana kumit ulvoen: - Te tulla nyt heti taas Kylätalo! Mine nauhoitta lisä!

Aargh... no, tokihan sinne piti lähteä, kun noin kauniisti pyydettiin. Tällä kertaa suosikkilistalla olivat Hyvää iltaa terveisiä, On neidolla punapaula ja Rittinäratirallaa. Kaikki kerralla purkkiin. Tunsin olevani jo osa kansanperinnettä.

Ja niinhän siinä kävi: olin tullut ylevin tuntein Vienan Karjalaan "Lönnrotin jalanjäljissä" äänittämään kansanperinnettä ja muokkaamaan kuulemistani runonpätkistä ja melodia-aihioista kenties uusia hittejä... mutta päädyinkin kotikutoiseen "studioon" soittamaan itse haitarinhylyllä Vuokkiniemi-aiheisia ralleja! Terveisiä vain tulevien polvien Kalevala-tutkijoille...

Illalla Heli lämmitti kylyn omaperäisellä tekniikalla. Maija Myllykosken kirjasta löytyi kiehtovia detaljeja kylän elämästä ja asukkaista. Meidän Svetlanakin oli saanut runsaasti palstatilaa oikein kuvien kanssa. Päiväkirjanomaisesti kirjoitettua kirjaa oli mielenkiintoista lukea, kun jo tunsi kylän tärkeimmät vaikuttajat. Ilta kului lueskelussa ja rauhallisen elämänfilosofian ihastelussa. Länsimaisen ja venäläisen maailmankuvien eron paljastaa jo kielellinen ilmaisu monessa kohdin. Kun esim. suomessa sanotaan, että "aika kuluu", sama todetaan itänaapurissa sanoin vremja idjot (= "aikaa tulee", s.o. sitä on rajattomasti).

Yöllä kaivettiin matkapingviiniä ja sukkia sängyn ja seinän välistä.

pe 3.7.

Kello 7.30 ylös ja pakkaamaan! Onpa kylmä! Mitä ihmettä säälle on tapahtunut? Ulkolämpötila tuntui laskeneen ainakin kymmenen astetta eilisestä, eikä tumma pilvirintamakaan näyttänyt enää kovin kesäiseltä.

Vaihdoimme vessan sinisen vessapaperirullan repusta löytyneeseen valkoiseen. Siitä saatiin hauska matkamuisto Porkkalan "kokojengihuusiin":ryssänsinistä WC-paperia...

Reput selkään, haitari olkapäälle ja viimeisen kerran Olga-talolle puuro-lättyaamiaiselle. Sävelsin aamiaispöydässä pikaisesti ihanalle emännällemme jäähyväislahjaksi valssin Svetlana, Vuokkiniemen valo (svetlan, ven. = valo, toim. huom.). Kyynelehdittyämme tovin puolin ja toisin ja katsoin nyt olevan otollinen hetki livauttaa rouvan käteen paksuhko setelinippu. - Siinä on se lähes 200 euroa, josta sovittiin, sanoin. - A voi voi voi... aevan liikoja sie nyt kyl maksat, valitti Svettie. Otin viitosen pois nipusta ja ojensin takaisin: - Olisko näin parempi? - No kyllä... äijö parempi näin!

Bussinlähtöä odotellessa vetelin vielä kerran esiin Vuokkiniemi-valssin kaihoisat sävelet kaupan portailta. - Hei hei, kylä pieni! Hienot muistot sinusta jäävät...

Kostamuksessa ajoimme bussilla pari kilometria keskustan ohi päätepysäkille asti, koska Svetlanan tietojen mukaan sieltä päin löytyisi Stjel z jsam (tee se itse) -kauppahalli,  jossa saatetaan myydä niitä käsves-vempeleitä. Helihän tahtoi vielä toisenkin sellaisen Vuokki-puodin viimeisen kappaleen kaveriksi. No sehän löydettiin ja ostettiin!

Paluumatkalla haitarinhihnat jo vähän alkoivat syödä olkanahkaa, mutta jaksettiinpa lopulta Pectopahiin saakka ja pantiin pöytä koreaksi. Toisessa kerroksessa sijaitsevasta hallimaisesta syöttölästä tuli mieleen vuoden -95 Irkutskin-matkan Avra-kerrostaloravinteli! Pieniä maksuvälineongelmia oli tosin syntyä, mutta niistä selvittiin onneksi maailmanmatkaajien rutiinilla (eli käymällä pankkiautomaatilla).

Kuhmon-bussia saatiinkiin sitten odotella ihan tosissaan. Aikansa kuluksi Ilkka tyhjensi taskunsa ryssänkolikoista ja kysyi kioskitytöltä, mitä niillä vielä saisi. - Kenties tuollaisen karkkipussin? Myyjä laski rovot ja mätkäisi pussin käteeni. Kun availin sitä tyytyväisenä, rynnisti kimppuuni parvi nälkäisiä puluja: olin ostanut viime kopeekoilla AURINGONKUKANSIEMENIÄ! Ruokimme siis lämpimiksemme puluja.

Kolme varttia myöhässä auto lopulta suvaitsi ilmaantua. Kuski selitteli myöhästymistä isolla turistiryhmällä, jonka kanssa rajalla oli kulunut tavallista enemmän aikaa. Pääasia, että päästiin kuitenkin vihdoin lämpimään bussiin, rajalle, Suomeen... ja lopulta Nurmeksen Bomba-kylpylän kautta KOTIIN!!!

(Lintulistan täydensivät paluumatkalla pikkukuovi, kurki, nokikana, ruskosuohaukka, uuttukyyhky ja kyhmyjoutsen. Kokonaissaldo oli kuitenkin vaatimattomat 73 lajia).

Vienan-matkan linnut:

Naurulokki

Kalalokki

Kottarainen

Tervapääsky

Räkättirastas

Pulu

Varpunen

Varis

Korppi

Närhi

Naakka

Västäräkki

Harakka

Sepelkyyhky

Haarapääsky

Talitiainen

Viherpeippo

Tukkasotka

Selkälokki

Isokuovi

Mustarastas

Töyhtyhyyppä

Punakylkirastas

Peippo

Rantasipi

Harmaalokki

Räystäspääsky

Vihervarpunen

Kiuru

Keltasirkku

Tiltaltti

Pensassirkkalintu

Mustaviklo

Pajulintu

Kuikka

Lehtokerttu

Merilokki

Nuolihaukka

Pensastasku

Käenpiika

Käpytikka

Kalasääski

Tukkakoskelo

Punarinta

Hippiäinen

Laulurastas

Leppälintu

Järripeippo

Kalatiira

Kirjosieppo

Pensaskerttu

Pajusirkku

Töyhtötiainen

Hömötiainen

Metsäkirvinen

Pikkukäpylintu

Mehiläishaukka

Lapintiira

Telkkä

Valkoviklo

Kuusitiainen

Sinitiainen

Käki

Hemppo

Kuukkeli

Harmaasieppo

Hernekerttu

Pikkukuovi

Kurki

Nokikana

Ruskosuohaukka

Uuttukyyhky

Kyhmyjoutsen

 
Yhteensä 73 lajia

Osoitteita:
Svetlana Remsu, Perttunen 14, 186942 Vuokkiniemi, Kostamus, RUSSIA. 
Raisa Zaprudskaja, 186942 Vuokkiniemi, Kostamus, RUSSIA, p. 79210190245