|
Usko tai
älä! > Persoonallisia
lahjaesineitä > Venäläiset lahjoittivat Hummeripojille juoksuhaudan -03
Usko tai
älä! - Persoonallisia
lahjaesineitä
Venäläiset lahjoittivat Hummeripojille juoksuhaudan -03
Kesäkuun alussa 2003 Villa Hummerheimin pihaan ajoi yllättäin tukkirekka. Toimitusjohtaja Aaltonen ei muistanut tilanneensa puutavaraa, joten hän arveli kuskin erehtyneen osoitteesta. Pelkääjän paikalta hyppäsi kuitenkin ulos tuttu mies, urakoitsija Heikki Karjalainen:
- Elä oo Ilikka huolissas, miulla on siulle hyviä ja... ööö... ei niin hyviä uutisia!
- Vai niin? No hyvät ensin?
- Tää ei maksa teile mittää!
- Niin... mikä?
- No nää tukit. Ne on venäläisten lahja Hummereille!
- Täh? Venäl...?! Ja entäs ne huonommat?!
- No ei nekkää niin kauheen huonoja ole, mut tähän pihhaa ajaapi kohta Lada, joka on täynnä venäläisiä!
Ja ennen kuin ehdin sanoa "Kalashnikov", kurvasi pihaan vanha, ruosteinen Lada. Ovet avautuivat, ja eteeni ryhmittyi riviin viisi pesunkestävää vanjaa! Yksi osasi auttavasti suomea:
- Tenne tuli juksi juksuhauta! Mihin se tuli?
Harvoin menee I. Aaltonen sanattomaksi, mutta nyt sekin ihme nähtiin.
- Heikki, voisitko kertoa koko jutun... alusta... ja hitaasti?
- No, ei siinä mittään! Mie olin veljpojan kanssa Itä-Karjalasa, Lahenpohjassa puutavaroo ostamassa, ja me... tuota... vähän niinku törmättiin yhteen sahanomistajjaan, jonka kanssa siinä otettiin vähän ohralientäkin.
- Niiin?
- No... se siinä tuli mananneeksi iänee, että "mitä hää tekis yhelle makkelipinolle, joka on maannu 65 vuotta sen saunan takana..."
- Häh?
- No mie sitä ihmettelemmää... että mitenniin "makkelipinolle"? Siellähän näyttää olevan vallan mainionnäköstä hirttä lepoasennossa! Isäntä vastas miule, et suattaapi olla mainionnäköstä... mutta kun on vähän liikaa metallia sisällä!
- ???
- Siihen minä, että onko ne siis taestelukenttien tavaroo...!? Ja hää kerto, että aena ku puuta tulleepi hälle jostain päin Kannasta, niin hänen pittää uittaa ne metallinilimasimen läpi tukki kerrallaan. Ja jos hiukanki vinkasee, nii makkelipuolelle männeepi!
- Ei helv...
- No onpa siula onkelma, mie ymmärsin... ja koitin lohduttaa. Mut parin kaljan jälkeehän mie tajusin yheäkkii, jot miehä tiijän, miten sie piäset nuista erroon!!
- Ja sitten sinä...
- Ja sitte mie kerroin teistä, ja...
Tarina tuntui liian uskomattomalta ollakseen totta! Olin kuin rajantakaisella puulla päähän lyöty:
- Helvetti, Heikki!! Ja päätit raijata puut tänne Porkkalaan?! Meiltä kysymättä?
- No nii... ku mie arvelin, että... työ voisitte olla ilosia, jos teilä olisi Hummerheimisa aito venäläisten rakentama juoksuhauta!
Hohhoijaa! Siinä ei paljon auttanut kysellä enempää. Tukit olivat pihalla, ja viisi pälyilevää silmäparia (Edi, Alekki, Sergei, Dima, Sasha) odotti käskyjä.
- Kuinkas kauan teillä menisi sellaisen ihan PIENEN juoksuhaudan tekemisessä? kysyin suomea ymmärtävältä vanjalta - asettaen peukaloni ja etusormeni hänen eteensä viiden sentin päähän toisistaan.
- Jaa? Kyllä meillä sellainen... neljä viikko! Neljä viikko menee, herra!
Mietin kuumeisesti. Muut Hummeripojat ovat juuri lähdössä lomareissuilleen, eikä heitä näkyisi maisemissa ennen elokuuta. Tein päätöksen:
- No hyvä on! Ihan pieni juoksuhauta... ja jonnekin tuonne itärajalle! Pois pihapiiristä. Mitäs sellainen muuten maksaa meille?
- Ei maksa mitä! Meidän isä ja isoisä jo tarpeksi kaikkea tehnyt ikävä teidän isä ja isoisä. Teme lahja venäläisiltä! Jos soppa ja juoma?
En ollut uskoa korviani! Onko tällaisiakin venäläisiä? Komensin sakin iltateelle ja nukkumaan.
Kun seuraavana aamuna heräsin, olivat pojat jo innokkaina mittailemassa maastoa. Paikallinen kaivinkoneyrittäjä Ralf Sjöberg hälytettiin auttamaan raskaimman työn kanssa - maata piti sentään siirtää aika läjä ensin alta pois.
Lopusta Heikki ja viisi sitkeää venäläistä huolehtivat omin voimin. Kenttäsirkkeli lauloi ja rautalankaa surrattiin tukkien ja tukitolppien liitoskohtiin. Ainakin neljä terää meni rikki, kun luoti tai kranaatinsirpale osui kohdalle!
Heinäkuun toisella viikolla rakennelma alkoi olla valmis! Edi tuli juttelemaan:
- Kuule... jäi vehen puuta yli. Voimeko tehdä vielä pieni komentokorsu?
- Argh... ei kai nyt sentään? yritin toppuutella.
- Kirkkonummen rakennustarkastaja ei välttämättä pidä tuosta ajatuksesta, eikä...
- AHHA! Mine jummarta! Me tehdä perunakellari! Sellainen ei vaadi lupa!
Mitkään vastaansanomiset eivät auttaneet. Yöllä heräsin valtavaan pamaukseen ja pomppasin ylös etsimään sen aiheuttajaa! Laskeutuvan savun ja pölyn keskeltä erotin Edin ja Sergein naamat:
- Mene sine takasin nukkumaan! Oli juksi ihan pieni kallio... mutta enä ei ole!
Ne helvetin hullut olivat räjäyttäneet peruskalliota korsun lattian tieltä!
- Kuulkaas nyt! Luoja teitä auttakoon, jos naapurit saavat päähänsä tulla ihmettelemään! Tästä minä en sitten haluakaan tietää mitään!
- Mistä sinä ei halua tietä mitään?
Vanjat naureskelivat herkkänahkaisuudelleni ja korkkasivat vodkapullon:
- Ota teste! Nukkuu peremmin!
Neljän viikon päästä meillä oli sitten komentokors... anteeksi perunakellarikin. Varsin isänmaallinen sellainen.
Maan ja tukkien väliin lätkittiin vedenkestävää patomuurimattoa. Tuntui siltä, kun tämä joukko olisi rakentanut hautoja ja bunkkereita ennenkin!
Huumorintajuinen Edi kaiversi lähtöpäivänä juoksuhaudan hirteen vielä rakentajien "hirtehiset" terveiset:
- "Finski parenj, prihobi za hlebom!" (= "Suomi poika, tule hakemaan meiltä leipää!")
Rakennustarkastaja Jaakko Vänskänkin huumorintaju kesti lopulta: savusaunan löylyissä pehmenneen virkamiehen pokka petti viimeistään siinä vaiheessa, kun hän näki perunapussin kellarin lattialla!
|
