Musiikki > Kuoronjohtaja > Viron-kiertue 1997

Kuoronjohtaja

Viron-kiertue 1997

pe 23.5

Tasan kello kuudelta perjantaiaamuna aloittivat Kovasen minibussit kierroksensa poimien uumeniinsa unisia demenantelaisia pääkaupunkiseudun lähiöistä. Olli-Pekan laatima minuuttiaikataulu oli hieman optimistinen, mutta ehdimme silti ajoissa Jätkäsaaren terminaaliin, jonka edessä siistinvalkea M/S Meloodia jo yllytti moottoreitaan.

Nimestään huolimatta Demenante muisti tulla paikalle 96-prosenttisesti: vain Susannaa ei näkynyt. Reipasotteinen matkanjohtajamme (eestiksi "reisijuhta") Turve Vilenheimo toimitti tehokkaasti maihinnousukortit kullekin. Laivalla törmättiin ensi töiksemme TV-toimittaja Anja-Maija Leppäseen, joka muisteli innolla takavuosien yhteisprojekteja Dominanten kanssa - ja lupasi yrittää tuoda joukkojaan Kuressaaren linnan konserttiimme!

Bussikuskinamme oli herra nimeltä Mati ja oppaanamme viehko nuori nainen, joka esittäytyi kankealla suomen kielellään Riinaksi. Tämä kaksikko seuraisi mukanamme koko viikonlopun. Riina toivotti meidät tervetulleiksi ja alkoi muitta mutkitta vedellä penkin alta Saku-pulloja esiin. Meistä tuli heti ylimmät ystävät. Varsinkin "Pastori" Laurmaa alkoi tiuhaan tahtiin ryystää 10-prosentin olusia jo valmiiksi turvonneen maksansa kauhuksi.

Matkalla ihailimme Eestin maaseutua ja linnustoa, josta varsinkin haikarat ja erilaiset haukat sävähdyttivät tuon tuostakin. Höyrylaivuri-Arin aloitteesta kukin kuorolainen kävi vuorollaan Ilkan haastattelussa kertoilemassa itsestään bussin mikrofoniin, joten menomatka pääsi vierähtämään kuin varkain - edes kiertävän käden pokeria ei keritty pelata takapenkillä. Kysymykset olivat aluksi kohteliaan muodollisia (saimme tietää, että Arja on edelleen Rahiala, miksi toista Arjaa sanotaan sitkeästi Jataksi, miksi Astasta on kivaa olla naikkarissa puhiksen kanssa ja että Liisan kiertely stemmasta toiseen on ollut antoisaa), mutta jo Kauntolan Sepen kohdalla päästiin vihdoin asiaan...

Parin tunnin ajelun päätteeksi saavuimme sitten Haapsaluun, jossa majoittauduimme yllättäin Hotelli Haapsaluun. Vastassa meitä oli muinaisen PKK-laisen Kantelisen Annen kaksoisolento, kulttuurisihteeri Anneli "Liia" Aken, joka oli ottanut huolehtiakseen matkamme ensimmäisen etapin järjestelyistä. Sielukkaassa kunnossa bussista astunut Pastori oli aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä naissektiossa, mutta siitäkin selvittiin.

Meillä oli reippaat kolme tuntia aikaa tutustua kaupunkiin ennen konserttipaikkaan tutustumista. Osa käyttikin ajan kunnon patikointiin pitkin ja poikin viehättävän pikkukaupungin katuja, toreja ja rantabulevardeja - toiset menivät suosiolla jatkamaan keskeytyneitä yöuniaan. Ainakin mieskvartetillinen kävi ottamassa tuntumaa illan kodikkaaseen karonkkapaikkaan.

Raaseporin raunioita muistuttavan muurin ympäröimän Haapsalun kirkon jälkikaiku suorastaan mykistytti! Yksirataisen keilahallin muotoinen suuri kiviseinäinen rakennus sai aikaan mittausten mukaan peräti 12,7 sekunnin kaiun. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kun aloitimme Finlandiaa, soittelivat seinät vielä tovin Ernesaksin Sirelin viimeisiä sointuja...

Onneksi tilanne parani selvästi 70-päisen yleisön myötä. Konsertti sujui mainiosti. Sopraanot helisivät kauniimmin kuin koskaan kuoron historiassa, altot suorastaan loistivat osaamisellaan, eikä tenorienkaan satunnaisia putoamisia juuri huomannut - kiitos em. jälkikaiun. Ja varsinkin kakkosbassot jyrisivät parissa paikassa puhtaimpia koskaan kuulemiani kontraääniä. Maailman kantaesityksensä sai Ilkka ja Heli Aaltosen yhteisteos Veden sylissä. Väliajalla oikea pastori piti lyhyen messun, jonka yhteydessä hän vertasi tekemäämme vaikutusta kirkon kaikuun: Demenanten sävelet tulisivat kaikumaan haapsalulaisten sydämissä vielä pitkään. Nyyh. Kauniisti sanottu.

Toisella puoliajalla yllätimme yleisön mm. kunnon Bach-pianissimoilla. Keikan jälkeen Ilkka sai jaella nimikirjoituksia oikealle ja vasemmalle (yhden oikealle ja yhden vasemmalle, lat. huom.). Eräs inkerinsuomalainen rouva halusi kuulla Finlandian uudestaan pukuhuoneessamme, koska hänen kuoronsa tulisi kuulemma kesällä esittämään sen jossain inkeriläisjuhlassa. Väittipä kuulleensa koko hymnin tänään ensi kertaa! Uskottava se kai on.

Jatkopaikalle mentiin hotellin kautta, jolloin halukkaille tarjoutui tilaisuus kuteiden vaihtoon. Sitä odotellessa havaitsimme aulan telkkarista, että "Kauniit ja nihkeät" on täällä muutaman vuosikymmenen meitä jäljessä: Lapsenkasvoinen Ridge paineli kiihkeänä Margoa ja pappa-Erkki kosaista tempaisi Bethiä, sitä Brooken hemaisevaa äitimuoria! Tämä ei onneksi suostunut.

Karonkasta (Rootsi... jotain) muodostui odotetun hillitön: tarjoilijat Rivo ja Aivo pitivät huolen aineellisesta hyvinvoinnistamme ja me itse lopusta. Ilkka pääsi loistamaan kielitaidollaan: mies sanoi pehmeästi "Sissepääs tasuta!" Rivon palvellessa häntä. - Eikös se tarkoita jotain kohteliasta? kysyi Ilkka hämmästyneenä, kun kaikki räjähtivät nauramaan. Kun kaikki perinteiset ja vähemmän perinteisetkin sitsilaulut oli laulettu, Ilkka kaivoi matkahaitarinsa esiin ja meno jatkui eestiläis-suomalaisella iskelmälinjalla. Otsin Jorkki ja kumppanit pyörivät haudoissaan...

Hotelli oli sopivan jalkapatikkamatkan päässä, mutta siitä huolimatta jotkut halusivat välttämättä käyttää bussia. Ensimmäinen yö on kuoromatkoilla aina "rauhaisa", joten tälläkin kertaa öiset kvartettitervehdykset lopetettiin viimeistään viideltä. (Huomautettakoon vain, että mm. Marjatan ja Mirkun edellisellä matkalla neuvokkaasti hankkimia lisäpisteitä muisteltiin kaiholla). Hauskimman tilanteen aiheutti Heka, joka naukui pitkään erään oven takana - Avaa, täällä on sun oma Heikki, kunnes selvisi, että siellä asuikin joku virolainen jannu. Riitta ja Aija kunnostautuivat paiskaamalla jonkun partaniekan pihalle...

la 24.5

Lauantaiaamu valkeni kauniin aurinkoisena mutta kylmänä. Herkkuaamiaisen jälkeen ehdimme vielä käväistä kävelyllä rannalla ja torilla. Ja kuka missäkin. Bussi lähti vähän ennen puolta päivää kohti uusia seikkailuja, eli suuntasimme rantaviivaa etelään - kohti Saarenmaan lossia!
Matkalla suoritettiin loput haastattelut (kuultiin mm. ettei liitukauden muinaisjäänne Markku koe alemmuudentunnetta prekambrikautisen Klasun edessä) ja ihmeteltiin yhdessä Pastorin eilistä ihmeparantumista. Aamusaarnassaan hän painotti oikeaoppisesti syntymäkuriositeetin merkitystä kuoromatkoilla.

Virtsun Lauttarannassa Matti oli tunnistavinaan Regula-nimisen aluksen samaksi, jolla ennen mentiin Tanskan salmen poikki. Mene ja tiedä - konjakkipullovetoja ei kuitenkaan lyöty. Lossilla päästiin mahtavaan tunnelmaan, kun paikallisille ja mukana seuranneille suomalaisturisteille selvisi, että me ollaan jonkin sorttinen kuoro. Saarenmaan valssi piti tietysti heti heläyttää ilmoille, kun touvit irrotettiin. Sitä veisasivat niin kahvilan jonossa seisseet matkustajat kuin laivan henkilökuntakin. Ilkan hanurista löytyi toivekappaleita kaikkien makuun niin Inarinjärvestä Kallaveteen kuin Kalastajan laulusta Junnun parhaisiin. Tulipa loppumatkasta pari mieskuoroihmistäkin yhtymään ilonpitoon. Matin masinoima kolehti tuotti 101 kruunua (tai oikeastaan 100, sillä poika pani ovelana talousmiehenä yhden kruunun pesämunaksi!). Tulipa laulettua ennakko-ohjelman mukaisesti "Kuressaare lossis".

Saarenmaa oli juuri niin kaunis kuin tarinoissa ja lauluissa kerrotaan. Tämä Riianlahden suulla sijaitseva, suunnilleen Gotlannin kokoinen saari on tähän vuodenaikaan varmasti parhaimmillaan: vihreitä kukkaniittyjä, loivasti kumpuilevaa mäkimaastoa ja silmiähivelevää metsämaisemaa kelpasi ihailla. Taloja oli harvassa, mutta siellä missä niitä oli, ne näyttivät sitäkin idyllisemmiltä. Oikeastaan koko tunnelma oli niin kuin jostain 50-luvun Suomen maaseudulta. Opas esitteli: - Tuos paremmal kärel ole kolm tuulimyllyt, miss on myllymäki... Tarja: - No täällä!

Saarenmaan yhteyshenkilönämme toimi kulttuurin ystävä Tuuli Pärtel, jonka kotia kohti ensimmäisenä lähdimme suunnistamaan. Mati-kuski kääntyi peltojen välistä pienemmälle tielle, ja kotvan kuluttua vielä pienemmälle, kunnes näytti jo hetken siltä, ettei ajouran leveys riitä kulkupelillemme. Pian kuitenkin tultiin käsittämättömän upeaan pihapiiriin, jota ympäröivät sankka kuusimetsä, hevoshaka, kaunis niittymaisema ja Pärtelien kotitalo. Tuuli oli miehineen ja kaksine poikineen meitä vastassa. Koko perhe oli sonnustautunut kunniaksemme kansallispukuihin. Arviolta kymmenvuotiaat nassikat toimittivat reippaasti tarjoilijan virkaa, kun meidät ohjattiin viihtyisän pihakatoksen alle "kevyelle kenttälounaalle". Yksi maahan pudonnut ruoka-annos siivottiin näppärästi kissa- ja koiraimureilla parempiin suihin. Jaloissa pyörinyt koira kirvoitti bassosektiolta huudahduksen: - Kattokaa. Ihan kun tenori - heiluttaa kaikille häntää ja vonkaa. Perheen kisumisu taas kellistyi mielellään selälleen rapsutettavaksi aivan kuin sopraanot...

Maistuvan aterian - ja muutaman kuuman kotiviinilasillisen - jälkeen Tuulin silmänurkat kostuivat aidon tuntuisesti, kun puhis-Stinde mieskuoron säestyksellä jakeli hänelle vuolaita kiitoksen sanoja ja -muistoesineitä (tosin Dominanten "Raudan kirous" -CD sai isäntäparin vilkaisemaan hämillään toisiaan: CD-soitinta ei talossa taida vielä olla... liekö koko sähköä). Tuuli lupasi tulla illalla kuuntelemaan konserttiamme, isäntä jäisi lasten kanssa siivoamaan. Hyvä tuuli tarttui koko kuoroon, ja uusia eestinkielisiä ilmaisuja alkoi löytyä (mm. "kuoroura" = "kööriviiru").

Majapaikaksemme oli viime hetkellä vaihtunut n. viiden kilsan päässä pääkaupunki Kuressaaresta sijaitseva hotelli Männikäbi (suom. "Känniläpi"), joka oli nimensä mukaisesti pystytetty keskelle mäntymetsää parin sadan metrin päähän upeasta hiekkarannasta. Huoneet olivat mukavasti yhdessä kerroksessa, joten portaissa tai hississä ei tarvinnut jonotella - pitkään näytti myös siltä, että olisimme ainoat asukkaat, mutta kyllä siellä ilmeisesti pari mummoa jossain välissä vilahti.

Konserttipaikaksi oltiin Tuulin myötävaikutuksella saatu mahtava keskiaikainen Kuressaaren linna, joka lienee koko Eestin huomattavimpia nähtävyyksiä vallihautoineen ja vankityrmineen. Itse konserttisali osoittautui yllättävän pieneksi ja vähän "hankalan muotoiseksi" massiivisine keskipilareineen, mutta pienellä uudelleenmöbleerauksella saimme sijoitettua kuorolauteet oikeaan nurkkaan. Akustiikka testattiin ja tenorien Finlandia-stemma hiottiin huippuunsa. Puoli tuntia jäi vielä aikaa nauttia yhdet paikalliset Saare-oluet linnan pubissa.

Itse keikka olikin sitten Demenanten historian parhaita elämyksiä. Väkeä ei saliin saatu kuin n. 40 henkeä, mutta eipä sinne paljon enempää olisi mahtunutkaan. Aloitimme tyylikkäästi Ernesaksilla, minkä jälkeen seurasi yllätysveto: Oopee pisti muut tenorit laulamaan mieskuorostemmaa ja vetäisi Kesäillan soolon niin uljaasti kuin vain ensimmäisellä sekakuoromatkallaan oleva virma ori voi sen tehdä (o.k. olihan siitä sovittu treeneissä...) No, joka tapauksessa yleisö puhkesi kunnon aplodeihin - ja piti tästä tavasta kiinni joka välissä koko konsertin ajan.

Viiden minuutin väliajan jälkeen kuultiin mm. kuoromatkan räjähtävin forte laulussa Näcken. "Hällebergen sprang!" kuullosti itse asiassa niin mahtavalta, että kuoronjohtajan oli suorastaan pakko pysähtyä hetkeksi nauttimaan jälkikaiusta. Onneksi kuorokin teki sen, ja niinpä Ilkan suosikkikohta "Och hören i min herre..." alkoi moitteettoman yhtenäisesti.

Pitkien loppuaplodien jälkeen astuivat yleisön joukosta esiin Eysysla-nuorisokuoron 13 jäsentä, jotka kajauttivat meille kiitoslaulun kukkien kera. Myös Tuuli kävi ojentamassa oman kimppunsa. Ja mehän vedimme ylimääräisenä Finlandian, jossa tenorit odotusten mukaisesti ylittivät itsensä.

Karonkkapaikka Kohvik Veski oli upea vanha mylly, jonka portailla Eysysla ja johtajansa Helle Rand ottivat meidät vastaan laululla, jonka sanat kuulostivat paikka paikoin hauskoilta: "...ottaa taksin kyrvän juureen..." (Tirkkosen Stinde tiesi kappaleen nimenkin: Satiaisten yöelämää). Tervetulosampusten jälkeen meidät ohjattiin ruokapöytien ääreen - isäntäkuorolaiset jäivät viereiseen huoneeseen pitämään omaa sitsiään. Yritimme kyllä selittää, että hekin mahtuisivat joukkoomme ja että tarjoaisimme illallisenkin, mutta nämä kieltäytyivät päättäväisesti ja lupasivat odottaa, että saisimme syötyä.

Illallisen aikana Turve intoutui leikkimään vesikannun kanssa - ja taisipa siitä muodostua Demenanten tähän asti kostein sitsi! Kuorojuhta Ilkan nenänpää oli pitkään märkänä, ja täysin sivullisena vesileikkiin joutunut Irkkukin kostui normaalia enemmän. Tietysti myös laulettiin - mm. Saaremaan vodkan voimalla! Hanuri oli taas kova sana, kun Saarenmaan valssia ja muita hittejä vedeltiin molemmilla kielillä. Huoneiden välissä ei onneksi ollut ovea, joten eestiläisetkin pääsivät ilonpitoon mukaan, kun Ilkka soitteli oviaukon kohdalla. Suuren suosion sai Hekan, Matin, OP:n, Pastiksen ja Ilkan laulama "häälaulu" Joo Sõber joo, johon paikalliset innolla yhtyivät.

Ruokailun jälkeen päästiin sitten itse asiaan: tanssia, laulua ja leikkejä kolmessa kerroksessa! Ylimmässä oli hauska mummo-duo, joka soitteli kurtulla ja jonkinlaisella sähkökanteleella ikivihreitä. Aidot "liinalakkneidut" pyörittivät pohjoisen poikia parketilla, ja välillä otettiin baarissa aidot "juunikuu öölit". Jossain välissä juhta-Helle sanoi Ilkalle: - Kas ma saan pidellä pilliäsi? (Ja alkoi repiä hanuria...) Loppuillasta mieskvintetti kantaesitti matkalaulun Pyhä paikka, mutta se taisi kyllä mennä taustaelämöinnin (ja muutaman extra juunikuu öölin) takia harakoille. Hyvästelimme ystävämme, jotka intoutuivat ylisanoihin: - On tore veeta õhtut Kuressaare Kohvikus Veski nii lõbusate, mõnusate ja lauluhimuliste inimeste seltsis. Täname kauni kontserdi eest!

Yöllä hotellissa meitä odotti upea yllätys: Riina oli järkännyt meille saunan! Tosin sinne ei tainnut jaksaa kuin puoli kuoroa, mutta tunnelma oli sitäkin mainiompi. Maailmaa paranneltiin tiettävästi myös kuutamoisilla hiekkadyyneillä, kunnes itse kukin pikku hiljaa kallisti päänsä kanatyynyille aamun ensimmäisten mustarastaiden ja punarintojen tuudittaessa meidät hyvin ansaittuun uneen.

su 24.5

Sitä hiekkarantaa piti vielä aamullakin käydä ihailemassa. Kaikki taisivat poimia pieniä rantakiviä muistoksi, mistä Ilkka sai aiheen varoituksen sanaan: - Jos kaikki turistit poimisivat rannalta miljardi kiveä, niin kymmenen triljoonan vuoden kuluttua jäljellä ei ole kuin tuhatkunta biljardia... (laskutoimituksen tässä vaiheessa hänet hiljennettiin ystävällisesti mutta päättäväisesti).

Tunnin verran ehdittiin tutustua myös Kuressaaren idylliseen kaupunkiin, jonka keskusaukiolla oli puolen päivän aikaan käynnistymässä jonkinlainen lasten tanssiesitys. Virkistäydyimme kohvikissa lasillisen verran, minkä jälkeen suunnistimme bussilla Kuressaaren kylpylään moikkaamaan vielä Tuulia, joka toimi laitoksen administraattorina. Lupasimme tulla joskus paremmalla ajalla mutapainimaan hänen kanssaan.

Kotimatka tultiin vähän eri reittiä kuin tullessa, mutta päästiin sentään vähän liiankin hyvissä ajoin Tallinan reisisaddamiin. Matka sujui etupäässä laulaen ja nukkuen. Hallitus kierrätti neljää eri ilmoittautumislistaa tuleviin koitoksiin, joista ainakin ensi kevään Unkarin-matka tuntui saavan sataprosenttisen kannatuksen! Pastori antoi kollektiivisen synninpäästön tietyin varauksin kaikille, jotka olivat älynneet tulla sitä pyytämään.

Satamassa bongasimme harvinaisen lajin menneisyydestä: PKK:n johtaja 17 vuoden takaa - Paavo Alanne! Sitä jälleen näkemisen riemua, minkä tämän muinaismuiston näkeminen synnytti! Mies, jonka kanssa monet meistä ovat viimeksi reissanneet juuri Tallinnassa, kertoi olleensa itsekin kuoromatkalla ja "julistaneensa" eestiksi koko keikan. Lauloimme yhdessä Kiigelaulun ja astuimme Georg Otsiin - samaan laivaan, joka jo neuvostovallan aikaan kuljetti PKK:ta.

Laivassa oli valtaisa tungos, eikä yhteistä sitsinpitopaikkaa tahtonut millään löytyä. Niinpä tyydyimme ruokailemaan ja nauttimaan olostamme pienissä ryhmissä eri puolilla paattia. Taisivatpa Markku ja Ari vetää parin tunnin sikeätkin yhteisessä pakaasihytissämme. Egen - tuon aamu-vesperteatterin mallilampaan - tulevia häitä puitiin joukolla, ja asianmukaisia ohjeita annettiin. Mieskvartetti lupasi kuitenkin käyttäytyä "suht siivosti" paikan päällä.

Helsingissä olivatkin sitten taas Kovasen mustavalkeat pikkubussit valmiina kuin partiopojat ojossa kuskaamaan reissussa rähjääntyneet taiteilijat kotijoukkojen nuhdeltaviksi (Tarskalle mm. ilmoitettiin puhelimitse, ettei viereen ole tulemista ennen tunnin suihkua...). Niinpä niin. Ei neito Viron rannikon unhoita milloinkaan...

Sanottua:

"ei olee" = sopiva eestinkielinen vastaus lähes kaikkeen

Kas siit see viiru virkenee = Siitä se ura urkenee

Minkä sopraano lupaa, sen altto pitää.

Virtsun rannalla: - Onkohan tuo sitä virtsurakkolevää?

Runollinen hukuttamisoperaatio: Vihdoinkin Pamelan veteen saan!

Kuoron henkinen ja fyysinen yhteys lisääntyy:
Mirkun reisistä rasvaimulla poistettavasta selluliitistä tehdään Pastorille hauikset!

Pupurotti: - Miten tää viina voi mennä päähän näin äkkiä?
Tarska: - No kun siellä on vissiin tyhjää tilaa niin paljon.

Ilkka: - Tarjoilija, yksi appelsiinimahla.
Tarjoilija: - Mutta siinähän ei ole alkoholia!