Usko tai älä! > Hummerikeikat > “Wash & GO” – Washingtoniin “perinteisin keinoin” -04

Usko tai älä! - Hummerikeikkojen kohokohtia

“WASH & GO” – WASHINGTONIIN “PERINTEISIN KEINOIN” –04

Hummeripoikien keikka “Millenium”-palkintogaalassa Dipolissa kesäkuussa –04 johti mielenkiintoiseen sananvaihtoon Millenium-lautakunnan puheenjohtajan Jaakko Ihamuotilan ja Suomen Washingtonin suurlähettilään Jukka Valtasaaren välillä:

JV: - Mainio show! Mitenköhän noita poikia saisi houkutelluksi tuonne Atlantin taakse...?
JI: - Käsittääkseni siihen löytyy kyllä perinteisiä keinoja!

Ja niin sitten puhelin soi elokuussa ja lähetystösihteeri Tuula Yrjö-Koskinen tiedusteli, olisiko allakassamme tilaa marraskuun 18. päivän kieppeillä... – Haluaisimme teidät kernaasti lähetystörakennuksemme 10-vuotisjuhlallisuuksiin!

Nopea tsekkaus paljasti, että siellä oli. Tai jos ei ollut, niin sitä järjestettiin.

Alkoi kiivas mutta harkittu meilinvaihto Tapiolan ja Washingtonin välillä. Kävi ilmi, että meiltä odotettiin samantapaista kontribuutiota kuin Dipolin juhlissa eli viisiäänistä kokoillanjuontoa + räätälöityä showmeininkiä (englannin kielellä, kutsuvieraina n. 130 Suomen kannalta tärkeää washingtonilaista).

Perussuunnittelu ja matkan käytännönjärjestelyt toteutettiin Yrjö-Koskisen, pressineuvos Kristiina Heleniuksen ja assistentti Benita Lindströmin kanssa. Kun yksityiskohdat laulutekstejä myöten alkoivat olla valmiina, Ilkka soitti vielä lähettiläälle ja varmisti, että oltiin myös tällä tasolla samaa mieltä agendasta.

Yhdet konjakinhuuruiset treenitkin pidettiin viikko ennen matkaa – B-sanoja kehiteltiin ja spiikkivuorojakin jaettiin poikkeuksellisesti “hyvissä ajoin”. Kaikki alkoi olla hanskassa...

Ti 16.11

Sika-aikaisin yhteistaksilla lentokentälle. Köpiksen lentokenttätyöntekijälakko oli sopivasti päättynyt edellisenä aamuna, joten pysyimme alkuperäissuunnitelmassa vaihtaa konetta Kastrupissa. Helsingin lähtöselvityksessä kysyttiin tytöltä “smogile”-tarroja, kun “fragile”-tarrat tuntuivat ylimitoitetuilta. Heti turvatarkastuksen jälkeen törmättiin vanhaan PK-laiseen, Teevi Nurmiseen, jolta ainakin Pasi oli juuri ostanut sen bändin levyn – terhakkaan meilimainonnan tuloksena.

Kööpenhaminassa oli nelisen tuntia aikaa nauttia smørrebrødiä ja vähän treenata keikkaohjelmistoa. Atlantin ylitys oli yllättävän nopea, matkalla katsottiin Harry Potteria ja torkuttiin. Pasi syventyi pirullisen jännittävään “Da Vinci –koodiin”. Iltalehdestä luettiin, että Paula Koivuniemi on “hyvin jännittynyt” päästessään laulamaan Dallasissa, hotelli Marriotissa Suomen itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa... (heh!)
New Yorkin jäljellä olevat pilvenpiirtäjät kiilsivät upeasti aurinkoisessa säässä (Matinkylän Iso Omena oli kuitenkin toisten mielestä vielä hienompi, toim. huom.).

Dullesin kv. kentällä jouduttiin perusteelliseen syyniin: ekaa kertaa ainakin meikäläiseltä otettiin sormenjäljet ja silmäkuva! Onneksi kuitenkin lopulta päästiin maahan. Otettiin kaksi “Washington Flyer” –taksia ja köröteltiin “liikennehillossa” vajaa tunti hotellillemme (Holiday Inn Georgetown, n. ****, Wisconsin Av.). Meidän (IA, PH, JV) pakistanilainen kuskimme tiesi välttää jotain vielä ruuhkaisempaa tieosuutta, joten olimme perillä n. 30 min ennen Lauria ja Randya.

Sviitti oli hieno: kaksi vierekkäistä huoneistoa, joita yhdisti väliovi, kaksi king-size parisänkyä ja vuodesohvaa. Arpa (lue: Ilkka ja Pasi) heitti Laurin sohvalle. Jukka ja Randy jakoivat sovinnolla toisen paripunkan. Muuten loistava varustus (mm. kolme telkkaria!), mutta pölyävästä kokolattiamatosta tuli miinuspisteitä.

Respan tummaihoinen Trainee-tyttönen osasi pyytää luottokorttia Ilkalta, joka tyylilleen uskollisena ilmoitti olevansa kotoisin Richmondista (muut olivat “Poormondista”...). Hotellin johdon edustaja lirkutteli lipevästi juuri ne sanat, joita olimme tottuneina amerikankävijöinä jo ehtineet odottaakin: - ...and don’t hesitate to contact me, if there’re any problems or inconvenience whatsovever... Tästä tarttui meidän keskinäiseen sanavarastoomme ilmaisu “hesitoida”(Pasi, ethän hesitoi herättää minua, jos kuorsaan).

Matkalaukkujen purkamisen jälkeen hypättiin hotellin shuttle-kaaraan*), jolla päästiin ilmaiseksi parin kilometrin päässä, Massachusetts Avenuella sijaitsevaan Suomen suurlähetystöön, jossa oli alkamassa Heikki Sarmanto / Juhani Aaltonen -jazzduon kutsuvieraskonsertti. Lähetystörakennus näytti Ilkasta oudon tutulta, kunnes muistui mieleen, että täällähän tuli käytyä –95 Kauppiksen mieslaulajien kanssa (tuolloin samainen suurlähettiläs tarjosi pelkkää mehua – seikka, josta mm. laulajaveli I. Laurmaa on vieläkin rantakäärmeissään!).

*) Shuttle-kaaraa tilatessa aiheutti pientä hämminkiä se, että painetuissa ohjeissa kehotettiin tilaamaan auto 15-20 min etukäteen, mutta Trainee vakuutti, että “sen kun vain kävelette pihalle, niin kulkupeli ilmestyy eteenne”. No siinä paloi sitten parikymmentä minuuttia odotellessa – ja melkein jo hihatkin...

Rakennuksen piirtäneet arkkitehdit Markku Komonen ja Mikko Heikkinen olivat istuttaneet talon varsin ahtaaseen rakoon metsäisen jyrkänteen ja valtaväylän väliin, mutta lopputulosta olikin sitten kehuttu laajasti! Talo oli keikkunut jo vuosia “Washingtonin kaunein rakennus” –äänestyksissä. (Hmm... asiasta voidaan olla monta mieltä..). Toimivantuntuinen yksityiskohta oli kuitenkin sisääntulokerroksesta varsinaiseen pääsaliin laskeutuvat kaareutuvat portaat.

Ennen varsinaisen konsertin alkua nautittiin cocktaileja ja tavattiin kaikki tärkeät henkilöt: lähettiläspari Jukka ja Ethel Valtasaari, pressineuvos Kristiina Helenius (joka oli myös kuullut meitä jo Dipolissa), lähetystösihteerit Tuula Yrjö-Koskinen ja Benita Lindström. Tavattiin yllättäen myös Timo Partanen, ent. dominantelainen, joka oli täällä tekemässä väitöskirjaa, vaimo työskenteli lähetystössä. Myös eräs Rauma-Repolan entinen johtaja kävi moikkaamassa – nykyään kuulemma Finpron hommissa.

Itse konsertti oli suoraan sanottuna nukuttava – no, ehkä osasyynä pitkä lentomatka. Varsinkin Lauri ja Ilkka pilkkivät lahjakkaasti. Pasi herätteli aina välillä kuiskaamalla:
– Hyvät sääret kello kahdessa. Kuulimme Sarmannon (piano) ja Aaltosen (tenorisaksofoni) esittäminä toinen toistaan samanlaisempia kappaleita parisenkymmentä, kaikki edellisen sävellyksiä. Heikin olen tavannut parikin kertaa jenkkimatkoillani (Seattle –83 ja New York –93), Junnusta on vain hämäriä muistikuvia “Tasavallan Presidentti” –progebändin ajoilta. Keikan jälkeen kerroinkin miehelle 30 vuoden takaisen välähdyksen Intro-nuortenlehden sivuilta, jossa otsikoitiin “Tasavallan Presidentti söi rotan!”. Kaima naureskeli vaivautuneena, mutta kertoi kyllä muistavansa tapauksen.

Illallinen syötiin seisovasti pöydästä, seurusteltiin sivistyneesti puolisen tuntia (totuteltiin pienpuheeseen: – Yes, we love you back! Marvellous indeed! Absolutely fabulous, oh yeah...) ja saatiin kyyti isolla pikkubussilla takaisin hotellille.

Ensimmäisen yön kohokohtia: Pasi kuorsasi ja nyki peittoa itselleen tuon tuostakin. Seuraavana päivänä päätettiin olla hesitoimatta ja pyytää kummallekin omat nukkumavetimet!

Ke 17.11

Rämpylä yritti herätellä Jukkista herkällä aamulaululla: tämä havahtuikin jossain vaiheessa ja poisti korvatulppansa: – Ettäkö mitä...?
Late valitteli kylkiluitaan ja Ilkka söi Burana-levyjä niskakipuihinsa, mutta muuten oltiin suht lyönnissä.

Hotellin ylenpalttinen aamiaispöytä yllätti! Siitä huolimatta eräät meistä tankkasivat aluksi pääasiassa makkaroita, pannukakkuja ja vaahterasiirappia – vaikka viereisessä pöydässä samoja tuotteita hotki täkäläisen ruokakulttuurin parisataakiloinen varoittava esimerkki.

Kävellen lähetystöön klo 10:ksi. Saatiin heti esimakua, miten tärkeästä tilaisuudesta oli kyse: yhtä vaivaista illallista varten neukkariin kokoontui 13 ihmistä (Tuula, Kristiina, Benita, kaksi nuorta Annaa, Valtasaari ja me – Sarmanto ja Junnu tulivat hieman myöhässä). Lähettiläs pudotti esikuntansa järkytykseksi pommin heti kättelyssä ilmoittamalla, että juhlat päättyvät sitten tasan klo 22.00 eikä yhtään yli: – Bushin hallintoaikatauluihin tottuneet diplomaatit eivät viihdy missään tapauksessa pidempään!

No, siinä ei auttanut, kun ruveta lyhentelemään tyttöjen suurella vaivalla rakentamaa minuuttiaikataulua 45 minuutilla: alkua vartilla aikaisemmaksi, Sarmannolta pois10 minuuttia, meiltä Valomerkki, loppuun hieman pidempi poistumisliukuma...
Leikkisällä sanailulla puolin ja toisin valmistauduttiin kohtaamaan illan haasteet. Tytöt huomasivat pian, että taisi ollakin hyvä, ettei heitä ollut sijoitettu meidän “taiteilijapöytään” (pelkäsivät ilmeisesti nauravansa väärissä kohdissa)...

Valtasaari jäi vielä puoleksi tunniksi nojailemaan kanssamme flyygeliin ja “kertomaan tarinoita”. Panimme merkille mm. hänen mieltymyksensä juhlatilan suureen maisemaikkunaseinään, josta heijastui “arkkitehtonisia ratkaisuja oivasti täydentäviä reflectioneja”. Tämä yksityiskohta piti tietenkin oitis sisällyttää laulujemme sanoihin! Muutenkin jouduimme sorvaamaan varsinaista “päivänsankarilaulua” uuteen uskoon: kävi nimittäin ilmi, ettei lähettiläs vastoin sihteerinsä antamia tietoja ollutkaan vielä yli vuoteen jättämässä asemapaikkaansa. Kuulimme myös anekdootteja muista lähettiläistä (mm. “poikkeuksellisen komeasta” Procopésta), ja että kesällä hämärässä liikenneonnettomuudessa menehtynyt oopperätähti Tapani Valtasaari oli Jukan “ottoserkku”.

Kävellen takaisin hotellille (jouduttiin oikeisemaan pienen metsätaipaleen kautta, mutta ei se tahtia haitannut). Ostettiin kaljaa ja alettiin sorvata “House of the Rising Suniin” uusia säkeistöjä. Treenien lomassa hyvä fiilis – “snadi- ja bulivarius”-vitsejä singahteli kuin teekkariaikoina! (Painokelvottomista julkaistakoon“...have a toast while Monica sucks the Bill” –yritelmä). Emme hesitoineet paljonkaan!

Sitten taksi alle ja nähtävyyksiä ihmettelemään! Harvasanainen kuski. Lauri valisti meitä, että Washingtonin asukkaista yli 50 % on neekereitä. Sen uskoi kyllä helposti, kun katseli ympärilleen, olisin itse arvioinut luvuksi jopa 75 %. Pasille tuli yllätyksenä Valkoisen talon urbaanihko sijainti: – Höh, luulin, että sen ympärillä on pelkkää puistoa ja viherkenttää! Jukka taas oli mielessään sijoittanut Washington-muistomerkin (se halvatun iso obeliski, joka näkyy aina uutiskuvissa) VT:n läheisyyteen, mutta sehän olikin aivan eri paikassa! Ja ainakin Ilkka ja Pasi tunnustivat ei-tienneensä, mistä Washington D.C.:n kirjaimet tulevat (“District of Columbia”, toim. huom.). Kylläpäs me sivistyttiin!

Vietnamin sodan ja Korean sodan muistomerkit kiveen hakattuine loppumattomine vainajaluetteloineen hiljensivät, kuten myös salamurhan uhriksi joutuneen presidentti Abraham Lincolnin valtavankokoinen pyhättö istuvine näköispatsaineen. Elokuvien “Forrest Gump” ja “JFK” tapahtumapaikkoja vilisi silmissä. Obeliskin eteen oli ovelasti rakennettu lampi, josta pysti tyynellä säällä heijastui komeasti: näin saatiin lähes samalla rahalla kaksi obeliskia!
Kanadanhanhia, kottaraisia ja jotain carduelis-suvun edustajia pyöri jaloissa, mutta muuten linnut olivat tässä puistossa vähissä. Ai niin, rohkeanuteliaita oravia oli myös – yksi puraisi Ilkkaa käteen!

Hyvin näyttävä oli myös tänä vuonna valmistunut 2. maailmansodan muistomerkki: valkoista marmoria (tai vastaavaa) ei oltu näissä patsaissa ja rakennelmissa säästelty. Kaikki Yhdysvaltain osavaltiot olivat saaneet rakennelmassa omat pystinsä, mikä innoitti maantieteelliseen sanailuun. Päivän kuivimmasta vastasi Ilkka: – Tuleeko oregonilaisia? kysyi kannibaalipizzerian myyjätär asiakkaalta.

Nähtävyyksien kiertely alkoi tuntua jaloissa ja kurkussa, eli alettiin vähitellen valua kohti keskustan kapakoita. Lauri oli tietävinään näillä main jonkun pikkupanimon, josta saisi oivaa paikallisjuomaa. Sitä etsiessä hylättiin ensin Ollie’s Trolleys –niminen räkälä, jonne Ilkka ja Pasi olisivat jo kernaasti poikenneet, muut eivät. Sitten törmättiin Capitol Breweriin, josta sai erinomaista bitteriä ja kölschiä! Neuvoa-antavilla olikin suotuisa vaikutus: lähes seuraavassa kadunkulmassa tuli vastaan Laten etsimä Harvard’s, josta sai ohraliemien lisäksi pehmeää Wild Turkey –viskiä, jota Ilkka halusi Turkin EU-neuvottelujen vauhdittamiseksi. Tunnettu viskinvastustaja Pasi oppi, että skottilaiset sanovat “whisky” ja irlantilaiset “whiskey”.

Taksilla takaisin kämpille. Siivooja oli tuonut tuplapeitot, mutta ei ollut vaivautunut petaamaan niitä paikoilleen. Siitä suivaantuneina pidettiin pienet laulutreenit.

Klo 18.00 tavattiin aulassa Jukan täkäläinen kollega “Jack in the Box” (oikeaa nimeä en tainnut edes kuulla), jonka kanssa lähdettiin illalliselle läheiseen Old Europe –nimiseen wieniläispaikkaan! Siinäpä sitä sitten herkuteltiin, siististi seurusteltiin ja harrastettiin pienpuhumista. Kysyessäni Jackilta, miten tämä suhtautui Mr. Bushin uudelleenvalintaan, häneltä oli mennä ruoka väärään kurkkuun: – What!? Tuollaista ei ole tapana kysyä! No, HU päätti hyvitykseksi tarjota pojalle tämän illan – ja vielä laulun kanssa: hillitty versio Creole love callista ihastutti myös muita ravintolan harvalukuisia asiakkaita. Mutta jouduttiin silti maksamaan...

Noloaikaisin nukkumaan. JV, PH ja LK nuokkuivat sitä ennen täydessä unessa pari tuntia TV:n ääressä...

To 18.11.

Velttoilua ja päiväkirjan tekoa. Lauri esitti mielenkiintoisen teorian yhdysvaltalaisnaisten ruumiinrakenteesta. Teoriaa sovellettiin ääneen mumisten vastaantulevien satunnaisotoksien kohdalla hissille mentäessä.

Aamiaisella etiopialainen tarjoilijatyttö pisti Pasille jauhot suuhun, kun mies vähän liian tuttavalliseen sävyyn alkoi kehuskella käyneensä Addis Abebassa: – Then you must be my brother! heläytti tyttö ja häipyi keittiöön. Siinä ei maailmanmiehenkään reaktiokyky kehittänyt pikaista vastasukkeluutta...

Klo 11.00:ksi käveltiin jo tuttua reittiä lähetystötalolle sound checkia varten. Paikallinen äänihemmo oli järjestänyt aivan erinomaiset olosuhteet illan keikkaa varten: jo tarkkailumonitorien koko muistutti, että nyt ollaan Ameriikassa!

Sarmannon ja J. Aaltosen kanssa käytiin läpi illan yhteisnumero “Blondin vesilasit”, jonka maanmainiosta englanninnoksesta vastasi tenorilupauksemme J. Vaari.

Käpyteltiin takaisin hotellille. Muut lähtivät Georgedowntowniin “ostopeijooniin”, IA jäi katsomaan Bill Cosbya telkkarista. Loppuiltapäivä meni spiikkien, sanojen ja stemmojen hiomisessa. Pohdittiin mahdollisen ylimääräisen tarvetta... ja vedettiin varmuuden vuoksi läpi myös Finlandia-hymni.

Hotellin seinillä roikkuvista “No smoking” –kylteistä huolimatta vedettiin rohkeasti smokit ylle ja viriteltiin mirrejä (ojenneltiin solmukkeita, toim. huom.)

Kello 19.30 koitti sitten vihdoin suuri hetki: hyvinpukeutunutta väkeä alkoi lappaa sisään limojen uumenista sveitsiläisellä tarkkuudella. Lähettiläspari hymyili joka suuntaan kuin Hangonkeksi, ja jengi aloitti shamppanjalasi kädessä iloisen puheensorinan: – Well, jees, indeed... absolutely gorgeous! Fascinating! I love you back! How nice? Oh, that nice!? Who are you?

Klo 20.04 saimme vihdoin lähettiläältä merkin: kaksi sormea pystyssä, jonka tulkitsimme kahdeksi minuutiksi (vaikka Jukka olisi kyllä vienyt hänelle tuplaviskin...). Aloimme ryhmittäytyä mikrofonien eteen...

20.06 se sitten alkoi – ja tältä näytti illan etukäteen kaavailtu kulku:

Suomen Washingtonin suurlähetystön

10-vuotisjuhlagaala 18.11.2004

Ladies and gentlemen, kindly move to your tables!

LK: Barber of Savonlinna

PH: North of the White House

North of the White House, down Embassy Row
That's where I fell in love
when stars above came out to glow
An now as I wonder my thoughts never go
North of the White House, down Embassy Row

She was a picture in old Finnish lace
Just for a tender while
I kissed the smile upon her face
For it was November and I loved you so
North of the White House, down Embassy Row.
Jaba-daba-doo...

IA: Jukka Valtasaaren kutsulaulu
(mel. “Flintstones”)

Jukka Valtasaari
is about to give a splendid talk
It better be a good one
Otherwise away we all will walk

But we shed no monumental tears
He is still a speaker without peers.

So let us welcome Jukka
He is going to give us five – no!
to give us four – no!
to give us three minutes!

10-v. juhlavideon juontolaulu

While having fun and in between
Turn your eyeballs on the screen
We will show a house
that's always nice and clean!

Sarmannon kutsulaulu:

:,:I would like to hear some hits of Heikki:,:
Let’s hear some “touch of gold,”
they are beautiful and bold.
Sarmanto is number one!

Sarmanto, the floor is yours,
Aaltonen, the floor is yours!

Let’s hear now “touch of gold,”
they are beautiful and bold.
Sarmanto is number one!

JV: House on the Embassy Row

There is a house in Washington
They call it the Jewellery Box
It's been the joy of many a poor boy
who's lost it all but his socks

Oh, ambassador, tell everyone
To do like you have done
To enjoy that house in Washington
That reflects the rising sun.

Fill your glasses to the brim
With Finlandia on the rocks.
Long live that house in Washington,
They call the Jewellery Box.

TR: Creole love call

IA: Budweiser and Miller

LK: Why did you say goodbye

JV: The water glasses of a blonde girl

A blonde girl when she hits the bed each night
she puts upon her bedside table
two water glasses with a full and an empty label
I wondered for the purpose of such an odd routine
and phoned this blonde I kind of knew in town
to ask "What does it mean?"

She told me: "Baby you don't understand
simply 'cause you are a man
Tell ya boy it's not a fake
the secret is a piece of cake
How could I know at bedtime
how could I tell in advance
if I’m thirsty waking up,
just can't take the chance!"

Ilta sujui yli odotusten, tarjoilu pelasi kuin rasvattu eikä minuuttiaikataulukaan pettänyt! Ainoa havaittu skandaalinkäryinen hetki koettiin, kun pressineuvos Heleniuksen miehen kännykkä pärähti soimaan kesken Sevillan parturia... (moukka ei edes sulkenut puhelintaan, vaan alkoi iloisesti joristen valua kohti keittiön ovea!).

Amerikkalaisyleisö hörähteli Laten avausspiikin vitseille jopa enemmän kuin olisi ollut kohteliasta. Hummeripoikien nimen kaksimielisen merkityksen yhteydessä viittaus tuoreeseen Monday Night Football –skandaaliin oli loistava esimerkki LK:n tilanne- ja tyylitajusta!

Sarmanto ja Junnu istuivat meidän pöytänaapureina ja olivat omien sanojensa mukaan “aivan äimänkäkinä” suorituksistamme. Naapuripöydän senaattorinrouva pyysi Lauria luokseen ja kysyi sitten aivan silmät vesissä: – How on earth this is possible!? You come from such a tiny country and you joke in our language about our habits! And you seem to have amazingly detailed knowledge about American life...! Stunning!!!

Ilkan toisella puolella istui muuten venäläinen (!) valokuvaaja, joka oli useammankin kerran jo saanut vastata kysymykseen, “oletko kaksoisagentti?”: – En myönnä enkä kiellä.

Jouduttiinhan me se ylimääräinenkin sitten vetämään: Valtasaari viittilöi loppuaplodien aikana siihen malliin, että jotain vielä! No, pikaisella päätöksellä nykäistiin esimerkki Suomen kielen sointuvasta käytöstä, suoraan laki- ja asetuskokoelmasta: Valomerkin jälkeen.

Ja toki vielä serenadit lähetystön työläisnaisille (Lasinkuultava laulu) ja Ethel-rouvalle (Oi herää armas). Ja Edustusto valvoo siunatuksi lopuksi. Kohta, jossa tarkastellaan “ruumiin Suomeen kuljettamiseen liittyviä käytännön järjestelyjä” huvitti tätä paikallista arkkukamaa (käyttääkseni rva Lenita Airistolta takavuosina oppimaamme ilmaisua).

Lauri jutteli pitkään erään hopeatukkaisen herran kanssa, jonka mielestä me elättäisimme itsemme kevyesti New Yorkissa laulamalla! Saman kaupungin kulttuuriattasea Ilkka Kalliomaakin kävi sujauttamassa käyntikortin ja lupaili jo keikkaa syksyllä –05 Manhattanille! Luvattiin tulla, jos ei satu pyykkipäiväksi... Kaikki puhuivat sujuvasti Hummeripoikien kansainvälisestä läpimurrosta – jo kolmas peräkkäinen syksy jenkkilöissä... Breakthrough suomentui mukavasti “jarruläveksi”, joka olikin sitten loppumatkan yleisimmin käytettyjä sanoja.

Valtasaaret olivat haltioituneet aamulla jättämästämme Humppalehti Optiosta ja kutsuivat itsensä muitta mutkitta Porkkalaan ensi suvena. – Ja huomenna voisitte tulla laulamaan tänne lähetystöön sen “Only W:n”, jonka jouduimme valitettavasti sensuroimaan illan ohjelmasta ulkopoliittisesti arveluttavana!

Taksia kun ei saatu heti, niin Valtasaari lähetti oman autonkuljettansa heittämään meidät komeasti mustalla Lincolnilla kotiin.

Pe 19.11.

IA aamulla tarjoilijalle: – Ette ehkä usko, mutta teimme eilen kansainvälisen läpimurron. Tuokaapa sen kunniaksi lisää kahvia!
Juhlatunnelmissa muroihin kaadettiin suklaajuomaa. Kielivirtuooseilta käännöksetkin alkoivat jo sujua:
– Lyö tietä, Jaakko! (Hit the road Jack)
– Tulkaa päälle, antakaa minulle jarrua! (Come on, give me a break)
– Oletko Unkari? Kyllä, olen tähtisiipi. (Are you hungry? Yes, I’m starving)
– From inch to work! (Tuumasta toimeen)

Sitten ostopeijoonikerrokselle: metroasema Foggy Bottomilta (se käännettiin kotoisasti “Homeperseensuoksi”) Pentagon Cityyn, joka sijaitsi oikein ulkomailla eli Virginian osavaltion puolella. Viisitahokkaan muotoinen puolustusministeriö Pentagon nähtiin vilaukselta metron ikkunasta! Tuonne ne ählyt siis ohjasivat sen kolmannen lentokoneen silloin 11.9...

Pari tuntia kiertelyä Mall-ostoskeskuksessa, IA osti Macy’s –kaupasta Hummeri-auton mallisen CD-soittimen!

Sitten kaikkien etukäteen kehumaan, uuteen inkkarimuseoon – joka osoittautui kyllä melkomoiseksi pettymykseksi, muistutti lähinnä kotoista Kiasmaa. Seisovan Härän peräpukamavoidetta tai kenraali Custerin alkuperäisten satulahuopien varastoa ei löytynyt. Helvetin kalliita käsitöitä kyllä olisi löytynyt: sadalla tonnilla olisi saanut jonkun arapaholaisen omin pikku alkuperäiskätösin kirjaileman liinan! – Puhukaa atrapaskaa! sanon minä. Ei saatu aikaan edes pientä komanssinpoikasta apassitytön kanssa.

Capitol-kukkulaa (paikallista eduskuntataloa) kuvattiin vielä kunnon turistityyliin ennen kuin hakeuduttiin taas oluelle. Kaljapaikka löytyikin vanhalla rutiinilla. Tarjoilijana kunnostautui viehko Alex, jonka ikää arvuuteltiin oikein vetoa lyömällä. Ja Rämpylähän siinä sen voittopotin korjasi, kun tyttö ilmoitti juuri täyttäneensä 24 vuotta. Sitä muikeaa hymyä, jonka se liimasi ykkösbassomme naamalle, ei taidettu onnistua pyyhkimään pois vielä paluulennollakaan... Laulettiin ladylle Evaline, jonka tämä vastaanotti tyynen rauhallisesti. Samoin kuin ylätyylisen vastauksen tiedusteluun, missä asuimme: – We live in Holiday Inn Georgetown, room 5112...”

Kun kysyttiin hienotunteisesti, tietäisikö Alex suositella jotain “steak housea” illallispaikaksi, hän hieman kummissaan kysyi, miksemme syö täällä heillä: – This is steak house, for God’s sake... Tähän Lauri: – Well, we’re looking for a bit more expensive place and... – Yeah, the money ain’t a problem, ma’m! heitti Ilkka väliin. – Me voidaan kyllä nostaa hintoja, jos se siitä on kiinni, yritti Alex vielä, mutta joutui sitten kuitenkin taipumaan ankaran ylivoimamme edessä. (Vieläkään en oikein tajua, miksi sieltä piti lähteä, mutta ehkä tämäkin asia joskus vielä valkenee...).

Tässä välissä käväistiin Jury’s –hotellilla (Dupont Circlen alueella) etsimässä Ilkan vanhaa sähköteekkarikamua Larmin Ullaa, jonka kuultiin reissaavan täällä jossain konferenssissä, mutta rouva oli paha kyllä ehtinyt tsekata itsensä ulos n. puoli tuntia ennen tuloamme! No, säästyipä smokkihoidolta...

No, sitten hiippailtiin parin korttelin verran eteen päin... ja taaksekin päin, kunnes löysimme itsemme “Front Page” –nimisestä viihtyisästä luolasta. Täällä pitkänhuiskea Lauren sai meidät pian unohtamaan koko Alexin (kuka se taas olikaan?), ja eipä aikaakaan, kun jo uudet pelimarkat lensivät pöytään: – Tää on taatusti alle 21!
– Höh, bullseye! Kato vaikka noita silmäkulmajuomuja... ja tahdikkaansivistynyttä käytöstäkin! Tällä kertaa nestori-Laten harjaantunut silmä osui oikeaan, tyttö oli 23. Viikon jättipotti (yhteensä 2,75 USD) matkasi Olariin.

Kotimatkalla tulikuumat kahvit ja donitsit Crispy Creme -pikakahvilassa. Hotellilla ihmeteltiin telkkarista korispelaajien kuumentuneita tunteita: Indianan ammattilaisneekeri hyökkäsi koko yleisön kimppuun, kun ei sietänyt äitiinsä kohdistuneita homosolvauksia ja häneen itseensä osunutta pehmeäreunaista juomatölkkiä. Massatappelua puitiin tiedotusvälineissä vielä koko seuraava päivä, ja näimme tilanteeseen johtaneet dramaattiset hetket ainakin viisitoista kertaa. Kaveri ei pelanne enää tällä kaudella... eikä vissiin äitinsäkään.

Iltakaljat vielä hotellin baarissa. IA ja TR pelasivat biljardia huonolla menestyksellä. Muut tissuttelivat baaritiskillä.

La 20.11.

Pakkausta ja laskujen selvittelyä. Hotelli yritti ovelasti rahastaa meiltä kaikenlaista ylimääräistä, mutta pysyttiin kovina poikina: – We’re you know hard fellows from Richmond, but there’s something rotten in our bill...

Lähtöhetkeä sävytti mielenkiintoinen ongelma: jääkaapissa oli vielä kaksikymmentä tölkkiä kaljaa, jotka oli ostettu sillä mentaliteetilla, että “kyllä ne juoduksi tulee...”. No, niitä sitten alettiin juoda / survoa käsipakaaseihin – lopputulos taisi olla, ettei yhtään sittenkään jäänyt kerrossiivoojille.

Muutama tunti käppäiltiin omaan tahtiin Georgetownin vilinässä ja tuhlattiin vielä viimeisiä taaloja. IA löysi postimerkkejä etsiessään yhdestä tupakkakaupasta harvinaisen sympaattisen aasin, joka tietysti piti ostaa eräälle kavioeläinfanille.

Kello 12.00 luovutettiin sviitti pois ja hypättiin takseihin. Meidän kuski oli hyväntahtoinen vanha afgaani, jonka kanssa oli mukava heittäytyä poliittiseen sanailuun matkan ratoksi.

Kentällä odottelua lähes viisi tuntia! Kirjoittelin postikortteja, ja ihmettelin ääneen Ihamuotilan Jaskan osoitetta. – Laitan vaikka “Jaskan veli, Hista, Espoo”. Eiköhän sen sieltä joku käännä eteen päin! Lähdin viemään kortteja laatikkoon.

Palatessani parin minuutin päästä kieriskeli muu kvartetti lähes lattialla:
– Et kyllä IKINÄ usko, kuka juuri tavattiin! – No, Condi Rice...? ehdotin. – No ei! JAAKKO ja TUULA IHAMUOTILA!!! Joku tummahipiäinen miekkonen seisoi sellaisen kyltin kanssa heitä vastassa ja mentiin kysymään, tunteeko hän heitä. “Hey man, I ain’t never seen the fellah in my entire life, man!” – Joten jäätiin odottelemaan siihen... ja sieltähän tuli yhtäkkiä äimistyneitä tuttuja! Jaska oli kuulemma ollut kovin ilahtuneen oloinen siitä, että hänen vihjeensä matkan järjestämiseksi oli tuottanut tulosta!

Turvatarkastuksen jälkeen tapettiin taas aikaa: Samuel Adamsia, roskaruokaa ja amerikkalaista jalkapalloa (joku unelmaottelu Laurin mielestä.. Michigan muistaakseni hävisi...). Myös tässä lajissa nähtiin joukkotappelu yleisön kanssa (ottelussa South Carolina vs. Clemson, toim. huom.)! On tämä esimerkillinen urheilukansa...

Suunniteltiin alustavasti Hummeripoikien 20-v. juhlia ja uusia lauluja. Muovipussista iloisesti virnistelevä aasini kastettiin ensin nimelle Donkey Hot (lausutaan “Don Quijote”) joka vääntyi samantien Condi Hotiksi vasta nimitetyn ulkoministerin mukaan. Hummerheimin baariin löytyi vielä matkamuistokyltti ennen koneeseen menoa.

SAS / United Airlines toi meidät hienosti kotiin – lumimyrskyn keskelle! Ostettiin kaikki iltapäivälehdet, mutta ainakaan vielä meidän jarrulävestä ei vaahdottu lööpeissä (eikä siitä, laulaako Pate Koivuniemi vuoden kuluttua Washingtonissa...)

Kotiin palattuamme saatiin sähköpostia Benitalta – ja otteita Washington Postista:

... at the Finnish Embassy, Ambassador Jukka Valtasaari's chef is the untitled champion of gingerbread castles and sugary delicacies. The embassy has been marking the 10th anniversary of its building with unique festivities in recent days.

The Lobster Boys, a group of Finnish comedians, did musical renditions last Thursday night, using their voices and bodies to imitate instruments. The lyrics of "House of the Rising Sun" were doctored into "House on the Embassy Row."

More soberly, 150 guests were entertained by jazz pianist Heikki Sarmanto and tenor saxophonist Juhani Aaltonen, two icons of Finnish jazz.

The embassy's modern glass building, at 3301 Massachusetts Ave., was inaugurated in November 1994. As part of its celebrations, the embassy paid tribute to D.C. schoolchildren and the 36 Washington trolley drivers who have made the building known to thousands of tourists....