Harrastukset > Seikkailija ja maailmanmatkaaja > Yksityiset seikkailut > Japani 2004

Seikkailija ja maailmanmatkaaja

PUKKI ITÄMAAN VARTIJANA 18-27.12.04

Eräänä kauniina lokakuun päivänä lävähti tietokoneeni näyttöruudulle sähköpostiviesti, jossa kysyttiin kaikilta Helsingin laulelmanystävät Hely ry:n jäseniltä, kuka olisi valmis tärväämäänsä joulunsa pukinhommissa. Sormi oli jo “DELETE”-napilla, mutta luin kuitenkin viestin loppuun: “...olosuhteet ovat hieman tavanomaisesta poikkeavat, sillä joulupukkia tarvitaan Japanin Osakassa.” Sen enempiä miettimättä vastasin samantien olevani käytettävissä!

Vasta sitten aloin selvitellä, kuka viestin oli lähettänyt – ja mistä oikein oli kyse. Kävi ilmi, että tiedustelija oli herra nimeltä Timo Pakkanen, mies joka kehui tienanneensa leipänsä joulupukin hommilla jo yli 40 vuotta! Viimeiset viisi vuotta Suomen virallisena naavapartana Tokiossa... Ja nyt sitten työtä olisi tarjolla Nousevan auringon maassa jo niin paljon, ettei yksin enää ehdi joka paikkaan.

Sain kutsun haastatteluun – ja seuraavaksi jo valokuvaan täysissä pukkivetimissä: japanilainen asiakas halusi valita pukkinsa kolmesta parhaasta kandidaatista. No, kielitaito, esiintymiskokemus ja varsinkin 16 vuoden takainen viskikiertue Japanissa taisivat vakuuttaa päättäjät: parin viikon kuluttua tuli kohtelias vastaus “Hai, we choose Mr. Aaltonen”.

Jee! Eipä tarvinnut laittaa tänä(kään) vuonna lanttu- ym. lootia... Pakkanen antoi lyhyen, mutta ytimekkään briiffin: 1) Suomalainen pukki EI sano “ho-ho-ho”. Niin tekevät ainoastaan jenkkien feikkipukit. 2) Pukki on n. 350 v. vanha. 3) Pukki ei ole naimisissa, eikä hänellä ole lapsia. 4) Loput saa improvisoida. Kielinä japani, englanti ja suomi, tässä järjestyksessä, tulkki löytyy.

Asun sain lainaksi Pakkaselta, parta, viikset, kulmakarvat ja peruukki piti hakea Kansallisteatterin kupeesta, peruukkiliike Kuokkaselta päivää ennen lähtöä. Lapikkaat tai vastaavat piti hankkia itse – ostin Ison Omenan Andiamosta komeat “poronkarvabootsit”!

Ja oikeaan tunnelmaan päästäkseni kävin katsomassa Hollywood-elokuvan “Lost in translation”, joka uskomatonta kyllä kertoo vuonna 1988 Japaniin tekemästämme viskimainoskeikasta!!!*)

Pe 17.12.

Kolme Hummerikeikkaa piti jättää kavereiden hoidettaviksi, kun kone vihdoin nousi iltapäivällä klo 17.40 kohti inhaa itää. Matkalla aloin tosissani paneutua edellisen japsikeikan aikaisen ystäväni Yoshiko Itakuran lähettämiin japanilaisiin lauseisiin:

Pukkijapania:

> Hi, nice to meet you! - Mookarimakka!

> My name is... - Boku no namae wa...

> What's your name? - Nante iu namae?

> Have you been a good girl / boy? - IIko de ita kai?

> That's very nice to hear! - Sorewa ureshiine!

> Santa is 350 years - Santa wa daitai san-byaku-gojyussai desu-nen.

> What do you wish for a Christmas present? - Kurisumasu purezento, nani ga hoshii?

> Oh? Okay, I'll try to fix it! - Gatten da! Boku ga naoshite ageru sakai.

> Santa is actually for the 2nd time in Osaka - 16 years ago Santa was drinking whisky here! - Jitsu wa, Santa wa jyuu-roku-nen mae nimo Osaka ni kitakoto arimasunen. Wuisukii wo nomi ni kitandesu wa.

> No, Santa is not drunk! - Daijobu, Santa wa yotte hen de.

*) Vuonna 1988 olin Klemetti-opiston Kamarikuoron matkassa Japanissa tekemässä viskimainosta paikalliselle Suntory-yhtiölle. Kiertue käsitti lisäksi kahdeksan konserttia ympäri Japania: Sapporo, Sendai, Nagoya, Kioto, Osaka, Tokio (2). Lue lisää tästä.

La 18.12.

Lentomatka kesti noin yhdeksän tuntia, ja kun siihen lisätään vielä seitsemän tunnin aikaero, olin perillä Kansain kansainvälisellä lentokentällä lauantaiaamuna klo 9.50. Aluksi vastaanottajia ei näkynyt missään, mutta sitten aranoloinen kaksikko tuli kyselemään, olenko mahdollisesti “Santa-san flom Finrand”. Morisawa-yhtiöiden pääjohtaja Mr. Takeshi Morisawa ja tulkki Ms. Hitomi Asai toivottivat minut sydämellisesti tervetulleeksi Japaniin – tai Nihoniin, kuten maan nimi täkäläisittäin kuuluu.

Ajettiin komealla Mersulla tunnin verran Rihga Royal -hotellille (*****), jossa huoneen vapautumista odotellessa mentiin aulabaariin vihreälle teelle ja makeille papuleivoksille. Hitomi kertoi oppineensa englannin nelivuotisen Kanadan-käyntinsä yhteydessä. Osakan Maailmannäyttelystä 1970 tämä typykkä ei nuoresta iästään johtuen ollut kuullutkaan. Eikä paljon muustakaan...

Huone oli hotellin yleiseen tasoon nähden yllättävän pieni, mutta mahtui siinä kuitenkin parrat sun muut vetimet levittelemään. Ensimmäiseen pukiksisonnustautumiseeni meni hyvinkin puoli tuntia, kun ne riivatun viikset ja kulmakarvat eivät oikein tahtoneet millään tarttua! Vähitellen opin konstit.

Kello 14.30 olikin sitten jo lähtö debyyttikeikalle: pienimuotoinen tilaisuus Karaoke Box -nimisessä paikassa, jossa nimestä huolimatta ei laulettu karaokea vaan viihdytettiin neljää naista ja näiden 15:tä (!) lasta. Ensimmäiset ulkoa opetellut japanilaiset lauseet kehiin... ja muksut olivat haltioissaan! Hah, tämähän on helppoa.

17.00 oli vuorossa Morisawan ystävien joulujuhla pienessä ravintolassa. Hitomillekin oli vuokrattu valkeankarvainen “tonttuasu”. Paikalla oli nelisenkymmentä ihmistä, joista puolet lapsia. Pukki jakeli lahjat jo tottuneesti ja vastaili ihastuneiden nassikoiden kysymyksiin: – Santa is about 351 years old.. I think... because last year Santa was about 350 years. – Hai! Santa-san Finlando kara...

Keikan jälkeen iltakävelylle pariksi tunniksi hotellin lähimaastoon. Osakassa asuu kuulemma noin 8 miljoonaa ihmistä, ja sen uskoi ensi vilkaisulla helposti. Talot olivat valtavia, Mazdan sun muiden tuttujen firmojen pääkonttoreita kohosi korkealle taivaisiin niin, että niskat oli mennä nurin niitä pällistellessä.

Illallinen tuli nautittua hetken mielijohteessa pienessä, kodikkaassa paikassa, jonne noustiin katutasolta jyrkkiä portaita toiseen kerrokseen. Mustekalaa ja muita mereneläviä leivottiin siinä silmieni edessä eräänlaiseksi suolaiseksi “pannukakuksi”. Maku ei ollut kovinkaan kehuttava, mutta urheasti söin... öh.. melkein kaiken. Ainoat muut asiakkaat koko paikassa oli filippiiniläinen perhe, joka oli otettu suomalaisesta pukista siviiliasussa.

Päätin kiertää takaisin hotellille toista kautta, pelkkään suuntavaistoon luottaen, mutta se oli karkea virhe jättikaupungissa, jossa kaikki talot ja kadut muistuttavat toinen toisiaan. Tunnin verran harhailtuani löysin kuitenkin kotiin ja painuin pehkuihin.

Su 19.12.

Hotellin aamiainen ei ollut kehuttava, “peruscontinental breakfast”. Palvelu oli kuitenkin moitteetonta ja ystävällistä. Kello 9.30 lähdettiin sitten ajelemaan kohti miljoonakaupunki Kobea ja Hitomin serkun perhettä. (Morisawalla oli tällä kertaa allaan “saatanasti tupakalle haiseva” Toyota).

Kobessahan oli ollut joitain vuosia sitten tuhoisa maanjäristys, josta riitti automatkan verran puhetta. Nykyään kuulemma talot osataan jo rakentaa niin, että ne vain “mukavasti huojuvat” mannerlaattojen liikehtiessä, mutta eivät enää sorru – ainakaan kokonaan. Turvallisinta on siis paradoksaalista kyllä ylimmissä kerroksissa.

Koska olimme hieman etuajassa, ehdimme menomatkalla käydä katsastamassa komean Awaji-saarelle johtavan riippusillan, jonka jänneväli oli maailman pisimpiä. Saarella pysähdyttiin sen verran, että otettiin pari valokuvaa ja maisteltiin ulkokojuista kuumia kastanjoita ja kanavartaita.

Ensivisiitti japanilaisessa kodissa oli jännittävä. Tunnelmaa loi räikeästi koristeltu muovikuusi. Perheen kolme lasta vierastivat ensin pukkia, mutta suostuivat lopulta ryhmäkuvaankin.

Lounaalle mentiin sitten Hitomin vanhempien “pannukakkupaikkaan”, jossa pukkia häiritsi hieman tytön hermostunut tupakanpoltto jopa ruokailun yhteydessä: toisessa suupielessä roikkui sätkä ja toisesta tyttöpolo yritti työntää sisään omelettia. Tämä anorektinen 23-vuotias otus saisi syödä enemmän ja polttaa vähemmän... en siihen hätään onneksi muistanut, mitä on japaniksi “anorektinen”.

Tässä välissä ajettiin Takeshin kotiin aikaa tappamaan: herra itse nukahti sohvalle, minä katselin urheasti dvd:ltä Tom Cruisen tähdittämää “Viimeistä samuraita”... Kunnon seppukukin (aito harakiri) nähtiin! Tunsin oloni jo varsin japanilaiseksi.

Viideltä oli vuorossa käynti Takarazukan tanssistudiolla, jossa nähtiin parit vauhdikkaat tanssiesitykset (hiphop-tyyliin). Yksi varhaisteini-ikäisistä tanssitytöistä oli eiliseltä keikalta tuttu. Noin 150 lasta piti huolen siitä, että pukki alkoi hikoilla jo ihan tosissaan partansa alla.

Lopen uupuneena takaisin hotellille ja nukkumaan – yöllä kuitenkin jetlag vaivasi pahasti: nousin jo puoli kuudelta!

Ma 20.12

No, aamiaiselle (tällä kertaa löytyi jo kunnon buffet-paikka) vain heti, kun paikat avautuivat, lenkki korttelin ympäri ja sitten Raulilta lainattua romaania peliin (Paasilinnan “Hurmaava joukkoitsemurha”).

9.30 lähdettiin Itakanon lastentarhaan, jossa pukkia odotti kuumeisesti 250 pikku vinosilmää! Pihalta pukuhuoneeseen menossa piti olla tarkkana, etten paljastu heti kättelyssä: siviilivaatteet ja karvalapikkaat olisivat lasten silmissä voineet olla outo yhdistelmä. Itse show alkoi valtavalla huutomyrskyllä: SANTA-SAAAAN!!!? Ja niin sitä taas piirrettiin tunti Suomea maailmankartalle...

Lounas tarjoiltiin tarhan sivuhuoneessa. Pöytä oli ovelan “japanilais-eurooppalainen”: matala kylläkin, mutta sen alla oli syvennys jalkoja varten! Saatiin jättikatkarapuja ja erilaisia salaatteja. Ja sitä iänikuista viherteetä!

Sitten oli vuorossa käynti vanhainkodissa. Keski-iältään lähemmäs satavuotiaat asukkaat (n. 50 kpl) ottivat pukin vastaan kovin eri tavoin: toiset olivat liikuttuneen iloisia, toiset eivät tuntuneet enää olevan tässä maailmassa. Tunsin itseni Jeesus Nasaretilaisen ja sairaalapastorin irvokkaaksi välimuodoksi jaellessani lahjoja ja lohdunsanaa. Apuna pukilla oli tällä kertaa kaksi poroiksi pukeutunutta nuorta miestä, jotka parin hoitajakollegansa kanssa esittivät liikuttavan musiikkiesityksen “käsikelloilla”: eri vireeseen viritetyt kellot olivat pahasti väärässä järjestyksessä, joten esitys meni aluksi melko lailla penkin alle, kunnes pukki kävi kaikkien ällistykseksi vaihtamassa kellot oikeisiin käsiin. Lopulta “Silent night” soi vallan kauniisti.

Suomen sijaintia maapallon kartalta havainnollistettiin täälläkin. Ja sitten jatkettiin takaisin hotellille.

Puoli kuudelta lähdettiin ajamaan upealla Lexuksella pitkin ahtaita keskustan kujia. Kuski hallitsi käsittämättömän hyvin ajokkinsa mittasuhteet ja kääntymissäteen: monta kertaa olin jo varma, että pellit paukkuvat tai jalankulkijoita jää alle, mutta aina sinne jäi kuin ihmeen kaupalla milli pari rakoa. Kerran pysäytettiin keskelle kävelijämassaa, kun Mr. Morisawa kävi ostamassa sushia.

Lopulta tultiin perille Morisawa-yhtiöiden konttorille, jossa koko henkilökunta (80 h) oli kokoontunut vuoden päättäjäisjuhliin. Yhtiön kahdeksan muuta filiaalia (Sapporo, Sendai, Hiroshima... yht.150 h) olivat videoyhteydessä pääkonttoriin, ja kaikki halusivat tietty tervehtiä joulupukkia. Istuin paraatipaikalla kameroiden edessä. Arpajaiset pidettiin ja valokuvia otettiin joka käänteessä. – Sumimasen, tomodachi wa inakamonodesu (= anteeksi, ystäväni on maalta) herätti takuuvarmasti hilpeyttä, jos ei muuta keksinyt...

Illalla taas nukkumaan jo kahdeksalta...

Ti 21.12.

Lähtö tällä kertaa jo 8.30 kohti Hirakataa ja Tonoyama Daini -lastentarhaa. (Hirakata on n. tunnin matkan päässä Osakasta koilliseen, 25 km:n päässä Kiotosta). Satakunta ipanaa olivat haltioituneita päästessään kättelemään pukkia ja tekemään kysymyksiä. Tällä kertaa kysyttiin mm. onko Suomessa maanjäristyksiä.

Matkakoordinaattori Yoshiko Kanai S2 Corporationista tuli Hirakataan klo 11.00
– olipa mukava tavata ensimmäinen japanilainen, joka todella osasi englantia! Sain selvyyden moniin kysymyksiin automatkan aikana Imperial Hotelille. Hitomi pudotettiin jollekin asemalle – ei hyvästellyt pukkia millään lailla, vaikka tiesi, ettemme enää tapaisi. Kumma typy...

Uusi hotelli oli Japanin (ja varmaan samalla koko maailman) hienoimpia! Pelkkä vastaanottoaula mykisti ylellisyydellään ja palveluhenkisillä lakeijoillaan. Joka suunnassa oli aina joku kumartelemassa. Hotelli kuulemma ylpeili sillä, että jokainen henkilökuntaan kuuluva osasi kaikkien vähintään toista kertaa vieraina olevien nimet ulkoa! Ja niitä myös tervehdittäessä käytettiin... Huoneeni (kolme kertaa isompi kuin Rihgassa) oli 10. kerroksessa, ja näkymät kerrassaan huikeat yli joen vastakkaiseen kaupunginosaan!

Purin kamat, kävin suihkussa ja menin takaisin lobbyyn, jossa oli tiedossa briiffaus Kanailta ja seuraamme lyöttäytyneeltä markkinointijohtaja Hiratalta. Tämä oli miellyttävänoloinen, arviolta 40-vuotias gentlemanni, jolla oli viimeistä piirua myöten huoliteltu käytös ja ulkoasu. Lounastimme hotellin “Flying Tomato Caféssa” (jonka rohkea italialainen sisustaja näytti saaneen varsin vapaat kädet, varsinkin lamput olivat muodoiltaan ja väreiltään vertaansa vailla), nautimme Asahi-olutta ja kävimme läpi jouluviikon ohjelman.

Huoneeseen palattuani avasin minibaarin, josta löytyi ilokseni Suntory-viskiä! Nautin pikkupullollisen kyseistä nostalgiajuomaa. Telkkarista katselin hetken japanilaista viihdeohjelmaa, vilkaisin CNN:n uutiset ja menin nukkumaan.

Ke 22.12.

Aamulenkki joen vartta pitkin paljasti yhteiskunnan nurjankin puolen: rantapusikoista silmiin pistivät siniset pressut, joiden suojissa eleli kymmeniä ellei satoja kodittomia. (Kyselin jälkeen päin Hiratalta, eikö hallitus tee mitään näitä onnettomia auttaakseen. Sain kuulla, että tekee kyllä jotain, mutta kaikki eivät kuulemma edes halua luopua telttamajoistaan...)

Lintuja ei tähän aikaan vuodesta paljon näkynyt, pongasin kuitenkin lokkeja, rastaita, pulun, variksen, korpin, västäräkin, punasotkan ja merimetson.

Aulapartiointia Hiratan kanssa 10.30-11.30. Muistin, että “kiitos” Osakan-murteella on ookini ja aloin viljellä sitä lapsille. Varsinkin vanhempien reaktiot olivat huvittuneita.

Kello 12.30 lähdettiin visiitille lasten kehitysvammakotiin. Satakunta pahasti kehityshäiriöistä lasta oli kärrätty suureen saliin, jossa jakelin heille lahjoja ja yritin olla heittämättä puujalkavitsejä. Tällä kertaa hoitsujen käsikelloesityksenä kuultiin “Silent nightin” lisäksi “Jingle bells”. Hauska instrumentti – päätin ostaa samanlaiset. Valokuvia, karkkien ja “pukki-sertifikaattien” jakoa...

Paluumatkalla yksi soittajista, Ms. Aizawi, ilmoitti olevansa “naughty girl” ja alkoi vongata karvasaappaitani. – A flying ticket to Finland will do as a present, too! Hänen kollegansa Ms. Trainee tuli viereen istumaan ja kertomaan japanilaisesta elämänmenosta.

45 minuutin ruhtinaallinen lepo hotellilla ja taas matkaan – tällä kertaa kohti helikopterikenttää! Matka sinne kesti lähes tunnin, itse aktiviteetti pari minuuttia: nelihenkinen perhe oli lennellyt vartin verran ihailemassa Osakan iltavaloja ja heidän laskeutuessaan juostiin Hiratan kanssa kopterin viereen, otettiin ryhmäkuva ja annettiin lahjat kersoille. Perhe poistui hotellille hienoimmalla limolla, jonka vanhat pukinsilmäni kuunaan olivat saaneet nähdä.

Aivan kentän tuntumassa oli arkkitehtonisesti vaikuttava rakennus, joka muistutti jonkinlaista Disneyworldin satulinnaa värikkäine pylväineen ja torneineen. Se oli kuulemma jonkinlainen “jätteiden jälleenkäsittelylaitos”! Huima idea taas japseilta...

Illalla vielä pari yksityiskäyntiä hotellihuoneisiin: ekassa huoneessa kolme naista ja poika, seuraavassa pariskunta ja poika. Japanilais-englantilaista pukkikomiikkaa ja sayonara – see you next year!

Hirata-san valitteli, ettei ollut ehtinyt syödä koko päivänä. Oma oloni alkoi olla kuumeinen, yskittikin vietävästi... hemmetin kokolattiamatto!

To 23.12.

Aamulämpötila enää 6,3 °C ulkona! Uutisten mukaan Hokkaidolla ja Japaninmeren rannoilla jo kunnon kinokset. Osakan joulusta näyttää kuitenkin tulevan perinteisen musta – sen verran etelässä täällä ollaan (samalla tasolla kuin Gibraltar suunnilleen).

Käppäilin aikani kuluksi keskiaikaiselle Osaka Castlelle, joka ei ollut aivan vieressä: sen etsintään kului sokkeloisilla kaduilla lähes kaksi tuntia. Matkan varrella teki vaikutuksen taas kerran japanilainen rohkea arkkitehtuuri: pilvenpiirtäjät saattoivat olla jänniä, nerokkaita yhdistelmiä lasia, puuta ja kiveä – eivätkä seinät välttämättä aina olleet suoria tai kulmat 90-asteisia. Suomalaiset kollegat voisivat tulla tänne oppiin...

Linna ympäröivine puistoineen oli vaikuttava. Muistin paikan hämärästi edelliseltä reissultani, komeat muurit ja vallihaudat. Kelpasi noilta valleilta itsemurhia yrittää...

Ennen lounasta taas tunti helppoa aulapartiointia. Lounas 23. kerroksen Rainbow Loungessa, josta avautuivat kerrassaan mahtavat näkymät yli kaupungin. Vastapäinen vuoristokin pääsi oikeuksiinsa näistä korkeuksista.

Iltapäivä alkoi mahtavalla Santa Concertilla! Sata juhlavierasta lapsineen istuivat juhlapöydissä, ja heitä viihdytti Japanin kuuluisin oopperatähti Akimori Hamauzu (baritoni) sekä kolme juhlaviin vannehameisiin sonnustautunutta laulajatarta. Ja tietysti pukki! Tervehdyssanojeni ja pienen haastattelun jälkeen yksi naisista soitti eri kokoisia nokkahuiluja piccolosta fagottiin, mikä oli pikkuväen mieleen.

Juontaja tuli tämän jälkeen viereeni ja kysyi, voisiko pukki laulaa jotain. Oli kuulemma kuullut, että pukki on kotimaassaan varsin arvostettu laulaja! No –kele... ei siinä muu auttanut kun suostua. Vetelin flyygelin ääressä “Santa Claus is coming to townia” (johon sotkin sopivasti“Tyttöä Kiotosta”) ja omaa lauluani “Maailma jääkukkien takana”. Aplodeista ei ollut tulla loppua, ja jouduinkin vielä ylimääräisenä laulamaan “Jouluyön” suomeksi – Saksaa puhuvan Akimori säestyksellä. Tyyppi jaksoi ihmetellä syvää bassoani ja kyseli monta kertaa, miten ja kuinka monta tuntia päivässä harjoitutan ääntäni. En kehdannut kertoa.

Siitä mentiin sitten Imperialin “kirjakauppaan” jakelemaan nimmareita tunniksi! Hotellin isojohtaja tuli siellä juttelemaan ja äityi kehumaan “yllättävää suoritustani pukkijuhlassa”... Nimmareitten kirjoittelussa avusti Ms. Mao, joka neuvoi auliisti, miten tavataan Koko, Kyoko, Yoha, Takakumi...

Iltapäivällä käpyttelin vaihteeksi toiseen suuntaan hotellilta. Katseltuani matkan varrella kotvan paikallista baseball-ottelua löysin mahtavan, ainakin parikilometrisen, katetun kauppakadun! Brasilialainen, n. 190-senttinen mimmi neuvoi apteekin, josta sain päänsärkyyn helpotusta. Ja eräästä pikkupuodista ostin olkalaukun.

Sitten soitin Yoshikolle Tokioon ja kerroin hotellini osoitteen sunnuntaista tapaamistamme varten. Gatten da!

18.30 taas vällyt ylle ja kehiin. Kiertelin Hiratan kanssa auloissa ja baareissa (mm. Flying Tomato, Rainbow ja 24. kerroksen japanilainen ravintola). Lapsia ei ollut kovin paljon liikkeellä, joten huvitin tarinoillani välillä aikuisia.

CNN kertoi taas karua kieltään maailman tapahtumista: itsemurhaisku jenkkien ruokalaan Irakissa, Hollannin ählyjen edesottamukset alkavat ylittää paikallisten sietokyvyn...

Iltakierroksella ensin äiti ja tyttö, sitten kolmen hengen perhe, jossa vietettiin 4-vuotishääpäivää.

Illallisella tarjoilijat jo alkoivat tunnistaa meikäläisen joulupukiksi! Ylähuuli taisi olla jo viiksiliimasta ja tinneristä sen verran pahannäköinen. Nagasakista kotoisin olevan Kumi-nimisen hehkeän neidon kanssa juteltiin.

Pe 24.12.

Jouluaatto! Luin Helin kortin ja avasin pari täkäläisiltä saamaani pakettia. Meinasin soittaa Suomeenkin, mutta sitten tajusin siellä olevan vielä keskiyö, joten päätin lykätä sukulaisten ilahduttamista.

Aamiaisen jälkeen kävin ostoskadulla, joka oli vielä pääosin kiinni, mutta löysin silti hienon lehtitelineen ja Suntory Whiskyä. Taas olin eksyä, mutta ystävällinen poliisisetä neuvoi reitin hotellille. Ehdin nippa nappa vetää tamineet ylle ja liimata viiksetkin, kun Hirata jo soitteli reippaana ovikelloa.

Aulakiertelyä, tällä kertaa lähes tyhjälle salille. Päälobbyn hienoa leikkijunaa ehti kerrankin ihailla itsekin. Trainee kävi kysymässä, vieläkö pukki muistaa hänet. Ja tapasin suomea puhuvan japanilaisnaisen, joka kertoi asuneensa lapsena Töölössä. Ai niin ja nepalilaismunkin, joka kärräsi pyörätuolissa isäänsä. En valitettavasti ehtinut kehua käyneeni kolme vuotta sitten Everestillä. Namaste!

11.45 lähdettiin hotellin takapihan laiturista pukkiristeilylle! Sunflower-niminen feikkisiipiratasalus kuljetti sataa lasta tunnin verran jokea edestakaisin ja kaikilla oli hauskaa! Pianistityttö oli häkeltyä, kun pukki yhtäkkiä kilkutteli diskanttipäästä omia kuvioitaan hänen soittamiinsa tuttuihin jenkkijoululauluihin!

Polaroid-kuvaaja otti jokaisesta ipanasta kuvan pukin kanssa, ja tietysti joku keksi, että nekin pitää kaikki signeerata! “24.12.04 Santa, 24.12.04 Santa, 24.12.04 Santa....” kirjoittelin sitten niin, että kynä savusi. Tomodachi wa inakamonodes piti heittää peliin monta kertaa, samoin Mookarimakka! jolla sai aina aikaan takuuvarmat naurut!

Hankalia kysymyksiäkin tuli: – Mistä olet ostanut pukintamineet? Onko parta oikea? Riiviöt nykivät parrastani aivan kuin siinä matkaa varten piirtämässäni kortissa.

12.30 lounastauko.

14.00 jälleen laivalle. Tunnelma oli hieman rauhallisempi, tyttöjä tällä kertaa lapsista lähes 80 %. Sain paljon lasten (ja ilmeisesti myös äitien) kyhäämiä origameja (noita perijapanilaisia paperitaitostöitä). Eräs pikisilmäinen lettipää varsinkin valloitti pukinsydämeni. Mutta pidin toki pukinsorkkani irti hänestä.

Soittelin joulutervehdykset Helille ja isälle – kaikki hyvin Suomessa. 15.00 kiertelin taas tuttu ostoskatua, ostin miniatyyrikissan ja otin valokuvia kunnon turistin tavoin.

17.00 helikopterikentälle. Ainoa asiakas tällä kertaa oli 6 h perhe, jolla oli hyvin kiire. Nakkasin paketit limoon nousevalle muksulaumalle. Ilmassa oli valtavasti koptereita, ällistyttävän monilla tuntui olevan varaa tähän ylelliseen joululentoon. Pilvenpiirtäjät ovat kyllä juhlavalaistuksessa todella näyttäviä, korkein kaikista on täälläkin WTC-rakennus.

Paluumatkalla paha ruuhka – kuski ja Hirata-san ihmettelivät, kun kerroin, ettei Helsingissä jouluaattoiltana liiku autolla kuin pari sataa pukkia.

19.30 soitin Paimioon ja velipojalle Espanjaankin. Äiti oli sairaalassa vaihteeksi pirteämmän kuuloinen.

Illalla huoneisiin kuusi yksityisvisiittiä, joista puolet lapsettomille pariskunnille! Mieliinpainuvin oli perhe, jossa pari pientä lasta ja yksi 15-vuotias tyttö (Amni-san).

Illalliseksi makaroonigratiinia. Hovi kävi kiittämässä ja iskemässä silmää sen näköisenä, että olisin hänenkin perheensä luona pukkeillut! En kyllä tunnistanut...

Hirata oli järkännyt jouluyllätyksen huoneeseeni: ilmankostuttimen, jonka pitäisi helpottaa tukkoista oloani! Arigato, tomo dachi...

Väsyttää...

La 25.12.

Heräsin vasta kahdeksalta! Ilmankostutin ilmeisesti auttoi... kurkku silti vielä kipeä.

10.30 taas perinteistä partiointia ja lapsiperheiden pysäyttelyä kuvaa varten. Japanilaisilla on muuten omituinen tapa käyttäytyä kuvattaessa: kaikki vauvasta vaariin nostavat kaksi sormea pystyyn ikään kuin voitonmerkiksi. Kun kysyin syytä, sain vastaukseksi: – En tiedä, miksi teemme näin, se on vain kaikilla tapana.

11.30 risteilylle. Lounaalla Kumi opetti lauseen, jolla vastataan kiitokseen: Don itashi mashte!

14.00 päivän toinen risteily. Ja pianisti meinasi taas seota pukin sotkeutuessa musisointiin. Tällä kertaa katseltiin rantamaisemia myös kannelta käsin.

Shoppailua. Ostin Helille akvarellikermanekan. Panin merkille, että yleisin kännykkämalli on täällä simpukkatyyppinen Panasonic / Docomo. Ja sitä valokuvaustoimintoa todella myös käytettiin joka käänteessä.

16.30 heliportille. Nyt olin jo oppinut, ettei kannattanut tälläytyä pukinkamppeisiin vielä hotellilla. Odotellessani oikeaa kopteria tutustuin Japanin maantieteeseen, toisesta maailmansodasta kuuluisa Iwo Jimakin löytyi seinällä roikkuvilta kartoilta. Palautin mieleen myös Bondin Japanin-seikkailun “Elät vain kahdesti”.

Kaksi asiakasta: ensin todella kiireinen pariskunta, jotka eivät olleet ostaneet edes mitään lahjoja (Hirata veti hotellin puolesta jonkun paketin esiin hätäpäissään). Jälkimmäinen poka oli mukavanoloinen kolmihenkinen perhe. Kotimatkalla aina vain mukavammaksi käyvä Hirata yllätti jälleen: hän lupasi minulle aamuksi auton kuskeineen, jotta saisin hankituksi himoitsemani käsikellot ja japanilaisen lyhdyn! – Mutta enintään kolmeksi tunniksi! Meri Kurisumasu, Aaltonen-san!

Illalla peräti seitsemän huonevisiittiä – muissa tällä kertaa vähintään yksi lapsi, mutta viimeistä edellisessä koettiin taas yllätys: lesbopari, josta toinen puolikas puhui vielä auttavaa suomeakin! Tyttö antoi pukille lahjaksi Suomen jalkapallomaajoukkueen kuvan + Rovanieman palloseuran pelaajagallerian! – Sinä hyvä keskikenttämies, Santa-san! Ole hyvä... kurasai!

Yhdessä paikassa sattui koko reissun ainoa moka: yksi pieni lahjapaketti oli epähuomiossa jäänyt säkin pohjalle ja se piti käydä antamassa lapselle vielä erikseen erinäisten poroselitysten kera.

21.30 oli sitten viimeinenkin lahja annettu ja viimeinen Anata nomewa utsukushii heitetty peliin! Todettiin totaalisen uupuneina Hiratan kanssa, että olipa ollut mahtava jouluviikko! Ensi vuodesta kovasti jo kaikki kyselevät, mutta saas nyt nähdä.

Ehdin vielä vaihtaa siviilit ja rynnätä klo 22.00 sulkeutuvaan Tomatoon illalliselle. Porsaankotletit hillosipulien kanssa tekivät terää. Kumin kanssa vielä yhteisvalokuva, asianmukaiset kiitokset henkilökunnalle ja petiin. Krooh!

Su 26.12.

Vapaapäivä!! Ensi töikseni yritin ostaa lisää postimerkkejä, mutta eihän niitä nyt tähän aikaan sunnuntaiaamusta mistään saanut.

Kymmeneltä lähdettiin sitten Nitta-sanin (mustan vyön karateka, puhui tyydyttävää englantia) kanssa ajelemaan kohti lamppukauppaa. Sopiva lyhty löytyikin alkuasukasoppaan avulla helposti. Seuraavaksi musiikkiliikkeeseen, josta ostin ne käsikellot (oiva lisä Hummeripoikien keikkavarustukseen) ja heräteostoksena vielä sellaisen kokoonkäärittävän mattopianon! Kahdessa liikkeessä “pistäytymiseen” meni tässä mammuttimetropolissa paikalliskuskinkin kanssa yhteensä yli kaksi tuntia!

Lounaan (Rainbow Loungessa) jälkeen kello 14.00 tapasin ystäväni Teijo Kaakisen ala-aulassa. Mies on asustellut Japanissa jo pikkupojasta saakka ja puhuu kieltä natiivin lailla. Tehnyt etupäässä mallinhommia mutta myös mukana jonkinlaisessa musiikkibisneksessä. Olen tavannut hänet v. –88 viskikiertueen jälkeen pari kertaa Suomessa, viimeksi nelisen vuotta sitten, kun hänet vihittiin Meguminsa kanssa Temppeliaukion kirkossa (jossa Hummeripojat lauloi serenadin japaniksi!). Nyt vaimo oli jäänyt kaupungille kavereidensa kanssa meitä odottelemaan, joten eikun taksi alle.

Löydettiin Megumi ja ystäväpariskunta joltain metroasemalta – pikaisen esittelyn jälkeen kundi sanoi lähtevänsä kotiin flunssaansa potemaan. Metrolla lähdettiin köröttelemään kohti Osakan Akvaariota. Ehdittiin ajella kymmenkunta minuuttia, kun Megumin kaverin kännykkä soi: mies oli unohtanut avaimensa, joten nyt piti sitten tytönkin lähteä kotia kohti! No, ei siinä mitään – jatkettiin kolmestaan.

Ajettiin ensin vahingossa oikean aseman ohi ja jouduttiin kiertelemään ja vaihtamaan junaa tuon tuostakin. Siinä päätepysäkin kulmilla nähtiin myös Suntory-museo (!), jonne piti tietty poiketa kyselemään viskimainostamme, mutta kyseessä olikin Suntory-yhtymän OMISTAMA museo, jossa oli joku ihan muu näyttely.

Lopulta löytyi hienon hieno vesitalo! Tuli mieleen käynti Uuden Seelannin Aucklandin akvaariossa, jota kehuttiin 1991 maailman upeimmaksi, mutta tämä meni nyt kyllä tappipaikalle! Sisäänkäynti oli samanlainen kuin Aucklandissa, alikulkutunneli ja mereneläviä joka puolella. Sitten alkoi varsinainen “kalatulitus”: ensin tosin saukkoja joka lähtöön, sitten korallimerten eläviä (tuli mieleen lapsuuden akvaarioharrastus ja PADI-kortin suoritus Malesiassa –01), valtavia barracudia, arapaimoja, piranhoja, fuguja...

Yhtäkkiä sitten esiteltiin seuraavan, kolossaalisen akvaarion akryyliseinän paksuutta: 30 cm!! Ja kerrottiin, että tämän laatikon rakentamiseen kului 1,5 kertaa maailman koko akryylintuotanto. Mitähän helvettiä siellä uiskentelee..? Ja sitten se selvisi, kun astuttiin nurkan ympäri: pienempien, parisataakiloisten sinttien seurassa lipui majesteettinen hahmo, kuin suoraan Jules Vernen kauhukuvista: parikymmenmetrinen, linja-auton painoinen valashai! Tuntui uskomattomalta, miten otus oli saatu elävänä tänne, mutta siellä se hyvävoimaisen oloisena uiskenteli herkullista mutta ravitsevaa planktonia pyydystellen.

Viereisessä lootassa uiskenteli “mahdottomantuntuinen” veijari, puolitonninen möhkäkala. Ikään kuin luonto olisi otusta luodessaan unohtanut kalasta keskiosan – pään jatkeena oli pelkkä pyrstö.

Seuraava unohtumaton kokemus oli “pingvinaario”: antarktiset olot oli rakennettu isoon halliin, jossa kymmeniä eri pinkkulajeja kalasteli ja paistatteli päivää. Hauskin oli ehdottomasti keisaripingviinin poikanen, joka näytti emojaan paljon paksummalta harmaanpörröisessä turkissaan. Heli olisi pitänyt siitä.

Myös niljakas meduusaosasto teki vaikutuksen, suurimmat ulottivat polttavat pyyntilonkeronsa 5-6 metrin päähän.

Lähtöaulassa kuvattiin vielä ikivanhaa kilpikonnafossiilia, jonka mitat herättivät kunnioitusta: kilven halkaisija oli noin 2,5 metriä!

Yoshiko Itakura, 42 v., yksi vuoden 1988 viskikiertueemme pääkoordinaattoreita, ei halunnut tulla akvaarioon, vaan odotteli meitä poikaystävänsä kanssa jossain keskustan korealaisbaarissa. Tavattiin vasta vähän ennen seitsemää, mutta eipä tyttö kovin vihaiselta vaikuttanut, yllättävän pidättyväiseltä kylläkin. No, ehkä syynä oli kahdeksan vuotta nuorempi uusi poikaystävä, “istuva standup-koomikko”. Tyyppi vaikutta minusta kyllä enemmän istuvalta ummikolta – sen verran säälittävä oli hänen englanninkielensä.

Esittelyn jälkeen syötiin japanilais-korealaiseen tyyliin kymmenistä pikkukipoista (taihen oishii, elävät mustekalat jätettiin väliin), juotiin pullo 25-prosenttista “sakea”. Muisteltiin menneitä, kerroin pukinhommissa sattuneista kommelluksista, vertailtiin japanilaisia, jenkkejä, neukkuja, eurooppalaisia... Eli parannettiin maailmaa niin sanotusti. Jossain vaiheessa Megumi kavereineen tuli myös paikalle. Ummikko-koomikko tuli känniin.

Teijo ja Yoshi kertoivat, etteivät ole enää vuosikausiin pitäneet yhteyttä muihin klemettiläisiin, futon-mies Nymanin Ekiin viimeksi. Puhuttiin japania, englantia ja suomea sikin sokin, Teijo ja Yoshiko toimivat tulkkeina.

Jossain vaiheessa siirryttiin sitten Yoshin ja Teijon kanssa Karaoke Boxiin, muut lähtivät kotiin / hotelliin nukkumaan. Laulettiin yksityiskopissa lähes kaksi tuntia! Meikäläinen lauloi nuoruutensa muistoksi CCR:n “Bad moon risingin”, Black Sabbathin “Paranoidin” + nimikkokappaleen sekä “Silent Nightin”. Yoshi veti antaumuksella idoliensa Yellow Monkeyn (paikalliset “Beatlesit”, jotka soittivat samalla hetkellä jäähyväiskonserttiaan Tokiossa) tuotantoa, Teijo mm. “Tyttöä Kiotosta” ja puoliammattilainen Megumi “Mustan kissan tangoa”. Juotiin viskiä.

Puolen yön tietämissä alettiin sitten heitellä jäähyväisiä. Oltiinkin yllättäin samoilla kulmilla, jossa olin useampaan otteeseen shoppaillut, joten saatoin mainiosti kävellä hotellille. Toiset taisivat ottaa taksin.

Ma 27.12.

Kello 7.30 ylös, pakkaus ja viimeiselle aamiaiselle Tomaattiin.

Matkaa varten piirtämiini pukkikortteihin piti vielä jollain lailla saada merkit; respan tyttö lupasi auliisti hoitaa homman puolestani. Hirata-san tuli hyvästelemään ja antoi CD-rompullisen ottamiaan kuvia mukaan! Pyysi lähettämään vaimolleen kortin “oikealta pukilta Suomesta”. Respassa oli vielä kirje + origamit Aizawa-sanilta ja Kusada-sanilta! Sayonara, Imperial Hotel! Olipa unohtumaton ja erilainen joulu! Suorastaan outo...

Ajo kentälle kesti tunnin, kuski osasi hienosti jättää minut suoraan Finnairin tiskille.
Lento kesti 10 tuntia – käytössäni oli koko neljän hengen penkkirivi, joten sain nukuttuakin hyvin! Elokuvassa kerrottiin Yhdysvaltain presidenttiehdokkaasta, jonka aivoihin äiti (Meryl Streep) oli ujuttanut implantin...

Kotona vasta kuulin eilisestä suurkatastrofista Sumatralla: merenalainen maanjäristys oli aiheuttanut hyökyaallon (tsunamin), joka oli pyyhkäissyt mennessään sataviisikymmentätuhatta ihmistä...