Usko tai älä! > Hummerikeikat > Hummeripojat Willissä Lännessä -03
Usko tai älä! - Hummerikeikkojen kohokohtia
Hummeripojat Willissä Lännessä -03
Tapahtumaketju alkoi elokuussa 2002: Villa
Hummerheimissa saunomassa ollut Efore Oy:n (rapakon takanakin
vaikuttavan) johtaja Vesa Vihavainen lueskeli Hummeripoikien
15-vuotisjuhlajulkaisua Humppalehti OPTIOta ja kysäisi
puolihuolimattomasti Ilkalta, olisiko Hummeripojat mahdollisesti
käytettävissä puolentoistavuoden päästä
itsenäisyyspäivänä.
- Lennätte Texasiin vieraiksemme ja olette
pääesiintyjä sikäläisen kauppakillan
järjestämässä Suomen
itsenäisyysjuhlagaalassa...
- Jumantsukka! Oikea willin lännen kiertue!!! Soitan Tarjalle ja perun alustavan keikkavarauksemme! vastasi toimitusjohtaja.
No, perkele... kun sitten alkuvuodesta 2003 alkoi tippua
sähköposteja jenkkilästä siihen malliin, että
siellä ollaan edelleen tosissaan, uskalsin kertoa asiasta jo
pojillekin. Kaikki muut olivat lennossa mukana, mutta Rämpylä
joutui painamaan jarrua: - Tota noin... saattaa olla, ettei
työpaikalla suhtauduta ajatukseen pelkästään
positiivisesti... mutta yritetään!
Reunaehdot kuultuamme päätimme irrottaa
matkaan kokonaisen viikon - ja kierrellä vähän omaankin
tahtiin, kun nyt sinne saakka mentäisiin. Kauppakilta sitoutui
huolehtimaan matkalipuistamme ja Vesa lupasi majoittaa meidät.
Saimme kuulla, että gaalakonsertti olisi Irvingissä
5.12. hotelli Marriotin bankettisalissa ja että meidän
osuutemme olisi yhteensä 30 minuuttia. - Ja ohjelmiston on sitten
syytä olla huippulaatua, puolet englannin- ja puolet
suomenkielistä, evästi Vesa. Uskonnosta, Irakista ja Bushista
ei saa tehdä pilkkaa, muuten vapaat kädet!
GALA PROGRAM
Genetz: Terve Suomeni maa
Rossini: Barber-Q of Sevilla
Kennedy: South of the border
Kämpfert: Silmäni odottavat minua
Tanner: My darlingís in the country *)
Aaltonen: Texasissa kaikki on maailman suurinta *)
Aaltonen: Unlucky burglar *)
trad. Yellow rose of Texas *)
Ellington: Creole love call
Rigal: Dear waiter please hurry up!
trad. Theme of ìBonanzaî *)
*) kantaesitys
|
The Lobster Boys
Lauri Kärnä 1. tenor
Pasi Himanen 2. tenor
Timo Ranta-aho 1. bass
Ilkka Aaltonen 2. bass
Jukka Vaari any human sound
hu.consulting@hummeripojat.fi
www.hummeripojat.fi
|
Quartet Lobster Boys (in Finnish "Hummeripojat", the word has two meanings: 1. a lobster 2. a merry youngster)
was founded 1986 when Student Choir from Helsinki University of
Technology was taking part in a choir competition in Italy. All the
five members - five indeed, you're dealing with a big quartet - have
completed their studies of engineering at Helsinki University of
Technology.
As an a cappella singing group Lobster Boys is a
very flexible performer for different kinds of events. We like to be
admired on stage, but just as well it's possible for us to wander
around within the audience - performing for smaller groups at a time.
If the audience is less than 200 people we prefer to perform unplugged.
The repertoire of The Lobster Boys consists of
about 350 songs, most of which have been written or arranged by the
members of the quartet. We always strive for singing "tailor made" for
each customer. The feelings of the songs vary from traditional, solemn
anthems to sentimental serenades, humorous small "screen plays" and
joyful drinking songs - in 17 different languages.
So far (17 years) we've been singing in more than
1000 events - that makes 1.17 times in a week on the average. And yes,
weíve enjoyed every minute of it - at least almost...
We hope You'll enjoy our show in Texas!
|
Treenejä pidettiin syksyn mittaan Ilkan luona
Tapiolassa neljä kertaa - "villisikakonjakin" voimalla. Laurin
ansiokkaasti netistä kaivamaa materiaalia tutkittiin innolla, ja
vähitellen kiertueen raamit muodostuivat: Oklahoma City - Route 66
- Amarillo - New Mexico - Palo Duro Canyon...
Niinpä 29.11. aamulla klo 5.00 päästiin
matkaan! Muut paitsi Rämpylä, joka oli
päättänyt liittyä joukkoon vasta keskiviikkona...
La 29.11.
Lufthansa lennätti meidät turvallisesti
Frankfurtin kautta Dallasiin. Matkalla ajankulusta pitivät huolta
mm. Charlien enkelit ja lentoemo, jonka I:llä alkavaa
etunimeä arvuuteltiin varmaan viisi tuntia - joutui lopulta itse
kertomaan olevansa Ina. Niin, ja pojat saivat matkalukemisiksi
painotuoreen väriversion sarjakuvakirjasta ìHummeripojat
willissä lännessäî. Pasi taisteli kuumeen kourissa
koko lennon.
Aikaerosta johtuen oltiin reippaina perillä jo
iltapäivällä klo 16.00! Ensi töiksemme lunastimme
itsellemme Hertzistä "ränttykaaran", 7-hengelle
rekisteröidyn, automaattivaihteisen Ford-vanin, jolla kelpasi
kurvailla parin erehdyksen kautta oikealle baanalle!
Sää oli tuollainen kirpeänkuulas ja
syksyinen, mutta aurinkoinen. Löysimme annettujen ohjeiden
perusteella helposti Flower Moundin esikaupunkialueella asuville
Vihavaisille. Viimeisenä maamerkkinä oli autotallin edustalla
uljaasti liehunut, koripallotelineeseen kiinnitetty pieni Suomen lippu
.
Nelikymppiset Vesa ja Heli olivat neljine lapsineen muuttaneet
tänne kolmisen vuotta sitten (tai kolmine, viimeisin näytti
sen verran pieneltä ja ryppyiseltä, että oli vissiin
syntynyt vasta Jenkeissä). Vesa vetää siis
Efore-nimistä virmaa, jonka päätuotteita ovat erilaiset
jännite- ja virtalähteet. Työntekijöitä
Dallasissa n. 30.
Tulomuodollisuuksista selvittyämme Late avasi
muitta mutkitta telkkarin ja alkoi selitellä meille muille
jenkkifutiksen "hienouksia". Itse menin sekaisin jo siinä,
että vastakkain olivat Florida ja Florida State...
Illemmalla muut olivat kypsiä nukkumaan, mutta Late
lähti matsista piristyneenä edustamaan kööriä
isännän kanssa jollekin kokkareille.
Su 30.11
Thanksgivingday. Kiitoksia jaettiin oikealle ja
vasemmalle heti herättyämme, kunnes kuultiin, ettei se
olekaan tapana. Jotain periamerikkalaista siinä kuitenkin
täytyy olla, koska itse Bushkin kuulemma matkustaa aina
kiitospäiväksi sodistaan kotiin.
Jo ennen kuutta Laten partakone alkoi iloisesti surista
ja herätti koko revohkan. Kieltämättä olo tuntui
harvinaisen pirteältä, joten laittauduimme vähin
äänin, ilman aamiaista ja perheen herättämistä
matkaan. Kello oli tasan 6.00, kun kaarsimme Vesan pihasta suureen
tuntemattomaan. Matkamittarin lukema merkittiin muistiin. Kuskinpukilla
istui Jukkis ja kartturina Late.
Koska säätiedotus oli luvannut aurinkoa ja
plusasteita, otimme alkuperäisen suunnitelman mukaan kurssin kohti
pohjoista ja Oklahomaa. (Lumikeliuhan alla olisimme lähteneet
kaakkoon ja Louisinan jazz-lakeuksille).
Ajelimme halki jouluvalojen loisteessa uinuvien
lähiöiden. Pasi mittautti enää 36,7 lukemat, mutta
nyt vuorostaan Ilkka alkoi tuntea ilkeitä kurkkukivun oireita.
Remy Martinin voimalla päästiin pikku hiljaa matkatunnelmaan.
Ensimmäiset luontohavainnot: yliajettu opossumi,
haukkoja ja haikaroita... Junkfood-paikkoja vilisi silmissä:
MacDonald's, Burgerking, Kentucky Fried Chicken, Denny's, Wendy's...
Ai niin... jokaisella sillalla pysähdyimme
liikennemerkin kehotuksen mukaisesti ihailemaan jäitä ("Watch
for ice on bridge").
Kello 7.00 ylitimme osavaltion rajan. Late muistutti
meitä Oklahoman historiasta: koko osavaltiosta oli tulla yksi
valtava intiaanireservaatti 1800-luvun lopulla, mutta suunnitelmista
kuitenkin luovuttiin. Ensimmäiset öljypumputkin nähtiin!
Ihan kuin "Dallasissa" - odottelimme koko ajan J.R. Ewingin
näköisten tyyppien karauttavan paikalle avoautoissaan, mutta
näimme vain lisää yliajettuja eläimiä
(kojootteja, kettuja, pesukarhuja...) Aurinko nousi klo 7.15. Radiosta
alkoi tulvia "maa- ja länsimusiikkia"... Sen tahdissa yritimme
ymmärtää amerikkalaista elämäntapaa ja
politiikkaa. Kävimme läpi sisällissodan,
intiaanipäällikkö Seattlen kuuluisan puheen, Hullun
Hevosen ja Geronimon urotyöt Little Big Hornin taistelussa,
kenraali Custerin alkuperäisten satulahuopien varaston tulipalon,
maailman öljyvarantojen hallinnan merkityksen, Sikojenlahden,
Kuuban, Vietnamin ja Irakin hässäkät...
Juuri kun olimme lietsoneet itsemme vimmaisaan
yltiöisänmaallisuuteen, ymmärtäneet kaikkien
osapuolten kannat täydellisesti ja tulossa suureen synteesiin,
nälkä yllätti ja oli pakko kurvata IHOP-ketjun
pannukakkupalatsiin aamiaiselle. Kello oli 8.40 ja olimme ehtineet jo
aivan 500 000 asukkaan Oklahoman Cityn tuntumaan.
Saatuamme vaahterasiirapissa uitetut pancaket eteemme,
Pasin kolmitaajuuspuhelin pirahti. Meille soitti Walfrid "Wally"
Huskonen, kolmannen polven amerikansuomalainen, jolle Vesa oli
kertonut, että saattaisimme liikkua näillä kulmilla ja
antanut numeromme. Kuultuaan, missä olimme, mies sanoi olevansa
parin mailin päässä ja ilmestyvänsä paikalla
tuota pikaa! Uskomaton ajoitus!
Pian seuraamme liittyikin viisissäkymmenissä
oleva parrakas viikinki, joka puhui aivan selvää suomea,
mutta esitti kuitenkin toivomuksenaan, että keskustelisimme
englanniksi. Wally kertoi oppineensa suomen kielen vuoden mittaisella
kurssilla jossain keskisavolaisessa oppilaitoksessa. Yhtään
tuttua tai sukulaista ei Suomessa ole ollut, mutta kiinnostus omiin
juuriin oli kuitenkin vankka.
Laurin suureksi riemuksi Wally lähti oppaaksemme
näyttämään University of Oklahoman
jalkapallostadionia. Paikallinen Sooners-joukkue (vai oliko se Laters?)
oli kuulemma matkalla kohti ylivoimaista mestaruutta tai jotain. Ja
sitä pyhättöä sitten kuvattiin edestä ja
takaa. Ovet vain olivat harmi kyllä kiinni.
10.30 hyvästeltiin poika ja jatkettiin matkaa tie
n:o 40:ää länteen. Yukonissa tankattiin ja ostettiin Dr.
Pepperiä - sekä Latelle Oklahoman Sanomat.
Ilkka kertoi lukeneensa Aku Ankasta, että Istuvan
Härän alkuperäinen nimi oli Seisova Härkä,
mutta tapeltuaan kerran Roope Ankan kanssa, poika oli joutunut
vaihtamaan nimensä...
Ensimmäiset stemmiksetkin pidettiin Busch-kaljan
voimalla. Huoltoasemalla oli ilmeisesti venäläisiä
varten raaputettu kylttiä: "Have a nice da". Sibeliuksen
juomalaulu opeteltiin: "Kullervo Kalervon poika tempasi
terävän". Late kehui pitäneensä
vaihto-oppilasvuotenaan saarnan presbyteerikirkossa. Tämä
innoitti muita kehittelemään laulua "Iím sinning in
the rain".
13.00 Elk City. Tutustuimme Route 66 -museoon. Muuten
hyvä juttu, mutta museo oli kiinni. Niinpä tutustuimme
toiseen turisturyhmään, joka napsi itsestään kuvia
japanilaistyyliin. Ja päätimme ehdottaa tietä
ylläpitävälle toimikunnalle, että 65 mph
-nopeusrajoitukset muutettaisiin 66:ksi!
Late valisti meitä jälleen teknisillä
tiedoillaan: traktoreiden etupyörät ovat omituisen
lähellä toisiaan, jotta puimakoneen leikkurit mahtuvat
niittämään maissinvarret molemmin puolin!
Kieltämättä nerokasta...
Klo 14.00 tultiin taas Texasiin! Ilma kaunistui koko
ajan, plusasteita oli jo 15. Puuvillapeltoja, tuulivoimalla toimivia
kaivopumppuja ja tosipitkiä kastelulaitteistoja oli
yhtäkkiä silminkantamattomiin joka puolella. Fyysikkomme
laskivat omaan näppäryytensä välillä
sotkeutuen, että näkymiä oli joka suuntaan n. 50 km -
sitten maa yksinkertaisesti kaartui alta pois... Maan karuudesta
kielivät myös siellä täällä
törröttävät kaktukset.
"Is this this the way to Amarillo...?" lauleskeltiin
muutama peninkulma, kunnes todettiin itse, että oli se. Kaupungin
ulkopuolella majoittauduttiin netistä löytämällemme
Big Texan Steak Ranchille. Meille järjestyi kaksi
vierekkäistä kahden hengen huonetta, joita yhdisti sopivasti
väliovi. Näin asuimme ikään kuin kaksiossa kahdella
suihkulla, jääkaapilla ja telkkarilla! Tautiset Pasi ja Ilkka
asettuivat toiseen sekä futisfanit Late ja Jukkis toiseen.
Sitten syömään! Paikka oli kuuluisa 72
unssin (2,4 kg:n) pihvistään, jonka sai maksutta, jos sen
jaksoi syödä tunnissa. Ei haluttu riskeerata loppumatkaa,
joten tyydyimme katselemaan kahden uljaan kokelaan suorituksia.
Suuressa, lännentyyliin koristellussa ravintolasalissa
kilpasyömäreillä oli oli omat pöydät
korokkeella, ja pöytien takana suurinäyttöinen
digitaalikello, joka kertoi kaikille jäljellä olevan ajan.
Kumpikaan ei näyttänyt nauttivan alkupaloja tai
lisukesalaatteja - sen sijaan lännensaappaan muotoiset oluttuopit
helpottivat lihapalojen alashuuhtelua. Saimme todistaa pienikokoisemman
miehen pystyvän urotekoon: viimeinen pihvinsäie katosi tyypin
vatsaan muutamaa sekuntia ennen määräajan
täyttymistä! Sen sijaan toinen kaveri luovutti kisan kesken,
vaikka vaimo kovasti yrittikin vieressä kannustaa. Tälle
kaverille tuotiin välipalasta suolainen lasku (40$) - toinen
vitsaili tarjoilijalle: - Whatís for dessert?
Tilastojen mukaan kuulemma noin joka kuudes yritys on
onnistunut. Nämä onnelliset ovat saaneet nimensä,
ikänsä, painonsa ja kommenttinsa ravintolan baarin
lasipöydän alle. Niitä oli hauska lukea!
Maailmanennätys oli uskomattomat 9 minuuttia!!
Me sen sijaan tilattiin
kalkkarokäärmettä, vaikka listalla varoitettiinkin:
ìHuom! Annos sisältää runsaasti luunpalasia,
rustoja eikä juuri lainkaan lihaa. Makukaan ei ole
hääppöinen. Mahdollisille valittajille tiedoksi: jos et
ole tyytyväinen annokseen, tuomme sinulle elävän!î
No, minähän tietysti kutsuin Joanna-nimisen tarjoilijan
paikalle ja haukuin käärmeyllätyksen lyttyyn - mutten
saanut luvattua rangaistusta: paikalle tuli ainoastaan
yrmeäilmeinen omistaja! Tämä suostui muutaman
hervottoman hetken jälkeen neuvomaan meille pari
musiikkiliikettä, jotka saattaisivat myydä havittelemiani
kitarabanjoja.
Illan musiikkiviihdykkeestä vastasi countryasuinen
pappatrio, joka kierteli pöydästä toiseen dollareita
käsivarsinauhojen alle tungettuina. Homma muistutti
vähän liikaa Reeperbahnin touhuja, joten kieltäydyimme
kohteliaasti henkilökohtaisista palveluista...
Baaritiskillä sentään parilla laululla
subventoitiin juomien hintoja. Brandy-niminen tytönheitukka olisi
mielellään kuullut meitä enemmänkin, mutta Pasin
laulukunto ei antanut siihen mahdollisuuksia. Late jututti yhtä
pariskuntaa innokkaasti ja selitteli meidän muiden kommentit aina
parhain päin: - Look... in reality theyíre honourable
men... engineers and decent husbands...
Vessassa käynti oli muuten tässä paikassa
hauskaa: aina kun oven aukaisi, se narisi "JII-HAA!". Jopa jo
alkuillasta, kun oltiin vielä selvin päin...
Jossain vaiheessa vääntäydyttiin
nukkumaan. Alkoholilla ON vaikutusta vastakkaisen sukupuolen
ulkonäköön... Jotenkin Ilkka sai tästä aiheen
kysäistä Pasilta juuri ennen nukahtamista - hypoteettisesti:
- Pasi hei... jos oletetaan, että maapalloa on kohdannut tuhoisa
ydinsota... ja laskeuman jälkeen vain tuo ylipainoinen
respaneekeri olisi jäljellä, niin... voisitko ajatella,
että...
- Shopiiko, että vashtaan aamulla...?
Ma 1.12.
Jiihaa! Joulukuu julistetaan alkaneeksi! Noustiin 8.30
ja ensi töiksemme suunnistimme musiikkiliikkeisiin banjoa ja
huuliharppua metsästämään. Harppu löytyi,
mutta kitarabanjoa ei - oli vissiin sittenkin turhan eksoottinen soitin
näillä lakeuksilla. Perinteistä viisikielistä en
halunnut ostaa, koska sen kielitys poikkeaa liikaa kitarasta.
Lohdutukseksi aamiaiselle Dennyísille.
Puolilta päivin maisemat alkoivat muuttua yhä
enemmän villin lännen mallisiksi: autiomaata ja
"apassikanjoneita", lisää kaktuksia ja
kiviröykkiöitä, joiden takaa odotti milloin tahansa
Kelju K. Kojootin singahtavan maantiekiitäjien perässä!
Mustia mullilaumoja laidunsi oikealla ja vasemmalla,
valtavat kanadan- ja valkoposkihanhien aurat kielivät syysmuuton
olevan käynnissä. Myös eksoottisia haukkoja liiteli
taivaalla koko ajan.
Takapenkillä Jukka otti tuntumaan uuteen harppuunsa
- kirvoittaen kannustavia kommentteja: - Kyllä siitä Tom
Dooleyn tunnisti... - Ja tuntuu tuo Maamme-laulukin jo sujuvan!
(Mainittakoon, että mies tapaili "Jingle bellsiä" ja
ìHome on the rangeaî...).
Kello 12.00 tultiin New Mexicoon (kelloja piti
siirtää tunti taaksepäin, joten voitiin ottaa taas
päivän 1. oluet!). Taukopaikalla nähtiin kolme ihka
oikeaa intiaania, ostettiin kartta ja saatiin hyviä neuvoja: 17
mailin päässä San Jon -nimisen paikan luota erkaantuisi
reitti vanhalle, aidolle Route 66:lle! Sieltä löytyi
myös matkamuistomyymälä, josta ostettiin Porkkalan
Hukkabaariin (Jukka Vaari espanjaksi, toim. huom.) vähän
rekvisiittaa.
Kuuluisa liikenneväylä oli parhaimmat
päivänsä nähnyt jo aikoja sitten, mutta kyllä
sillä nippa nappa pystyi vielä
köröttelemään. Sata vuotta sitten tie oli
vielä ainoa liikennereitti mantereen halki, ulottuen Chicagosta
Los Angelesiin asti. Tuon tuostakin pysähdyttiin kuvaamaan
maisemia: ikivanhoja siltoja, vesimyllyjä,
karjanmerkintäaitauksia ja ihka oikeita pyöriviä
pensaita! Niitä, mitä Virginialaisessakin lensi aina, kun
odotettiin desperadojen ilmestymistä...
Illalla pojat kävi jossain ostohelvetissä tai
-carambassa, minä pysäytin mittarin 38,3:een ja jäin
kämpille nukkumaan. Illalliselle sentään oli jaksettava
teinityttöjen Hooters-paikkaan, jossa meidän tarjoilija oli
ynseimpiä typyjä, mitä muistan nähneeni. Ei vissiin
pitänyt asenteestamme. Wendyís olisi ollut varmaan parempi
paikka, ainakin Laten mielestä. Mainoskyltissäkin luki "Eat
great - even Late"...
Ydinlaskeumafantasioita.
Ti 2.12.
Yritettiin mennä aamiaiselle Big Texan -raflaan.
Omistaja oli vakavailmeisenä meitä vastassa: - The place is
closed! Meinattiin mennä retkuun, mutta sitten valkeni, että
Corey-poika vain pelleili kustannuksellamme! Tiedusteluumme,
pitääkö myös aamiainen syödä tunnissa,
jätkä vastasi: - Eikun 45 minuutissa!
Tarjoilija Sally oli pelimies: - How do you like your
eggs this time, fellows? - Sunny side up! oli Pasi oppinut sanomaan.
Tyttö muljautteli silmiään siihen malliin, ettei
käynyt mielessäkään pyytää "sunny side
down" -munia. Yritin päinvastoin olla jenkkityyliin
rakentavanhauska: - We love you... - We love you back! napautti Sally
heti. Ja sai serenadin (South of the border).
Laskua maksaessamme näimme aulassa hauskan
pöydän: jalkoina oli kaksi farkkulahjetta saappaineen!
Siitä paikasta kehittelimme tiluksille oman versiomme, jossa
olisivat smokkihousujen lahkeet ja lakerikengät... ja
ylijäävistä osista saisimme vielä hienot
kesäesiintymisasut: smokkishortsit!
Sitten baanalle (Himanen kuskina) ja Beach Boys -levy
soimaan! Lauri ja Pasi olivat ostaneet sen musakaupasta
smokkishortsi-idean kunniaksi. Laten kirjoista löytyi eri
osavaltioiden asukaslukuja ja pinta-aloja, joista laskemalla saatiin
selville ällistyttävä tieto: Texasin asukastiheys on yli
kaksi kertaa niin suuri kuin Suomen! Ei kyllä uskoisi, kun ollaan
päivätolkulla nähty pelkkää autiomaata.
Pohjanmaan kaikki latomeret mahtuisivat Texas Steak Ranchin
takapihalle...
Tämä oli muuten matkan ensimmäinen
pilvinen päivä. Mutta siitä huolimatta suunnistimme Palo
Duro Canyoniin (mantereen 2. suurin luonnonmullistuma Grand Canyonin
jälkeen) ihmettelemään menneitä... Tasainen maisema
muuttui kertarysäyksellä, kun tultiin Red Riverin miljoonia
vuosia kuluttaneeseen kanjoniin. Koska olimme liikkeellä
turistikauden ulkopuolella, saimme kaikessa rauhassa tutustua
näihin uskomattomiin maisemiin: tiilenpunaiset kerrostumat
kertoivat 250 miljoonaa vuotta vanhasta permikaudesta, ruskeat
triaskautisista ja kellertävät siluurikautisista
judansseista. Koko laaksoa hallitsi katajakasvillisuus.
Jalkauduimme tämän luonnonihmeen pohjalla ja
kiipeilimme länkkärikohtauksista tutuilla harjanteilla. Ainoa
elonmerkki hiljaisessa kummitusmaisemassa oli yksi punapäinen
tikka. Vuoripukkeja ei näkynyt - kuten ei myöskään
sen kaukaisia sukulaisia HU-Oripukkeja.
Poistuessamme kanjonista noudatimme kuuliaisesti
erään taulun kehotusta ja helpotimme nestepaineitamme sen
juurella (taulussa luki "Help us prevent fires"). Samalla näimme
matkan ensimmäiset longhorn-naudat!
Matka jatkui etelää kohti - matkalla
nähtiin mm. kaikkien vierivien pallopensaiden äiti! Lubbockin
kohdalla pysähdyttiin etsimään kaljaa ja majapaikkaa.
Kumpaakaan ei löytynyt kahteen tuntiin, vaikka kysyttiin Wal
Martista, Holiday Innista, Marriotista, rähjäisestä
meksikaanipaikasta... lopulta "6"-ketjun motelli suostui
vastaanottamaan väsyneet matkamiehet. Ja taas saatiin
vierekkäiset sviitit!
Pikaisen majoittautumisen jälkeen mentiin
syömään fajitaksia "50th street"-nimiseen luolaan. Ja
eikun unta palloon...
Ke 3.12.
Aamiainen ekaa kertaa kämpillä. 8.45
liikkeelle. Ilkka tunsi itsensä jo sen verran
hyväkuntoiseksi, että istui puikkoihin. Matkalla nähtiin
mm. muuttohaukkoja, maantiekiitäjiä (!) ja kuollut skunkki...
Kuvattiin puuvillapeltoja ja -paaleja. Pieni kani lähti loikkimaan
aivan Pasin jaloista. Ilkan kilpa-ajo rekkakuskien kanssa ei ollut
Latesta hauskaa: - Ne soittaa kohta kavereilleen, jotka blokkaa
meiltä tien!
Jossain vaiheessa sivuutettiin El Pason tienviitta,
mutta ei käännytty sinne. Sen sijaan ajettiin Abileneen ja
ostettiin lääkkeenmakuista Root beeria, joka taisi ainakin
Jukalle olla ekakerta. - Pidin enemmän Root 66:sta...
Myyjätyttö esittäytyi jälleen
Brandyksi - ja antoi puhelinnumeronsakin kuitin mukana! Juotiin sen
kunniaksi brandya.
Late ajoi loppumatkan. Jukka soitteli kantria ja
rupusektio joi kaljaa ja kehitteli mainoslauseita: - Vasemmalla karjaa
- till vänster kaaris. Oikealla kaljaa - till höger kaalis...
Kuskia innosti maakaasumainos "Propane - comfort for your body and
soul".
Kilpailimme myös lännenlegendojen
muistamisessa: ainakin seuraavat nimet tulivat kuin apteekin
hyllyltä: Jesse & Frank James, Calamity Jane, Billy the Kid,
Wild Bill Hickock, Pecos Bill, Buffalo Bill, Cocco Bill, Clintonin Bill
(onpas Billejä...), Bat Masterson, Doc Holliday, Wyatt Earp, Pat
Garrett, Annie Mestariampuja, Pinkertonin miehet, Cisco Kidd, Wilhelm
Horst, Lucky Luke, Bonnie & Clyde, Speedy Gonzales, kenraali
Custer, Geronimo, Crazy Horse...
Pappismiehille kehiteltiin myös
ammattiyhdistelmä huuliharppukastaja. Treenattiin Burglaria ja
Keltaruusua. Tapailtiin Amarilloa, Bobby McGeeta, Cottonfieldsia sun
muita sopivaksi katsomiamme maa- ja länsimusiikin edustajia.
Fort Worthiin ehdittyämme koimme erään
matkan suurimmista järkytyksistä: huoltoaseman neekeri puhui
ruotsia! Päätimme lopettaa kiertoajelun siihen paikkaan ja
suunnistimme Vesalle. Vilkaisu matkamittariin kertoi meidän
ajaneen tasan 1000 mailia.
Ennen illallista ehdittiin vielä
käväistä Dallas Star -puodissa etsimässä
pikkuhummereille pelipaitoja sekä
Mall-ostojukupätkässä
törsäämässä muuten vain.
Vesa ja Heli olivat kutsuneet kaksi tuttua pariskuntaa
illalliseksi, joten loppuilta kuluikin rattoisasti small talkin
parissa. Pari lauluakin vetäistiin (Dear waiter ja Valomerkin
jälkeen) - ja sitten olikin aika lähteä
Rämpylää vastaan kentälle. Voi sitä
jälleennäkemisen riemua!
To 4.12.
Ilkka herätteli talon soittamalla pianolla kaikki
osaamansa kantripiisit. Sitten ajeltiin Dallasin keskustaan ratkomaan
Kennedyn murhamysteeriä! Ennen museovierailua ihailtiin
lasiseinäisiä pilvenpiirtäjiä ja Dallas-TV-sarjasta
tuttua Ewing Oilin "pääkonttoria". 40 vuoden takaiset
tapahtumat piirtyivät JFK-museossa elävästi taas
tajuntaan. Tähtäiltiin kirjavaraston 6. kerroksen ikkunasta
katuun piirrettyä rastia - ja tultiin samaan lopputulokseen kuin
elokuvantekijäkin: kuolettava kolmas laukaus ei ole voinut tulla
täältä! Amatöörivideokuvaajan nauhallakin se
näkyy moneen kertaan, hidastettuna ja selvästi: laukaus tulee
suoraan edestä, presidentin pää nytkähtää
voimakkaasti taaksepäin.
Virallinen Warren-komissio väitti kuitenkin,
että sen tutkimusten mukaan ampujia oli vain yksi, Lee Harvey
Oswald. Muita teorioita ei suvaittu edes kunnolla tutkia.
Tämä tukee epäilyjä, joiden mukaan
likvidointikäsky on tullut niin ylhäältä, ettei
tutkimuksia ole yksinkertaisesti uskallettu panna toimeen. Oswaldilla
olisi ollut runsaasti aikaa ja esteetön näkymä ampua
Kennedy suoraan edestä päin ennen kuin autosaattue
kääntyi puiden verhoamalle Elm Streetille. Miksei hän
kuitenkaan ampunut? Koska hän odotti kohtaa, jossa presidentti
saatiin ristituleen.
Sitten suunnattiin Fort Worthiin ja kaikkien
lännenkliseiden mekkaan Billy Bobísiin! Nahkahousuiset
ratsukot tallustelivat arvokkaasti rodeoareenoiden edessä
"howdyja" heitellen, talot ja raitit olivat kuin suoraan High
Chaparralista tai Laredosta reväistyjä. Valitsimme yhden
saluunan, jossa murahdimme karskisti: - Viisi ohrapirtelöä!
Saimme oluemme - ja yllättäen myös
suklaakakkua! Vanha setä selitti, että olemme hänen
mielestään kunnon fellowseja ja talo tarjoaa! No, hombre...
siitähän ei laulamatta selvitty, joten vedettiin kiitokseksi
South of the Border ällistyneelle kuulijakunnalle. Toiset oluet
kietaistiin mammuttimaisessa lännenpubissa, jossa ei vielä
tähän aikaan vuorokaudesta ollut juurikaan
elämää. Toista olisi vissiin ollut illemmalla...
Paluumatkalla kunnioitimme JFK:n muistoa käymällä lounaalla KFC:ssa (Kentucky Fried Chicken).
Kämpillä ensin suihkuun, sitten
konserttiohjelmiston läpikäynti, Wal Martiin farkkuja
ostamaan ja Taco Belliin syömään (sekin oli open Late
-paikka).
Kahdeksalta takaisin kotiin, jossa porukka simahti
yllättävän nopeasti. Mitä nyt Late tietysti katsoi
muutaman matsin ja Ilkka kirjoitteli kortteja. Vesan kanssa tuli
vielä kahdestaan laulettua sen omia piisejä, joita poika on
kirjoitellut kunnioitettavan määrän varsin arkisista
aiheista (Kappaleiden niminä olivat mm. "Mikset sä sano
enää hyvää yötä" ja "Inhottava aviomies"
. Omakohtaisista kokemuksista syntyneitä kuulemma...)
Pe 5.12.
Aamulla ehdittiinvielä kerran ostohelv... eikun
ostovoihannenään, jossa rutistimme taskujen pohjilta
vielä viimeiset centit. Välikahvit juotiin hienossa
viidakkocaféssa, jossa varsin aidonoloiset norsut ja gorillat
pelottelivat lapsia.
Kenraalitreenit pidettiin klo 14.30 ja sitten olikin jo
aika siirtyä itse juhlapaikalle. Hotelli Marriot sijaitsi Irvingin
esikaupungissa n. puolen tunnin ajon päässä
Vihavaisilta. Pompöösi paikka, paksut kokolattiamatot joka
salissa... eikä äänentoistolaitteisto vakuuttanut.
Kauppakillan edustaja Johnny Zilliacus lätkäisi meille
kuitenkin keikkapalkkion kouraan heti kättelyssä, joten
siltä osin homma oli jo hoidettu! Päätimme esiintyä
ilman mikkejä.
Aikaa juhlan alkuun oli vielä, joten Vesa ehdotti
pientä vierailua eräälle klubille. Ajettiin viitisen
minuuttia ja tultiin vielä pompoosimmän rakennuksen juurelle.
Pihalla oli komea hevosaiheinen suihkulähde, jonka edustalla
meistä otettiin kuvia. Matkaan oli tarttunut myös eräs
suomalaisdaami, joka kehui olevansa alunperin Liedosta -
löydettiinpä heti yhteinen tuttavakin...
Vesa johdatteli meidät seuraavaksi hissiin ja
painoi 28. kerroksen nappulaa. Kohta oltiinkin kattohuoneiston
baarissa, jonka lasiseinien takaa avautui henkeäsalpaava
näkymä yli öisen Dallasin! Jostain saimme viskilasit
käteemme ja kehotuksen toimia mieskvartetille ominaisella tavalla.
Niinpä lauloimme objektillemme Palmgrenin "Serenadin". Ja
vielä baarimikolle "Dear waiter".
Social hour oli vielä käynnissä, kun
saavuimme takaisin Marriotiin. Juttelimme niitä näitä
vieraiden kanssa - joukossa oli myös vanha tuttavamme Wally
Huskonen! Itse ohjelma alkoi tervetulosanoilla ja paikallisen
Suomi-kuoron esityksillä. Sitten puhui Risto E.J. Penttilä
Elinkeinoelämän valtuuskunnasta ja oopperatähtönen
Maarit Vaga lauloi jotain alunperin kauniita lauluja.
Meidät Hummerit oli sijoitettu eri pöytiin -
itse pääsin kunniakonsuli Ed Wilsonin ja Nokian maajohtaja
Kari-Pekka Wilskan seuraan. Viime mainittu osoittautui vaimoineen
vanhojen kuorokavereidemme Ali-Vehmaan Timon ja Ritvan
perheystäviksi!
Pasin pöytäkunta kunnostautui sitsilaulujen
virittäjänä, kun taas Jukalla oli niin
hyvännäköistä seuraa, ettei mies taida muistaa koko
illasta mitään...
Me päästiin estradille n. klo 22.00. Alkuun
kutkuteltiin vähän isänmaallisia tunnelmia, mutta kun
sitten kevennettiin vaihdetta, tuli yleisökin täysin rinnoin
mukaan! Kantaesitysten sanatkin muistettiin ... öh, melkein
kaikki! Ja Jukan debyytti huuliharpistina toimi hienosti - Ilkan
säestäessä Vesan kitaralla (Yellow Rose of Texas).
Keikan jälkeen oli vielä vuorossa arvonta,
jossa mm. kolme onnellista voitti itselleen Hummripoikien CD:t.
Myös joitain vähempiarvoisia palkintoja (lentolippu
Helsinkiin, viikonloppu Marriotiin..) jaettiin ennen kuin lavalle
tupsahti vielä hyvin esiintymishaluinen tamperelaisteekkari.
Tämän hemmon viihdyttäjänkyvyistä ei oltu edes
monta mieltä - kaikkien mielestä olisi saanut
jättää lähes puolituntisen, groteskin
yhdenmiehenshownsa vetämättä...
Vielä hyvänyönserenadit kuoron
naissektiolle ja Laten johdolla kotiin nukkumaan! Jotkut meistä
olisivat ehkä vielä jääneet kirkastamaan
Suomi-kuvaa jatkoilla, mutta taas kerran "oli kiire" jonnekin...
Kotona sitsattiin pikkutunneille - ja laulettiin synttäriserenadi emännälle.
La 6.12.
Oikea Itsenäisyyspäivä valkeni
vääjäämättä jossain vaiheessa.
Hyvästeltiin Vesan perhe Sotamarsalkan hopeatorvilla ja ajettiin
Ford takaisin ränttäämöön.
Lufthansan tutut siivet toivat meidät muutamista ilmakuopista huolimatta varmasti kotiin.
|