Musiikki > Kuoronjohtaja > Italian C.A. Seghizzi -kuorokilpailu -01

Kuoronjohtaja

GORIZIA, GORIZIA, JÄLLEEN KOHDATAAN -01

Pe 6.7

Taxi kurvasi pihaan tasan kello 6.30. Puheenjohtaja Juva hehkeine vaimoineen riitelivät sopuisasti takapenkillä jostain viime hetkellä unohtuneesta pikkujutusta. Tuntui mukavalta jättää kännykkä keittiön pöydälle, vetää teekkarilakki päähän ja murahtaa karskisti kuskille: - Lentokentälle, suoraan Italian-matkojen lähtöselvitystiskille!

Matkalla ohitettiin tuttu auto: taiteilija Korhosen jykevä hahmo piirtyi selvänä helteisen kesäaamun autereista lepikkoa vasten. Kuskinpukilla Anita-rouva teki parhaansa pysyäkseen oikealla kaistalla. Tööttäilimme ja huiskutimme raivokkaasti, mutta kumpikin jatkoi nuokkumistaan silmät ummessa kiinnittämättä meihin mitään huomiota.

Kentällä Demenanten etujoukot perehtyivät innokkaasti itsepalveluperiaatteella toimivan lähtöselvitysautomaatin saloihin: Aija: - Siis lippu vaan tohon aukkoon vai? Meri-Liisa: - Onks tää menopaluu? Marjatta: - Mihin hei matkalaukku pannaan? Tane: - Se varmaan survotaan tonne alle jonnekin...? Matkanjohtajat Sirkku ja Satu yrittivät parhaansa mukaan vastailla kysymyksiin. Rahastonhoitaja Eerola osoitti esimerkillistä toverihenkeä ja oli saapunut tavoilleen uskollisena polkupyörällä kentälle meitä saattamaan: - Käytätte sitten vain yhden tähden motelleja!

Lopulta kaikki saatiin Lufthansan-koneeseen, jonka oli määrä lennättää meidät turvallisesti Müncheniin asti. Tai siis melkein kaikki: Harjusen Kari joutui angiinan vuoksi luopumaan leikistä viime hetkellä. Harmi!

Münchenin transit-hallissa suoritti debyyttinsä Skouden, Pärren, Pekan ja Ilkan toistaiseksi nimetön matkakvartetti: "Matkalla Goriziaan" viritteli meidät oikeaan tunnelmaan ja rohkaisi astumaan Alitalian pieneen potkurikoneeseen. Parin tunnin päästä olimmekin sitten jo perillä Goriziassa, Adrianmeren kainalossa.

Meitä oli vastassa matkatoimiston ihananaurinkoinen Sirja Loman, joka ohjasi meidät hauskalla intonaatiollaan marjapuuronväriseen bussiin. Matkalla hotellille saimme kuulla liiran kurssit sekä markkaan että euroon nähden. Ja että Goriziassa on 70 000 asukasta. Ja että vesijohtovesi on juomakelpoista.
Hotelli Euro Diplomat (***) sijaitsi aivan kaupungin keskustan tuntumassa vilkkaasti liikennöidyn pääkadun varrella. Majoituimme tottuneesti 1-2 hengen huoneisiin. Arpa oli heittänyt kaverikseni samaisen Korhosen, jonka jykevä hahmo piirtyi melko selvänä viidennen kerroksen parvekkeen kukkaloistoa vasten.

Hotelliaulassa tapasimme mascara-addikti Lorenzan, joka edusti C.A. Seghizzi -kuorokilpailun järjestelytoimikuntaa. Saimme häneltä kansiot, joista vihdoin alkoi selvitä, mihin oikein olimme ilmoittautuneet. Sarjassamme (Sez. B) laulaisi sunnuntaina kolme muuta sekakuoroa, jotka tulivat Ranskasta, Israelista ja Italiasta. Eli ainakin jonkinasteinen mitalisija tuntui olevan aivan käden ulottuvilla! Ensimmäiset espressot asian kunniaksi juotiin katukahvilassa tyylikkäästi koreografian kera: Ryde Nyrhilän tuolin toinen takajalka siirtyi jalkakäytävän reunan yli sillä seurauksella, että neito heitti tuoleineen komean puolivolleyn taaksepäin kerien - yhden mustelman arvoinen suoritus.

Harjoitukset hotellin alakerran salissa sujuivat hyvin. Akustiikka oli mainio ja joukossa oli aistittavissa jotain aivan uudenlaista taistelutahtoa. Kansioista irtipääsy ja kilpailuohjelman ulkoaopetteleminen oli ollut onnistunut päätös - dynamiikka, agogiikka, nyanssit, mimiikka, sointupuhtaus, linjat, kokonaisuuden hahmottaminen ja hallinta... näitä asioita on mahdollista toteuttaa tyydyttävästi vasta sitten, kun kaikki laulajat tekevät toivotut jutut yhtäaikaisesti. - Haa! Vihdoinkin Demenantesta on tullut Kuoro, ajattelin itsekseni. Mitalinkiilto laulajien silmissä kasvoi sitä mukaa, mitä tarkemmin yksityiskohdat alkoivat loksahdella paikoilleen. Ääneen kuitenkin heiteltiin vain varovaisen itseironisia kommentteja: - Kyllä me melko varmasti neljän sakkiin sijoitutaan!

Iltapasta nautittiin Tarantella-nimisessä trattoriassa, jonka sisäpiha luontui U-muotoisine pöytineen erinomaisesti tarkoitukseen. Internetistä kotisivujensa perusteella valitun isäntäkuoromme Choral de Lucinicon viehko puheenjohtaja Simona ystävineen toivotti meidät tervetulleeksi. Vinoa ja grappaa nautittiin tässä vaiheessa kuitenkin vielä kohtuullisesti. Edelleen nimetön matkakvartetti lauloi oluen synnystä, ja Pekka opetti kaikille, miten käsiä lyödään rytmikkäästi yhteen: "Viva, viva Gorizia!"

La 7.7

Aikainen herätys, makealla mössöllä täytettyä croissantia naamaan ja menoksi - kohteena n. tunnin matkan päässä Adrianmeren rannalla sijaitseva Miramaren linna. Sirja oli taas kehissä ja viritteli meidät jo menomatkalla oikeisiin tunnelmiin kertomalla linnaa isännöineen Habsburg-suvun värikkäistä vaiheista.

Perillä loimme haikeankateellisia katseita auringonpalvojiin ja matalassa rantavedessä pulikoiviin nähtävyyksiin, mutta jatkoimme päättäväisesti oppaan perässä itse linnaan. Ja hyvä niin, sillä tuhatvuotinen pytinki tarjosi kyllä vastinetta sille rahalle, mitä emme loppujen lopuksi joutuneet edes pulittamaan. Seiniltä tuijotti mykistynyttä turistia hallitsijaa, hoviherraa, kamarineitoa, jalkavaimoa sen verran kunnioitettava liuta, että takarivistä kuulunut tokaisu oli kerrankin paikallaan: - Mikäköhän Euroopan omistaja toikin sälli luuli olevansa...? Yhtä huonetta restauroitiin paraikaa - keisarilliset shakkinappulat pöydällä olivat mahdottomassa asemassa, mistä saimmekin aiheen epäillä kattomaalarin romahtaneen pelin päälle ja asetelleen hätäpäissään pelivälineitä paikoilleen ulkomuistista.

Jossain välissä löytyi puiston aidan takaa lentopallo, jonka taisimme sosialisoida kuoron matkaleluksi. Vähän sillä pelailtiinkin, kunnes pallo riittävän monta kertaa eksyi joko kukkaistutuksiin tai suihkulähteeseen. Parit oluet linnanpihan terassilla innosti Demen Antit mm. spontaaniin serenadiin paikalle eksyneelle hääparille.

Lounas nautittiin viehättävässä ympäristössä - ja seurassa: Lucinicon delegaatio piti meistä hyvää huolta. Taiteellinen johtaja Stefano, tyttöystävänsä Isabella ja Simona tekivät meihin vaikutuksen kaikilla muilla tavoilla paitsi englanninkielen taidoillaan. Antipastat, pennet, raviolit ja cannellonit saivat satunnaisen matkailijan lopultakin ymmärtämään, miksi italialaista keittiötä kehutaan niin vimmatusti. Ja pisteenä iin päällä saimme maistaa paikallista erikoisherkkua polentaa, keltaista maissipuuroa.

Lounaan jälkeen pääsimme testaamaan illan konserttipaikan akustiikan: Lucinicon kirkko osoittautui varsin kaikuisaksi estradiksi, jossa ehkä jopa "Pater Nosterinkin" saisi vihdoin soimaan, ajattelin toiveikkaasti. Etukäteen painetussa ohjelmassa laulumme olivat sen verran mielenkiintoisessa järjestyksessä, että päätin taas kerran panna sen uusiksi. Stinde Tirkkonen pääsi aiheesta letkauttamaan: - Meillä pitäisi kohta olla digitaaliset kansiot, jos tää tahti jatkuu! Garda-järven vahvistuksemme Tappi Kelokin löysi pienten mutkien kautta tiensä tenoririvistöömme.

Jossain välissä tiedustelin Stefanolta, miten hän meinaa harjoituttaa ja johtaa ylimääräiseksi sovitun yhteisen numeron, Händelin "Hallelujan". (Sirkkuhan oli meilitse saanut ehdotuksen, että laulaisimme ko. teoksen). Vastaus sai meikäläisen hetkeksi unohtamaan Isabellan silmät: - Miten niin? Sinähän sen hoidat! Ei siinä paljon auttanut selitellä, etten ... ööö.. ole teokseen juurikaan ehtinyt tutustua, eikä totta puhuen Demenantekaan.. ja... Stefano kieltäytyi kerta kaikkiaan keskustelemasta aiheesta sen enempää, joten asia jäi siihen. No, olihan vielä kolmisen tuntia aikaa vilkuilla nuottia ja käydä kuulemma kertaalleen piisi koko jengillä läpikin ennen keikkaa... Päätin ottaa haasteen vastaan.

Arin kanssa ruvettiin siinä hässäkässä vielä etsimään spiikkeriäkin, mutta tämä kunniatehtävä ei kiinnostanut ketään. Puhis itse halusi ymmärrettävästi keskittyä karonkan puheeseensa ja mullakin oli omasta mielestäni jo ihan tarpeeksi mietittävää. En kuitenkaan jaksanut ottaa tästä lisäpaineita: - Vedetään sitten jompikumpi ex tempore, jos kukaan ei ilmoittaudu...

Itse konsertti olikin sitten melkoinen elämys. Yleisöä oli mukavasti - Klasun tarkkojen numerologisten kalkyylien mukaan n. 84 henkeä, joista suurin osa Lucinicon kuoron ystäviä ja sukulaisia oletettavasti. Isäntäkuoro aloitti paikan padren ystävällismielisten tervetulotoivotusten jälkeen - ja lauloikin varsin kauniisti ja mieliinpainuvasti hartaita säveliä. Stefano johti esityksen farkuissa - Anttien riveistä kuului supinaa: - Kukakohan toi taksikuski on, joka heiluu tossa kuoron edessä? Äänet hän antoi kuorolle eräänlaisella melodicantapaisella vehkeellä.

Kun "Ben sonon" ensi tahdit kajahtivat ilmoille, tiesin tästä tulevan mahtavan keikan. Sopraano lauloi uljaammin kuin koskaan (Tarskalle ja Iirikselle vielä erityishalit) - soinnuilla ja nyansseilla pääsi suorastaan herkuttelemaan. Olimme etukäteen sopineet, että tässä akustiikassa briljeerataan pianissimoilla ja että fortet päästetään valloilleen vasta päätöspiisi "Pater Nosterissa". "Sydämeni laulun" unisonot tulivat kuin yhdestä suusta, ja Kuontalon kehrääjälintu murisi lähes orgastisesti.

Marcus käänsi reippaasti englanninkieliset juttuni italiaksi, vaikka välillä olikin tuskastua jonkun sanaleikin kanssa. "Hannan laulu" ja "Lasinkuultava" tuntuivat uppoavan yleisöön mukavasti - spontaanit väliaplodit saatiin loppumaan vasta teatraalisella kellonvilkaisulla. "Huippuvuorten" tunnelmista tuli paras palaute keikan jälkeen kirkon pihalla: - It felt like I was there myself! Middle of the arctic nowhere!!

"Paterin" olisi moni ollut valmis jättämään pois ohjelmasta, koska tuoreessa muistissa oli vielä keväinen fiasko Innopolissa. Siitä tuli kuitenkin arvoisensa päätös upealle konsertillemme: herkimmätkin pianissimosoinnut loksahtivat kerrankin paikoilleen, ja "del infernalnen" kolme äffää saivat ainakin yhden iäkkäänpuoleisen kuulijan poistamaan korvastaan kuulolaitteen. Viimeisen aamenen jälkikaiun lopulta vaimettua sympaattinen yleisö nousi huutamaan bravo-huutoja seisaalleen. Moni näytti pyyhkivän kyyneliä - ja hikeä - sekä kuoron että yleisön puolella. Hieno tunne! Yritin siinä kumarrellessa muistella, koska ja missä ja millä kokoonpanolla olisi viimeksi ollut vastaava fiilis, mutten nyt juuri saanut päähäni.

Mutta urakka ei ollut vielä ohi. "Halleluja" kajautettiin vielä suurkuorona ilmoille niin mahtipontisesti kuin se yhdellä harjoituskerralla oli mahdollista. Onneksi sain säilytetyksi katsekontaktin urkuriin loppusoinnulle saakka.

Ai joo, tämän jälkeen, kun olimme jo pukuhuoneissa tai pihalla nauttimassa taskumatin antimia, tulivat lucinicolaiset vielä patistamaan meitä takaisin lavalle: - Ensalata italiana! Per favore, Ensalata italiana! Eikä siinä muu auttanut, ylimääräisenä vedettiin siis vielä "Italienischer Salat", tuo musiikkitermihupailu, johon jotkut olivat ehtineet ihastua lounaalla. Rönni, Tane ja Skoude panivat solisteina kaikkensa peliin, kuoro svengasi kuin unelma - onneksi Laakson Vesku taisi saada keikan videolle.

Seurakunnan iäkäs padre tuli vielä vedet silmissä kiittelemään meitä siihen lopuksi, kyseli kaikenlaista paikallismurteella, ja myhäilin ylimalkaisia mutta ystävällismielisiä vastauksia pizzaitaliallani. (Sama pappurainen tuli myöhemmin karonkassa vieläkin liikuttuneemmassa tilassa tarjoamaan grappaa ja ojensi sitten seurakunnan mitalin, joka kuulemma "myönnetään ulkomaalaiselle vain äärimmäisen harvoin".)

- Grapatessa roiskuu! totesi Stinde kirkonalakertakaronkan alkajaisiksi. Sitä nimittäin tarjoiltiin melkoisia määriä, kuten myös erilaisia vinoja, biancoja ja rossoja. Ja penneä vaihteeksi. Isäntämme tarjosivat luonnollisesti taas koko illan. Isabellissima kuiski kauniiltakuulostavia sanoja korvaani, mutta onneksi en ymmärtänyt puoliakaan. Skoude, Klasu ja Pärre revittelivät instrumenttejaan kelpo lailla, aina vain nimetön nelikkomme lauloi taskumatista ja lucinicolaiset intoutuivat esittämään kasan kauneimpia sakraalisitsilaulujaan. Herkin hetki oli keskiyön neekerihymnin jälkeen pihalla: kuoro hyvästeli meitä "Kuulaululla" aidolla täysikuutamolla, minkä jälkeen parhaassa ajokunnossa olevat heittivät meidät autoillaan hotellille. Meikäläiselle osui juuri ja juuri teini-iästä selvinnyt signorina Fabiola, joka lyhyen Gorizia by night -kierroksen jälkeen palautti minut turvallisesti Korhosen kodikkaaseen jyrinään...

Su 8.7.

Kilpailupäivän aamuna demenantelaisissa oli havaittavissa jonkinasteista jännitystä - kakkostenoritkin alkoivat vihdoin opetella stemmojaan ulkoa: "Ben sonon" kinkkinen stemma kaikui hotellin aulassa, kahvilassa ja kaupungin kaduilla. Tappi Kelo oli vielä varmuuden vuoksi varustautunut teipinpalalla, jolla nuotti kiinnittyisi helposti taiteilija Molanderin sievään selustaan.

Sound check Fogare-auditoriossa oli yhdeltä. Mieleen tulvi muistoja vuosilta -83 ja -86, jolloin PK ja Dominante niittivät menestystä samaisella estradilla. Täytyy myöntää, että tietynlaista kutkuttavaa tunnetta pyrki jostain syvältä pintaan - mutta päätin tukahduttaa sen toistaiseksi. Meille oli suotu kokonaista puoli tuntia tutustua salin kuivaan akustiikkaan, joka eilisen kirkkosellaisen jälkeen tuntui masentavan kuoron lähes paniikin partaalle. - Kylpyhuonesoundia ja pollarihymyä vain peliin, niin kyllä se siitä... alkoholinkäyttöä ennen h-hetkeä rajoitetaan yhteen ravintola-annokseen henkeä kohtia paitsi Pamelalta ja Aijalta, joilla on edelleen rajaton nautintaoikeus!

Pärre ja Keppitalo treenasivat stemmaansa ankarasti aivan viime hetkeen asti, mutta muuten keskittyminen kilpailusuoritukseen tuntui sujuvan rauhallisesti. 30 asteen helle nostatti tarpeeksi hikikarpaloita pintaan ilman jännittämistäkin. Ilkka ehti käväistä pienellä pyhiinvaellusmatkallakin tässä välissä: Skouden, Tapsan ja Pekan todistamana todettakoon, että 15 vuotta sitten talteenotettu Del seminario -katukilpi oli vaihdettu uuteen - joka näytti selvästi viereisiä kylttejä parempikuntoiselta. (Kyseinen arvoesine on sittemmin löytänyt tiensä Dominanten juhlahuoneistoon Otaniemen Fermaatille).

Demenantelle oli arvonnassa osunut paras mahdollinen esiintymisvuoro eli pääsimme laulamaan sarjamme viimeisenä. Edellämme esiintyivät Italian, Israelin ja Ranskan joukkueet. Olin tutustunut kilpailijoidemme ohjelmistovalintoihin jo tulopäivänä - ja täytyy tunnustaa, että uskoni mahdollisuuksimme oli kasvanut päivä päivältä. Italiaanot keskittyivät vanhaan kirkkomusiikkiin, Pyhän maan jengi "shalomeihinsa" ja gallit Poulenciin ja muihin saman aikakauden mestareihin. Meillä oli selvästi monipuolisin kappalevalikoima 1500-luvun keskieurooppalaisesta madrigaalimusiikista kansallisromantiikan kautta suomalaisiin nykysäveltäjiin:

Orlando di Lasso: Ben sono
Jean Sibelius: Sydämeni laulu
Pekka Kostiainen: Noita laulan joita tiijän
Ilkka Aaltonen: Elämää Huippuvuorilla
Jaakko Mäntyjärvi: El hambo

Suomalaiset tekstit olimme käännättäneet ja painattaneet englanniksi - Huippuvuoret myös latinaksi - jotta yleisön ja tuomariston olisi helpompi päästä oikeaan tunnelmaan. Lavalle astellessa oli mukava havaita iloisia ja peukkua nostavia Lucinico-kuorolaisia yleisön joukossa. Olimme selvästi heidän suosikkinsa, vaikka isänmaallisina latinoina heidän olisi luullut kannattavan oman maansa kuoroa.

Itse kilpailusuoritus ei suoraan sanottuna ollut parasta Demenantea. Yllättäviä pikku mokia, jopa vääriä sisääntuloja, sattui parille luottolaulajallekin. Onneksi jengi kuitenkin muisti näissä kohdin hymyillä kahta leveämmin ja säilyttää rohkean äänenmuodostuksen loppuun asti. Jo tavaramerkiksemme muodostunut säveltasojen kiitettävä pysyminen ei myöskään voinut olla tekemättä vaikutusta kisojen jyryyn (joka kuului ulos saakka). Hambon puolivälin kieppeillä alkoi jo tuntua siltä, että kyllä tässä mitaleilla ollaan...

Loppukumarruksemme jälkeen juontaja kutsui vielä kaikki kuoronjohtajat lavalle pokkaamaan ja kättelemään toisensa. Olo oli kuin Vireenillä olympiakorokkeella - vaikkei vielä sijoituksia tiedettykään...

Hikoiltuamme yhteensä ehkä 50 litraa pääsimme vihdoin siirtymään kulisseihin ja sitä kautta aurinkoiselle pihalle jännittämään. Tuomaristo julistaisi lopputulokset puolen tunnin kuluttua. Lucinicon Massimilian taputti meille ja sihahti korvaani: - I think Demenante numero uno... Väänsin paitaani kuivaksi ja kiitin mieltälämmittävästä mutta puolueellisesta arviosta.

Tasan puolen tunnin kuluttua se sitten jysähti: kuorot kutsuttiin sisään, ja lopputulos luettiin italiaksi. Ymmärsin sanan sieltä, toisen täältä... nimemme yhteydessä mainittiin kaksikin kertaa sana "primero", ja lucinicolaisten riemunkiljahdukset vahvistivat asian: olimme todellakin voittaneet kilpailun - ja saaneet vielä ykkössijan parhaasta ohjelmistokokonaisuudesta!!! Vasta kun isäntämme hyökkäsivät halaamaan ja pussaamaan, aloin tajuta tehneemme ainakin pienimuotoista historiaa!

Suurin osa demenantelaisista kuuli uutiset pihalla. Epäuskoiset sopraanonkiljahdukset sekoittuivat isänmaalliseen bassomölinään - alttojen ja tenoreiden onnitellessa toisiaan hillitymmin. Toisten kuorojen johtajat kävivät paiskaamassa kättä, valokuvia otettiin, taskumatista myös, laulettiin, itkettiin ja naurettiin.

Kuultiin myös tarkistettu tuloslista: varsinaiseen "Categoria Unoon" oikeuttavaa pistemäärää ei saavuttanut tänä vuonna mikään kuoroista, Demenante sai pisteitä "Categoria Secondon" edestä ja loput kuorot jäivät alemmille tasoille. Mutta olimme siis B-sarjan (kuoroissa ei saa olla yhtään "ammattilaista") selviä voittajia.

Arille sattui hauska kömmähdys, kun olimme lähdössä hotellille vaihtamaan vaatteita: mies pyysi Marcusta tulkkaamaan heimoveljilleen, missä ja mihin aikaan tapaisimme myöhemmin illalla - ja puhui tälle aluksi pitkät pätkät suomeksi! Marcuksella riitti pokkaa olla kääntävinään juttua italiaksi, vaikkei ymmärtänytkään sanaakaan kelpo puhiksemme jorinasta.

Kuinka ollakaan, löysimme varsin pian itsemme viihtyisältä lähiterassilta, jonka virvoittavien vetten äärellä olikin mukava päästää loputkin paineet pihalle. Matkakvartetti oli vihdoinkin saanut keksityksi itselleen sopivan Italia-henkisen ja omaa geometrismusikaalista tilaansa oivasti kuvaavan nimen Vino Neliö! Esitimme Pollari- Johnsson yhteistyönä syntyneen joikhaisun "Aletaanko pikkuhiljaa ryyppäämään" valtavan aplodimyrskyn saattelemana (no kyllä siellä ainakin pari kädenläpsäisyä kuului nurkkapöydästä...).

Varsinainen ilonpito pääsi vauhtiin kuitenkin vasta illemmalla, kun kokoonnuimme taas vaihteeksi Tarantellaan - jo etukäteen mainostettuun "wild partyyn". Vino, grappa, Fernet Branca, Campari ynnä muut saapasmaan nautintoaineet juoksivat mielellään alas suomalaiskurkuista. Sitsinpidon lucinicolaiset oppivat nopeasti. Serenadinjälkeisiä singahduksiakaan ei kauaa vierastettu, vaan isännät omaksuivat pian aktiivisenkin roolin: Isabellissima oli kuulemma erään laulun jälkeen juossut nopealla gasellinaskeleella Keppitalon eteen, polvistunut oikealle korkeudelle ja tokaissut: - Kiss... Keppi teki työtä käskettyä. Isabella muuten kiehnäsi sen verran kuumana meikäläisen kyljessä jo kolmatta iltaa, että Pekka alkoi kutsua Stefanoa "Ilkan tyttöystävän poikaystäväksi". Juutanansansson!

Fabiola taas hankki itselleen ilmeisesti pysyvän lempinimen. Tyttö omi epähuomiossa eteensä kaikille tarkoitetun ranskanperunalautasen, mistä tulin häntä hyväntahtoisesti sättineeksi. Kutsuin häntä loppuillan Patatissimaksi - jostain syystä kaikki italiaanot olivat perin juurin riemastuneita välikohtauksesta (no, kaikki paitsi Patis itse...).

Puhis-Ari oli lukenut Berlitzinsä hyvin: illan juhlapuheessa kuulimme italiankieliset vastineet mm. seuraaville viisauksille: - Olen ensimmäistä kertaa maassanne, enkä tunne paikkoja kovin hyvin. Voisitteko neuvoa tien asuntoonne? - Osaatteko sanoa, mihin tämä työnnetään?

Tekstiviestejä tehtailtiin kavereille ahkerasti: Stinde sai jossain vaiheessa mm. Murron Sepolta onnittelut kännykkäänsä. Tyttötertsetti Tane-Sirkkeli-Maggie heitti onnistuneen yllätyskeikan loppuillasta! Klasu, Skoude, Pärre ja Ilkka kitaroineen ja kurttuineen pitivät kukin vuorollaan huolta siitä, ettei sitsinpito päässyt hiipumaan missään vaiheessa. Vierasta pianohanuria kiskoneen Pärren suoritus oli kerrassaan uskomaton ottaen huomioon puustapudonneen miehen hiljattain operoidut kädet, joiden sormet sojottavat ties minne!

Isäntien pyynnöstä Demenante lauloi in corpore mm. "El hambon" ja "Italiansalaatin". Valitettavasti 15 vuoden takainen matkalaulu "Gorizia, Gorizia" ei ollut ehtinyt kypsyä esityskuntoon. Sen sijaan isäntien Mad man soitteli ahkerasti kitaraansa ja lauloi mm. Simonia ja Garfunkelia. Oma vastineemme Skoude Pollari keräsi ympärilleen pienen mutta laskuhumalaisen kuulijakunnan hotellimme loungeen, jossa notkuttiin vielä pari tuntia Hectorin, Juicen ja kumppaneiden tunnelmissa ennen pehkuihin menoa. Kuontalo hyvästeli jengin tässä vaiheessa, sillä mies oli päättänyt jatkaa matkaa Sonera-optioiden kiilto silmissä varhain aamulla.

Ma 9.7.

Sirkeäsilmäinen Sirja työnsi uniset Demen Antit ja Annat bussiin ainakin Sirkun mielestä "sika-aikaisin". Mutta ei se mitään, sillä olihan päivän kohteena kuuluisa Venetsia, tuo välillä jo tuhoonkin tuomittu arkkitehtuurin, taideaarteiden ja pulujen kyllästämä "Vantaan Atlantis" (okei, huono... myönnetään). Ylhäältä päin saappaanmuotoiseksi rakennetussa kanaalikaupungissa risteilee vesiväyliä ties kuinka monennessa polvessa, katedraalit ja museot kätkevät sisäänsä mykistävää taidetta, jota Pyhä Markus mustasukkaisesti vartioi turistien liian paljastavilta vaatetuksilta.

Bussissa Pulmu ja Blondi hihittelivät siihen malliin, että jotain hauskaa oli yöllä tapahtunut. Ja syykin selvisi: Blondi oli kuulemma katsahtanut aamulla peiliin, todennut parin kiharansa valahtaneen hassusti otsalle ja huudahtanut lakonisesti: - Jumantsukka! Mä näytän ihan Juutanansanssonilta!!

Reippaan tunnin köröttelyn jälkeen saavuimme rantalaiturille ja jatkoimme matkaa vesibussin tapaisella. St. Marcuksen torin laidalla Sirja pyysi meitä tulemaan "rohkeasti lähemmäksi vaan" kuulemaan päivän epistolaa. Pärre ja Ilkka ihastelivat tottuneesti käsi pystyssä seisseen oppaan kainalonseudun suloutta. Jakannuimme pienosastoihin kukin mielihalujensa mukaan - meidän joukkomme (Lissu, Pulmu, Juvat, Skoude, Pekka ja Ilkka) löysi jossain vaiheessa itsensä pienen trattorian terassilta vääntämässä laulua päivän tunnelmista:

Venetsian kornivaali

- Huomenna mennään Venetsiaan, Venetsiaan, Venetsiaan,
huomenna mennään Venetsiaan koko päiväksi.
Lähdetään vaan, vaan, vaan
tuulettamaan, -maan, -maan
ja toipumaan, -maan kisasta saapasmaan.

Gondoli ahtaassa kanavassa
veneeristä tautia vastustamassa -
mahtava mela on turpoamassa
kourassa Antonion.
Lähdetään vaan...

Turisteja tsekkaa apostoli Markus
kauan on maannut vanhassa arkussí:
- Löytyykö tarpeeksi lahjetta farkussí?
muuten ei pääse kirkkoon!
Lähdetään vaan...

Venetsia on nähty ja käyty -
maksassa tuntuu, että on käyty.
Ihme on, jos kohta ei täyty
mitta, rakko ja pää.
Lähdetään vaan...

Tytöt eivät voineet vastustaa Antonion kutsua, vaan lähtivät pienelle gondolikeikalle. Yritin tähystellä PK:n reissulla löytämääni Calle del Pornoa, muttei tällä kertaa osunut reitin varrelle. Huokausten sillat, Tizianit sun muut nähtävyydet kierrettyään Deme-jengi kokoontui sovittuun paikkaan ja lähti kotimatkalle. Sirja herkistyi Anttien jäähyväiskissankellosta aitoihin kyyneliin.

Iltaohjelmaksi ei ollut sovittuna mitään yhteistä. Osa porukasta halusi lähteä lucinicolaisten kanssa Slovenian puolelle cevapcicia syömään, toiset taas jäädä Goriziaan . Niinpä sitten jakauduimme kahtia: iskukykyinen osastomme ahtautui isäntien autoihin ja huristeli rajalle. Vartiomiehen tiedusteluun matkan tarkoituksesta vastasin jo tottuneesti "cevapcici" (sekä PK:n että Dominanten reissuilla olimme pistäytyneet Nova Gorican puolella nauttimassa tuota Eerolan Kallen jo tuolloin mainostamaa erikoisherkkua).

Vartin ajelu ulkomailla, ja olimmekin jo perillä! Fantastisenoloinen paikka jyrkän harjanteen kupeessa kantoi nimeä Okchorral. Skouden urheilijanveri kuohahti, ja mies kapusi kuin vuorikauris Lorenzon perässä jyrkän metsätörmän harjalle. Erittäin ystävälliset tarjoilijat kantoivat pöytään olutta, viiniä ja kaikenlaisia herkkuja. Laulu alkoi raikua - ja tietenkin myös se pakollinen grappapullo kiertää. - Mutta missä on cevap... yritin kysellä, kun lause jäi kesken: valtavia tarjottimia alkoi ilmestyä keittiöstä! Ihan aidonnäköisiä cevapcicejä! Tuollaisia peukalonmittaisia jauhelihapötköjä, joiden kanssa kuuluu olla tomaattia, raakaa sipulia ja salsaa. Olin jossain vaiheessa rehvastellut syöneeni edellisellä Jugoslavian-vierailulla 48 pötkylää, joten nyt kaikki halusivat nähdä uuden ennätyksen syntyvän. Yritin kyllä parhaani, mutten ollut enää nuoruusvuosien vedossa. Kolmas tarjotin ja 32. lihapala oli menossa, kun Demenantea alettiin vaatia lavalle - onneksi (BURP...).

Pidimme kiitolliselle kuulijakunnalle minikonsertin ohjelmistolla "Kesäpäivä Kangasalla", "Sydämeni laulu" ja "Lasinkuultava laulu". Isabella ojensi minulle jossain välissä pienen silkkinauhoin koristellun rasian - jossa Stefanon helpotukseksi olikin vain kuoron impressaariomerkki tai joku sen tapainen. Annoin heille vastalahjaksi "Tekarihuumoria"-kirjan ja lupasin selittää kirjeitse myöhemmin kaikki ne sutkaukset, joita he eivät ymmärtäisi...

"Pyhän Markuksen laulajat" esitti vielä tuoreehkon teoksen "Venetsian kornivaali", minkä jälkeen Pärre ja Skoude yrittivät vaivihkaa käydä maksamassa laskun - jotta edes kerran saataisiin jotain maksetuksi itsekin. Yritykseksi jäi taas: kun Stefano ja Lorenzo huomasivat visan välähtävän kuunvalossa, he tarttuivat poikiimme kunnon painiottein ja kantoivat heidät ulos saakka! Muodollista vastustelua esittäneet suomiurhot joutuivat jälleen survomaan luottokorttinsa takaisin lompsaan. Välikohtauksen jälkeen alettiin pikkuhiljaa valua takaisin Italiaan.

Perusteellisten kiitosten ja hyvästelyjen päätteeksi päästiin vihdoin eroon Choral de Lucinicon ylitsevuotavan ystävällisestä ja lämminsydämisestä ydinryhmästä. Kyllähän he kovasti uhkasivat tulla Suomeen kostoreissulle jo ensi kesänä, mutta nähtäväksi jää.

Hotelliaulassa tapasimme muita demenantelaisia, jotka kertoivat olleensa paikallisessa ravitsemusliikkeessä nauttimassa vielä kerran italialaisesta ruoasta kaikessa rauhassa - tarvitsematta edustaa tai puhua anglolatinaa isäntien kanssa. Meitä olivat kuulemma vähän kaivanneet. Kieltämättä olisi ollut paikallaan viettää viimeinen ilta yhdessä ja ruotia matkan plussat ja miinukset, jakaa kehut ja haukut tuoreeltaan - mutta nyt vain kävi näin, ja jotain toivottavasti opittiin taas ensi kertaa varten.

Yöllä muuan mieskvartetti harhaili käytävillä - parhaimmiksi saavutuksiksi kirjattiin seuraavat lokikirjamerkinnät:

1. Kakkostenori joutui ekassa huoneessa kesken laulun hervottoman naurukohtauksen valtaan, mikä sai aikaan serenadin katkeamisen alkuunsa. Käytävässä hän selitti muille: - Sori... en vaan voinut olla ajattelematta, että mitä jos ne kaksi myttyä pimeässä huoneessa olisivatkin olleet jotain täysin ventovieraita karvanaamoja! (ne kyllä OLIVAT Sirkkeli ja Blondi, kuten ainakin hihityksestä päättelimme, toim. huom.). No, tästä episodista lannistuneina ristimme yökvartettimme "Cantus interruptukseksi" ja jatkoimme seuraavan huoneen ovelle.
2. Juutanansanssoni melkein loukkaantui Pärren epäilyistä mitä huonelistan oikeellisuuteen tuli - olihan hän itse käynyt sen kopsaamassa respassa: - No niin, tässä huoneessa asuu siis Hilkka... Kop,kop! Ei vastausta. KOP! KOP! Syvä hiljaisuus. KOP! KOP! POTKU! RAAPS RRRRRAAAPS!!!
   - Nukkuu tietysti tulpat korvissa, oli pettynyt arviomme - tai sitten se on lähtenyt yöjalkaan... Kun olimme jo poistumassa hissille, ovi narahti varovaisesti raolleen, ja uninen mutta möreä ääni murahti: - Si? Ahtauduimme helvetin liukkaasti hissiin, missä Skoude kuvaili muille vilaukselta näkemäänsä viiksiniekkaa ja onnitteli Sanssonia hienosti selvitetystä huonejakolistasta. Aamulla kuulimme, että Hilu-peijakas oli jostain syystä vaihtanut huonetta.
3. Juvan Ari houkuteltiin huoneestaan ulos käytävään pirullisen nerokkaalla tavalla: Skoude koputti ovelle ja matki lähettipojan ääntä: - Sir? Mr. Ari Juva...? Your trophy is here, please, open the door! Kelpo puhis oli kuulemma juuri sanonut vaimolleen, ettei avata sitten ovea, kun ne saamarin jätkät tulee laulaan... Mutta koska hän oli koko päivän metsästänyt voittopokaaliamme, varovaisuus petti sopivasti: haukotteleva mies boxereissaan astahti käytävään. Neljä erittäin pirteää miestä livahti sisään - ovi läimähti kiinni! Pimeästä huoneesta kuului Arska Juvan naisellinen voihkaisu: - Voi hyvä Jumala, minä kuolen!!
   Ei kuollut...
4. Stinde Tirkkoselle kävi vähän samalla tavalla - paitsi että miehellä ei ollut edes boxereita. Astaa huvitti erityisesti taiteellisen johtajan singahdushyppy pimeässä suorin vartaloin väärään sänkyyn: - Mitä?! Tämähän on tyhjä..!
5. Turvettakin etsittiin ympäri taloa, mutta taisipa olla vielä viihteellä jossain...Ti 10.7.

Aamulla tapahtui eräässä huoneessa kummia: kaksi tyttöä muisti jälkeenpäin hämärästi nähneensä miehen astuvan sisään 5. kerroksen parvekkeen ovesta, ojentaneen kummallekin ruusun, suudelleen poskelle ja sanaakaan sanomatta poistuneen samaa tietä. Matkan järjestelyihin - ja jopa kilpailuohjelmistoon - suuresti vaikuttaneet henkilöt tuijottivat tyhjää parveketta kasvavan epäuskon vallassa...

Aamiaisella tavattiin Mirkun mies Esko, joka oli kuolemaa halveksuen kaasutellut motskarilla Pikkalasta saakka vaimoa noutamaan. Kokoontumisajon pisimmän tulomatkan palkinto odotti noutajaansa!

Ennen lähtöä purkitettiin hotellin neukkarissa vielä Ilkan ja Skouden ideoima Kemira-piisi "Laatua elämään". Kappale muistutti jonkun mielestä kovasti Huippuvuoria - sanat vain kertoivat kemiralaisesta kokonaispalvelusta. - Tällä on tarkoitus saada viisinumeroinen pesämuna Espanjanmatkarahastoon, selitti Pollari.

Metson Gorizian-tehtailla meitä vastassa olivat johtaja Osmo Lamminpää ja tumma Rosanne-sihteeri. Vanhana porilaisena Osmo tunsi prekambrisen muinaisjäänteemme Klasun ja innostui vääntämään Ilkan kanssa länsirannikon murteita oikein tosissaan: - Mä oon tiäksää aika helkati iso possi täsä talos! ? Jaa sää vai..?

Juutana spiikkasi tyylikkäästi konserttimme hienossa tehdashalliakkusatiivissa. Yleisöksi paimennettu satakunta haalariveikkoa + muutama konttoristi tuntuivat nauttivan erikoisesta lounastauosta. Aloitimme rennosti "Koskenkorvalaululla" ja "Huippuvuorten" tunnelmilla (laulusta löytyi tällä kerralla myös Marjatan ja Hilkan tyylikkäästi tulkitsema merimetso!). Jatkoimme "Lasinkuultavalla" ja päätimme keikan "Italiansalaattiin", jonka fortissimojen vaimeat jälkimainingit taitavat kaikua hallin seinissä vieläkin. Etenkin Mr. Korhosen varsin tenoraalinen yllätyssoolo!

Pienin lipuin koristellut cocktailpalat katosivat tämän jälkeen laatuvinon huuhtelemina ahnaisiin suihin. Kuin yhteisestä sopimuksesta jäljelle jätettiin vain Ruotsin lippuja... Vielä serenadit isännille ja bussiin.

Ennen kentälle menoa meillä oli vielä aikaa tutustua 1. maailmansodan aikaiseen, Benito Mussolinin rakennuttamaan pikku muistomerkkiin: Sacrario di Redipuglian portaat olivat tuollainen kaksi kertaa Pekingin Taivaallisen rauhan aukion kokoinen hauta-monumentti 150 000 sotilaan muistolle. Kävely portaiden juurelta laella saakka kesti lähes puoli tuntia - ainakin jos välillä pysähteli tavaamaan kaatuneiden nimiä. Komeita maisemakuvia saatiin taas kuoron seuraavaan matkajulkaisuun.

Vino Neliö tuhlasi Mussolinin portaiden lähellä sijaitsevan trattorian terassilla viimeisiä liirojaan viileään ohrakeittoon, kun sattui hauska tapaus: kvartetti lauleskeli serenadia "Sweet and low", mikä houkutteli sisäpihalta koiran nousemaan takajaloilleen aitaa vasten. Se kuunteli hetken laulua pää kenossa, vinkkasi sitten toisella etutassullaan takaviistoon - ja sieltähän tupsahti toinen, vähän pienempi hurtta samaan asentoon kaverinsa viereen! Kumpikin kuunteli hartaasti serenadin loppuun, minkä jälkeen isompi koira haukahti hyväksyvästi: - Vuh! Sitten ne poistuivat jatkamaan keskeytyneitä hommiaan. - No, ainakin pari paikallista narttua saatiin tyytyväisiksi, totesi Pekka.

Kukapa olisi uskonut, että yksi matkan hauskimmista yllätyksistä koettaisiin vielä juuri ennen terminaaliin ajoa: Arihan oli vielä tänä aamuna käynyt kyselemässä kilpailun järjestäjiltä pokaaliamme tai edes jonkinlaista sertifikaattia pisteytysjärjestelmästä, mutta ilman tulosta. No, sitten sama mies vaimoineen on juuri astumassa ulos trattoriasta, kun Arja huomaa tiskin takana olevalla hyllyllä kasan komeita baseball-pokaaleja! ? Höh, miksi noilla on noita noin paljon, ja meillä ei yhtään? Olisi kiva juoda spumantea tuollaisesta! - No niin olisi, totesi Ilkkakin, joka tuli puhisparia vastaan ovella.

Lufthansan emot osoittavat ennenkokematonta pelisilmää ja palveluhenkisyyttä antamalla meidän juhlia railakkaasti koko lentomatkan ajan. He täyttivät pokaalia spumantella tuon tuostakin ja nipistelivät meitä aina ohi mennessään! - Törkeää ahdistelua, sanon minä. Vesa sai rauhassa tallentaa uskomatonta tunnelmaa videolleen. Hän kyllä yritti kysyä muodollista lupaa "saada käyttää elektronista laitetta lennon aikana", mutta vastaus oli: - Tee mitä haluat, mutta älä kerro henkilökunnalle mitään!

Seutulassa kajautettiin vielä "Finlandia" vastaanottojoukoille, halattiin toisemme ja hajaannuttiin takseihin viettämään hyvin ansaittua kesälomaa. Demenanten historian ensimmäistä kilpailumatkaa voidaan pitää kaikin mahdollisin puolin onnistuneena!

***

Seuraavina päivinä menestyksestämme kirjoittivat ainakin Hesarin verkkoliite, Aamulehti, Turun Sanomat, Länsiväylä, Etelä-Suomen Sanomat, Päijät-Hämeen Sanomat, Etelä-Saimaa, Kymen Sanomat, Länsi-Savo, Keskisuomalainen, Karjalainen, Lapin kansa, Länsi-Suomi, ja Forssan lehti. Myöhemmin joukkoon liittyivät vielä Sulasol, Innopoli News ja T-lehti.