| | | | |
Maailmanmatkat
Kotimaa
Hummerikeikat
Polttarit
Persoonallisia lahjaesineitä

Usko tai älä! > Hummerikeikat > Hummeripojat Willissä Lännessä -03

Usko tai älä! - Hummerikeikkojen kohokohtia

Hummeripojat Willissä Lännessä -03

Tapahtumaketju alkoi elokuussa 2002: Villa Hummerheimissa saunomassa ollut Efore Oy:n (rapakon takanakin vaikuttavan) johtaja Vesa Vihavainen lueskeli Hummeripoikien 15-vuotisjuhlajulkaisua Humppalehti OPTIOta ja kysäisi puolihuolimattomasti Ilkalta, olisiko Hummeripojat mahdollisesti käytettävissä puolentoistavuoden päästä itsenäisyyspäivänä.
- Lennätte Texasiin vieraiksemme ja olette pääesiintyjä sikäläisen kauppakillan järjestämässä Suomen itsenäisyysjuhlagaalassa...
- Jumantsukka! Oikea willin lännen kiertue!!! Soitan Tarjalle ja perun alustavan keikkavarauksemme! vastasi toimitusjohtaja.

No, perkele... kun sitten alkuvuodesta 2003 alkoi tippua sähköposteja jenkkilästä siihen malliin, että siellä ollaan edelleen tosissaan, uskalsin kertoa asiasta jo pojillekin. Kaikki muut olivat lennossa mukana, mutta Rämpylä joutui painamaan jarrua: - Tota noin... saattaa olla, ettei työpaikalla suhtauduta ajatukseen pelkästään positiivisesti... mutta yritetään!

Reunaehdot kuultuamme päätimme irrottaa matkaan kokonaisen viikon - ja kierrellä vähän omaankin tahtiin, kun nyt sinne saakka mentäisiin. Kauppakilta sitoutui huolehtimaan matkalipuistamme ja Vesa lupasi majoittaa meidät.

Saimme kuulla, että gaalakonsertti olisi Irvingissä 5.12. hotelli Marriotin bankettisalissa ja että meidän osuutemme olisi yhteensä 30 minuuttia. - Ja ohjelmiston on sitten syytä olla huippulaatua, puolet englannin- ja puolet suomenkielistä, evästi Vesa. Uskonnosta, Irakista ja Bushista ei saa tehdä pilkkaa, muuten vapaat kädet!

GALA PROGRAM

Genetz: Terve Suomeni maa
Rossini: Barber-Q of Sevilla
Kennedy: South of the border
Kämpfert: Silmäni odottavat minua
Tanner: My darlingís in the country *)
Aaltonen: Texasissa kaikki on maailman suurinta *)
Aaltonen: Unlucky burglar *)
trad. Yellow rose of Texas *)
Ellington: Creole love call
Rigal: Dear waiter please hurry up!
trad. Theme of ìBonanzaî *)

*) kantaesitys

The Lobster Boys

Lauri Kärnä 1. tenor
Pasi Himanen 2. tenor
Timo Ranta-aho 1. bass
Ilkka Aaltonen 2. bass
Jukka Vaari any human sound

hu.consulting@hummeripojat.fi
www.hummeripojat.fi

Quartet Lobster Boys (in Finnish "Hummeripojat", the word has two meanings: 1. a lobster 2. a merry youngster) was founded 1986 when Student Choir from Helsinki University of Technology was taking part in a choir competition in Italy. All the five members - five indeed, you're dealing with a big quartet - have completed their studies of engineering at Helsinki University of Technology.

As an a cappella singing group Lobster Boys is a very flexible performer for different kinds of events. We like to be admired on stage, but just as well it's possible for us to wander around within the audience - performing for smaller groups at a time. If the audience is less than 200 people we prefer to perform unplugged.

The repertoire of The Lobster Boys consists of about 350 songs, most of which have been written or arranged by the members of the quartet. We always strive for singing "tailor made" for each customer. The feelings of the songs vary from traditional, solemn anthems to sentimental serenades, humorous small "screen plays" and joyful drinking songs - in 17 different languages.

So far (17 years) we've been singing in more than 1000 events - that makes 1.17 times in a week on the average. And yes, weíve enjoyed every minute of it - at least almost...

We hope You'll enjoy our show in Texas!

Treenejä pidettiin syksyn mittaan Ilkan luona Tapiolassa neljä kertaa - "villisikakonjakin" voimalla. Laurin ansiokkaasti netistä kaivamaa materiaalia tutkittiin innolla, ja vähitellen kiertueen raamit muodostuivat: Oklahoma City - Route 66 - Amarillo - New Mexico - Palo Duro Canyon...

Niinpä 29.11. aamulla klo 5.00 päästiin matkaan! Muut paitsi Rämpylä, joka oli päättänyt liittyä joukkoon vasta keskiviikkona...

La 29.11.

Lufthansa lennätti meidät turvallisesti Frankfurtin kautta Dallasiin. Matkalla ajankulusta pitivät huolta mm. Charlien enkelit ja lentoemo, jonka I:llä alkavaa etunimeä arvuuteltiin varmaan viisi tuntia - joutui lopulta itse kertomaan olevansa Ina. Niin, ja pojat saivat matkalukemisiksi painotuoreen väriversion sarjakuvakirjasta ìHummeripojat willissä lännessäî. Pasi taisteli kuumeen kourissa koko lennon.

Aikaerosta johtuen oltiin reippaina perillä jo iltapäivällä klo 16.00! Ensi töiksemme lunastimme itsellemme Hertzistä "ränttykaaran", 7-hengelle rekisteröidyn, automaattivaihteisen Ford-vanin, jolla kelpasi kurvailla parin erehdyksen kautta oikealle baanalle!

Sää oli tuollainen kirpeänkuulas ja syksyinen, mutta aurinkoinen. Löysimme annettujen ohjeiden perusteella helposti Flower Moundin esikaupunkialueella asuville Vihavaisille. Viimeisenä maamerkkinä oli autotallin edustalla uljaasti liehunut, koripallotelineeseen kiinnitetty pieni Suomen lippu
.
Nelikymppiset Vesa ja Heli olivat neljine lapsineen muuttaneet tänne kolmisen vuotta sitten (tai kolmine, viimeisin näytti sen verran pieneltä ja ryppyiseltä, että oli vissiin syntynyt vasta Jenkeissä). Vesa vetää siis Efore-nimistä virmaa, jonka päätuotteita ovat erilaiset jännite- ja virtalähteet. Työntekijöitä Dallasissa n. 30.

Tulomuodollisuuksista selvittyämme Late avasi muitta mutkitta telkkarin ja alkoi selitellä meille muille jenkkifutiksen "hienouksia". Itse menin sekaisin jo siinä, että vastakkain olivat Florida ja Florida State...

Illemmalla muut olivat kypsiä nukkumaan, mutta Late lähti matsista piristyneenä edustamaan kööriä isännän kanssa jollekin kokkareille.

Su 30.11

Thanksgivingday. Kiitoksia jaettiin oikealle ja vasemmalle heti herättyämme, kunnes kuultiin, ettei se olekaan tapana. Jotain periamerikkalaista siinä kuitenkin täytyy olla, koska itse Bushkin kuulemma matkustaa aina kiitospäiväksi sodistaan kotiin.

Jo ennen kuutta Laten partakone alkoi iloisesti surista ja herätti koko revohkan. Kieltämättä olo tuntui harvinaisen pirteältä, joten laittauduimme vähin äänin, ilman aamiaista ja perheen herättämistä matkaan. Kello oli tasan 6.00, kun kaarsimme Vesan pihasta suureen tuntemattomaan. Matkamittarin lukema merkittiin muistiin. Kuskinpukilla istui Jukkis ja kartturina Late.

Koska säätiedotus oli luvannut aurinkoa ja plusasteita, otimme alkuperäisen suunnitelman mukaan kurssin kohti pohjoista ja Oklahomaa. (Lumikeliuhan alla olisimme lähteneet kaakkoon ja Louisinan jazz-lakeuksille).

Ajelimme halki jouluvalojen loisteessa uinuvien lähiöiden. Pasi mittautti enää 36,7 lukemat, mutta nyt vuorostaan Ilkka alkoi tuntea ilkeitä kurkkukivun oireita. Remy Martinin voimalla päästiin pikku hiljaa matkatunnelmaan.

Ensimmäiset luontohavainnot: yliajettu opossumi, haukkoja ja haikaroita... Junkfood-paikkoja vilisi silmissä: MacDonald's, Burgerking, Kentucky Fried Chicken, Denny's, Wendy's...

Ai niin... jokaisella sillalla pysähdyimme liikennemerkin kehotuksen mukaisesti ihailemaan jäitä ("Watch for ice on bridge").

Kello 7.00 ylitimme osavaltion rajan. Late muistutti meitä Oklahoman historiasta: koko osavaltiosta oli tulla yksi valtava intiaanireservaatti 1800-luvun lopulla, mutta suunnitelmista kuitenkin luovuttiin. Ensimmäiset öljypumputkin nähtiin! Ihan kuin "Dallasissa" - odottelimme koko ajan J.R. Ewingin näköisten tyyppien karauttavan paikalle avoautoissaan, mutta näimme vain lisää yliajettuja eläimiä (kojootteja, kettuja, pesukarhuja...) Aurinko nousi klo 7.15. Radiosta alkoi tulvia "maa- ja länsimusiikkia"... Sen tahdissa yritimme ymmärtää amerikkalaista elämäntapaa ja politiikkaa. Kävimme läpi sisällissodan, intiaanipäällikkö Seattlen kuuluisan puheen, Hullun Hevosen ja Geronimon urotyöt Little Big Hornin taistelussa, kenraali Custerin alkuperäisten satulahuopien varaston tulipalon, maailman öljyvarantojen hallinnan merkityksen, Sikojenlahden, Kuuban, Vietnamin ja Irakin hässäkät...

Juuri kun olimme lietsoneet itsemme vimmaisaan yltiöisänmaallisuuteen, ymmärtäneet kaikkien osapuolten kannat täydellisesti ja tulossa suureen synteesiin, nälkä yllätti ja oli pakko kurvata IHOP-ketjun pannukakkupalatsiin aamiaiselle. Kello oli 8.40 ja olimme ehtineet jo aivan 500 000 asukkaan Oklahoman Cityn tuntumaan.

Saatuamme vaahterasiirapissa uitetut pancaket eteemme, Pasin kolmitaajuuspuhelin pirahti. Meille soitti Walfrid "Wally" Huskonen, kolmannen polven amerikansuomalainen, jolle Vesa oli kertonut, että saattaisimme liikkua näillä kulmilla ja antanut numeromme. Kuultuaan, missä olimme, mies sanoi olevansa parin mailin päässä ja ilmestyvänsä paikalla tuota pikaa! Uskomaton ajoitus!

Pian seuraamme liittyikin viisissäkymmenissä oleva parrakas viikinki, joka puhui aivan selvää suomea, mutta esitti kuitenkin toivomuksenaan, että keskustelisimme englanniksi. Wally kertoi oppineensa suomen kielen vuoden mittaisella kurssilla jossain keskisavolaisessa oppilaitoksessa. Yhtään tuttua tai sukulaista ei Suomessa ole ollut, mutta kiinnostus omiin juuriin oli kuitenkin vankka.

Laurin suureksi riemuksi Wally lähti oppaaksemme näyttämään University of Oklahoman jalkapallostadionia. Paikallinen Sooners-joukkue (vai oliko se Laters?) oli kuulemma matkalla kohti ylivoimaista mestaruutta tai jotain. Ja sitä pyhättöä sitten kuvattiin edestä ja takaa. Ovet vain olivat harmi kyllä kiinni.

10.30 hyvästeltiin poika ja jatkettiin matkaa tie n:o 40:ää länteen. Yukonissa tankattiin ja ostettiin Dr. Pepperiä - sekä Latelle Oklahoman Sanomat.

Ilkka kertoi lukeneensa Aku Ankasta, että Istuvan Härän alkuperäinen nimi oli Seisova Härkä, mutta tapeltuaan kerran Roope Ankan kanssa, poika oli joutunut vaihtamaan nimensä...

Ensimmäiset stemmiksetkin pidettiin Busch-kaljan voimalla. Huoltoasemalla oli ilmeisesti venäläisiä varten raaputettu kylttiä: "Have a nice da". Sibeliuksen juomalaulu opeteltiin: "Kullervo Kalervon poika tempasi terävän". Late kehui pitäneensä vaihto-oppilasvuotenaan saarnan presbyteerikirkossa. Tämä innoitti muita kehittelemään laulua "Iím sinning in the rain".

13.00 Elk City. Tutustuimme Route 66 -museoon. Muuten hyvä juttu, mutta museo oli kiinni. Niinpä tutustuimme toiseen turisturyhmään, joka napsi itsestään kuvia japanilaistyyliin. Ja päätimme ehdottaa tietä ylläpitävälle toimikunnalle, että 65 mph -nopeusrajoitukset muutettaisiin 66:ksi!

Late valisti meitä jälleen teknisillä tiedoillaan: traktoreiden etupyörät ovat omituisen lähellä toisiaan, jotta puimakoneen leikkurit mahtuvat niittämään maissinvarret molemmin puolin! Kieltämättä nerokasta...

Klo 14.00 tultiin taas Texasiin! Ilma kaunistui koko ajan, plusasteita oli jo 15. Puuvillapeltoja, tuulivoimalla toimivia kaivopumppuja ja tosipitkiä kastelulaitteistoja oli yhtäkkiä silminkantamattomiin joka puolella. Fyysikkomme laskivat omaan näppäryytensä välillä sotkeutuen, että näkymiä oli joka suuntaan n. 50 km - sitten maa yksinkertaisesti kaartui alta pois... Maan karuudesta kielivät myös siellä täällä törröttävät kaktukset.

"Is this this the way to Amarillo...?" lauleskeltiin muutama peninkulma, kunnes todettiin itse, että oli se. Kaupungin ulkopuolella majoittauduttiin netistä löytämällemme Big Texan Steak Ranchille. Meille järjestyi kaksi vierekkäistä kahden hengen huonetta, joita yhdisti sopivasti väliovi. Näin asuimme ikään kuin kaksiossa kahdella suihkulla, jääkaapilla ja telkkarilla! Tautiset Pasi ja Ilkka asettuivat toiseen sekä futisfanit Late ja Jukkis toiseen.

Sitten syömään! Paikka oli kuuluisa 72 unssin (2,4 kg:n) pihvistään, jonka sai maksutta, jos sen jaksoi syödä tunnissa. Ei haluttu riskeerata loppumatkaa, joten tyydyimme katselemaan kahden uljaan kokelaan suorituksia. Suuressa, lännentyyliin koristellussa ravintolasalissa kilpasyömäreillä oli oli omat pöydät korokkeella, ja pöytien takana suurinäyttöinen digitaalikello, joka kertoi kaikille jäljellä olevan ajan. Kumpikaan ei näyttänyt nauttivan alkupaloja tai lisukesalaatteja - sen sijaan lännensaappaan muotoiset oluttuopit helpottivat lihapalojen alashuuhtelua. Saimme todistaa pienikokoisemman miehen pystyvän urotekoon: viimeinen pihvinsäie katosi tyypin vatsaan muutamaa sekuntia ennen määräajan täyttymistä! Sen sijaan toinen kaveri luovutti kisan kesken, vaikka vaimo kovasti yrittikin vieressä kannustaa. Tälle kaverille tuotiin välipalasta suolainen lasku (40$) - toinen vitsaili tarjoilijalle: - Whatís for dessert?

Tilastojen mukaan kuulemma noin joka kuudes yritys on onnistunut. Nämä onnelliset ovat saaneet nimensä, ikänsä, painonsa ja kommenttinsa ravintolan baarin lasipöydän alle. Niitä oli hauska lukea! Maailmanennätys oli uskomattomat 9 minuuttia!!

Me sen sijaan tilattiin kalkkarokäärmettä, vaikka listalla varoitettiinkin: ìHuom! Annos sisältää runsaasti luunpalasia, rustoja eikä juuri lainkaan lihaa. Makukaan ei ole hääppöinen. Mahdollisille valittajille tiedoksi: jos et ole tyytyväinen annokseen, tuomme sinulle elävän!î No, minähän tietysti kutsuin Joanna-nimisen tarjoilijan paikalle ja haukuin käärmeyllätyksen lyttyyn - mutten saanut luvattua rangaistusta: paikalle tuli ainoastaan yrmeäilmeinen omistaja! Tämä suostui muutaman hervottoman hetken jälkeen neuvomaan meille pari musiikkiliikettä, jotka saattaisivat myydä havittelemiani kitarabanjoja.

Illan musiikkiviihdykkeestä vastasi countryasuinen pappatrio, joka kierteli pöydästä toiseen dollareita käsivarsinauhojen alle tungettuina. Homma muistutti vähän liikaa Reeperbahnin touhuja, joten kieltäydyimme kohteliaasti henkilökohtaisista palveluista...

Baaritiskillä sentään parilla laululla subventoitiin juomien hintoja. Brandy-niminen tytönheitukka olisi mielellään kuullut meitä enemmänkin, mutta Pasin laulukunto ei antanut siihen mahdollisuuksia. Late jututti yhtä pariskuntaa innokkaasti ja selitteli meidän muiden kommentit aina parhain päin: - Look... in reality theyíre honourable men... engineers and decent husbands...

Vessassa käynti oli muuten tässä paikassa hauskaa: aina kun oven aukaisi, se narisi "JII-HAA!". Jopa jo alkuillasta, kun oltiin vielä selvin päin...

Jossain vaiheessa vääntäydyttiin nukkumaan. Alkoholilla ON vaikutusta vastakkaisen sukupuolen ulkonäköön... Jotenkin Ilkka sai tästä aiheen kysäistä Pasilta juuri ennen nukahtamista - hypoteettisesti: - Pasi hei... jos oletetaan, että maapalloa on kohdannut tuhoisa ydinsota... ja laskeuman jälkeen vain tuo ylipainoinen respaneekeri olisi jäljellä, niin... voisitko ajatella, että...
- Shopiiko, että vashtaan aamulla...?

Ma 1.12.

Jiihaa! Joulukuu julistetaan alkaneeksi! Noustiin 8.30 ja ensi töiksemme suunnistimme musiikkiliikkeisiin banjoa ja huuliharppua metsästämään. Harppu löytyi, mutta kitarabanjoa ei - oli vissiin sittenkin turhan eksoottinen soitin näillä lakeuksilla. Perinteistä viisikielistä en halunnut ostaa, koska sen kielitys poikkeaa liikaa kitarasta. Lohdutukseksi aamiaiselle Dennyísille.

Puolilta päivin maisemat alkoivat muuttua yhä enemmän villin lännen mallisiksi: autiomaata ja "apassikanjoneita", lisää kaktuksia ja kiviröykkiöitä, joiden takaa odotti milloin tahansa Kelju K. Kojootin singahtavan maantiekiitäjien perässä!

Mustia mullilaumoja laidunsi oikealla ja vasemmalla, valtavat kanadan- ja valkoposkihanhien aurat kielivät syysmuuton olevan käynnissä. Myös eksoottisia haukkoja liiteli taivaalla koko ajan.

Takapenkillä Jukka otti tuntumaan uuteen harppuunsa - kirvoittaen kannustavia kommentteja: - Kyllä siitä Tom Dooleyn tunnisti... - Ja tuntuu tuo Maamme-laulukin jo sujuvan! (Mainittakoon, että mies tapaili "Jingle bellsiä" ja ìHome on the rangeaî...).

Kello 12.00 tultiin New Mexicoon (kelloja piti siirtää tunti taaksepäin, joten voitiin ottaa taas päivän 1. oluet!). Taukopaikalla nähtiin kolme ihka oikeaa intiaania, ostettiin kartta ja saatiin hyviä neuvoja: 17 mailin päässä San Jon -nimisen paikan luota erkaantuisi reitti vanhalle, aidolle Route 66:lle! Sieltä löytyi myös matkamuistomyymälä, josta ostettiin Porkkalan Hukkabaariin (Jukka Vaari espanjaksi, toim. huom.) vähän rekvisiittaa.

Kuuluisa liikenneväylä oli parhaimmat päivänsä nähnyt jo aikoja sitten, mutta kyllä sillä nippa nappa pystyi vielä köröttelemään. Sata vuotta sitten tie oli vielä ainoa liikennereitti mantereen halki, ulottuen Chicagosta Los Angelesiin asti. Tuon tuostakin pysähdyttiin kuvaamaan maisemia: ikivanhoja siltoja, vesimyllyjä, karjanmerkintäaitauksia ja ihka oikeita pyöriviä pensaita! Niitä, mitä Virginialaisessakin lensi aina, kun odotettiin desperadojen ilmestymistä...

Illalla pojat kävi jossain ostohelvetissä tai -carambassa, minä pysäytin mittarin 38,3:een ja jäin kämpille nukkumaan. Illalliselle sentään oli jaksettava teinityttöjen Hooters-paikkaan, jossa meidän tarjoilija oli ynseimpiä typyjä, mitä muistan nähneeni. Ei vissiin pitänyt asenteestamme. Wendyís olisi ollut varmaan parempi paikka, ainakin Laten mielestä. Mainoskyltissäkin luki "Eat great - even Late"...

Ydinlaskeumafantasioita.

Ti 2.12.

Yritettiin mennä aamiaiselle Big Texan -raflaan. Omistaja oli vakavailmeisenä meitä vastassa: - The place is closed! Meinattiin mennä retkuun, mutta sitten valkeni, että Corey-poika vain pelleili kustannuksellamme! Tiedusteluumme, pitääkö myös aamiainen syödä tunnissa, jätkä vastasi: - Eikun 45 minuutissa!

Tarjoilija Sally oli pelimies: - How do you like your eggs this time, fellows? - Sunny side up! oli Pasi oppinut sanomaan. Tyttö muljautteli silmiään siihen malliin, ettei käynyt mielessäkään pyytää "sunny side down" -munia. Yritin päinvastoin olla jenkkityyliin rakentavanhauska: - We love you... - We love you back! napautti Sally heti. Ja sai serenadin (South of the border).

Laskua maksaessamme näimme aulassa hauskan pöydän: jalkoina oli kaksi farkkulahjetta saappaineen! Siitä paikasta kehittelimme tiluksille oman versiomme, jossa olisivat smokkihousujen lahkeet ja lakerikengät... ja ylijäävistä osista saisimme vielä hienot kesäesiintymisasut: smokkishortsit!

Sitten baanalle (Himanen kuskina) ja Beach Boys -levy soimaan! Lauri ja Pasi olivat ostaneet sen musakaupasta smokkishortsi-idean kunniaksi. Laten kirjoista löytyi eri osavaltioiden asukaslukuja ja pinta-aloja, joista laskemalla saatiin selville ällistyttävä tieto: Texasin asukastiheys on yli kaksi kertaa niin suuri kuin Suomen! Ei kyllä uskoisi, kun ollaan päivätolkulla nähty pelkkää autiomaata. Pohjanmaan kaikki latomeret mahtuisivat Texas Steak Ranchin takapihalle...

Tämä oli muuten matkan ensimmäinen pilvinen päivä. Mutta siitä huolimatta suunnistimme Palo Duro Canyoniin (mantereen 2. suurin luonnonmullistuma Grand Canyonin jälkeen) ihmettelemään menneitä... Tasainen maisema muuttui kertarysäyksellä, kun tultiin Red Riverin miljoonia vuosia kuluttaneeseen kanjoniin. Koska olimme liikkeellä turistikauden ulkopuolella, saimme kaikessa rauhassa tutustua näihin uskomattomiin maisemiin: tiilenpunaiset kerrostumat kertoivat 250 miljoonaa vuotta vanhasta permikaudesta, ruskeat triaskautisista ja kellertävät siluurikautisista judansseista. Koko laaksoa hallitsi katajakasvillisuus.

Jalkauduimme tämän luonnonihmeen pohjalla ja kiipeilimme länkkärikohtauksista tutuilla harjanteilla. Ainoa elonmerkki hiljaisessa kummitusmaisemassa oli yksi punapäinen tikka. Vuoripukkeja ei näkynyt - kuten ei myöskään sen kaukaisia sukulaisia HU-Oripukkeja.

Poistuessamme kanjonista noudatimme kuuliaisesti erään taulun kehotusta ja helpotimme nestepaineitamme sen juurella (taulussa luki "Help us prevent fires"). Samalla näimme matkan ensimmäiset longhorn-naudat!

Matka jatkui etelää kohti - matkalla nähtiin mm. kaikkien vierivien pallopensaiden äiti! Lubbockin kohdalla pysähdyttiin etsimään kaljaa ja majapaikkaa. Kumpaakaan ei löytynyt kahteen tuntiin, vaikka kysyttiin Wal Martista, Holiday Innista, Marriotista, rähjäisestä meksikaanipaikasta... lopulta "6"-ketjun motelli suostui vastaanottamaan väsyneet matkamiehet. Ja taas saatiin vierekkäiset sviitit!

Pikaisen majoittautumisen jälkeen mentiin syömään fajitaksia "50th street"-nimiseen luolaan. Ja eikun unta palloon...

Ke 3.12.

Aamiainen ekaa kertaa kämpillä. 8.45 liikkeelle. Ilkka tunsi itsensä jo sen verran hyväkuntoiseksi, että istui puikkoihin. Matkalla nähtiin mm. muuttohaukkoja, maantiekiitäjiä (!) ja kuollut skunkki... Kuvattiin puuvillapeltoja ja -paaleja. Pieni kani lähti loikkimaan aivan Pasin jaloista. Ilkan kilpa-ajo rekkakuskien kanssa ei ollut Latesta hauskaa: - Ne soittaa kohta kavereilleen, jotka blokkaa meiltä tien!

Jossain vaiheessa sivuutettiin El Pason tienviitta, mutta ei käännytty sinne. Sen sijaan ajettiin Abileneen ja ostettiin lääkkeenmakuista Root beeria, joka taisi ainakin Jukalle olla ekakerta. - Pidin enemmän Root 66:sta...

Myyjätyttö esittäytyi jälleen Brandyksi - ja antoi puhelinnumeronsakin kuitin mukana! Juotiin sen kunniaksi brandya.

Late ajoi loppumatkan. Jukka soitteli kantria ja rupusektio joi kaljaa ja kehitteli mainoslauseita: - Vasemmalla karjaa - till vänster kaaris. Oikealla kaljaa - till höger kaalis... Kuskia innosti maakaasumainos "Propane - comfort for your body and soul".

Kilpailimme myös lännenlegendojen muistamisessa: ainakin seuraavat nimet tulivat kuin apteekin hyllyltä: Jesse & Frank James, Calamity Jane, Billy the Kid, Wild Bill Hickock, Pecos Bill, Buffalo Bill, Cocco Bill, Clintonin Bill (onpas Billejä...), Bat Masterson, Doc Holliday, Wyatt Earp, Pat Garrett, Annie Mestariampuja, Pinkertonin miehet, Cisco Kidd, Wilhelm Horst, Lucky Luke, Bonnie & Clyde, Speedy Gonzales, kenraali Custer, Geronimo, Crazy Horse...

Pappismiehille kehiteltiin myös ammattiyhdistelmä huuliharppukastaja. Treenattiin Burglaria ja Keltaruusua. Tapailtiin Amarilloa, Bobby McGeeta, Cottonfieldsia sun muita sopivaksi katsomiamme maa- ja länsimusiikin edustajia.

Fort Worthiin ehdittyämme koimme erään matkan suurimmista järkytyksistä: huoltoaseman neekeri puhui ruotsia! Päätimme lopettaa kiertoajelun siihen paikkaan ja suunnistimme Vesalle. Vilkaisu matkamittariin kertoi meidän ajaneen tasan 1000 mailia.

Ennen illallista ehdittiin vielä käväistä Dallas Star -puodissa etsimässä pikkuhummereille pelipaitoja sekä Mall-ostojukupätkässä törsäämässä muuten vain.

Vesa ja Heli olivat kutsuneet kaksi tuttua pariskuntaa illalliseksi, joten loppuilta kuluikin rattoisasti small talkin parissa. Pari lauluakin vetäistiin (Dear waiter ja Valomerkin jälkeen) - ja sitten olikin aika lähteä Rämpylää vastaan kentälle. Voi sitä jälleennäkemisen riemua!

To 4.12.

Ilkka herätteli talon soittamalla pianolla kaikki osaamansa kantripiisit. Sitten ajeltiin Dallasin keskustaan ratkomaan Kennedyn murhamysteeriä! Ennen museovierailua ihailtiin lasiseinäisiä pilvenpiirtäjiä ja Dallas-TV-sarjasta tuttua Ewing Oilin "pääkonttoria". 40 vuoden takaiset tapahtumat piirtyivät JFK-museossa elävästi taas tajuntaan. Tähtäiltiin kirjavaraston 6. kerroksen ikkunasta katuun piirrettyä rastia - ja tultiin samaan lopputulokseen kuin elokuvantekijäkin: kuolettava kolmas laukaus ei ole voinut tulla täältä! Amatöörivideokuvaajan nauhallakin se näkyy moneen kertaan, hidastettuna ja selvästi: laukaus tulee suoraan edestä, presidentin pää nytkähtää voimakkaasti taaksepäin.

Virallinen Warren-komissio väitti kuitenkin, että sen tutkimusten mukaan ampujia oli vain yksi, Lee Harvey Oswald. Muita teorioita ei suvaittu edes kunnolla tutkia. Tämä tukee epäilyjä, joiden mukaan likvidointikäsky on tullut niin ylhäältä, ettei tutkimuksia ole yksinkertaisesti uskallettu panna toimeen. Oswaldilla olisi ollut runsaasti aikaa ja esteetön näkymä ampua Kennedy suoraan edestä päin ennen kuin autosaattue kääntyi puiden verhoamalle Elm Streetille. Miksei hän kuitenkaan ampunut? Koska hän odotti kohtaa, jossa presidentti saatiin ristituleen.

Sitten suunnattiin Fort Worthiin ja kaikkien lännenkliseiden mekkaan Billy Bobísiin! Nahkahousuiset ratsukot tallustelivat arvokkaasti rodeoareenoiden edessä "howdyja" heitellen, talot ja raitit olivat kuin suoraan High Chaparralista tai Laredosta reväistyjä. Valitsimme yhden saluunan, jossa murahdimme karskisti: - Viisi ohrapirtelöä!

Saimme oluemme - ja yllättäen myös suklaakakkua! Vanha setä selitti, että olemme hänen mielestään kunnon fellowseja ja talo tarjoaa! No, hombre... siitähän ei laulamatta selvitty, joten vedettiin kiitokseksi South of the Border ällistyneelle kuulijakunnalle. Toiset oluet kietaistiin mammuttimaisessa lännenpubissa, jossa ei vielä tähän aikaan vuorokaudesta ollut juurikaan elämää. Toista olisi vissiin ollut illemmalla...

Paluumatkalla kunnioitimme JFK:n muistoa käymällä lounaalla KFC:ssa (Kentucky Fried Chicken).

Kämpillä ensin suihkuun, sitten konserttiohjelmiston läpikäynti, Wal Martiin farkkuja ostamaan ja Taco Belliin syömään (sekin oli open Late -paikka).

Kahdeksalta takaisin kotiin, jossa porukka simahti yllättävän nopeasti. Mitä nyt Late tietysti katsoi muutaman matsin ja Ilkka kirjoitteli kortteja. Vesan kanssa tuli vielä kahdestaan laulettua sen omia piisejä, joita poika on kirjoitellut kunnioitettavan määrän varsin arkisista aiheista (Kappaleiden niminä olivat mm. "Mikset sä sano enää hyvää yötä" ja "Inhottava aviomies" . Omakohtaisista kokemuksista syntyneitä kuulemma...)

Pe 5.12.

Aamulla ehdittiinvielä kerran ostohelv... eikun ostovoihannenään, jossa rutistimme taskujen pohjilta vielä viimeiset centit. Välikahvit juotiin hienossa viidakkocaféssa, jossa varsin aidonoloiset norsut ja gorillat pelottelivat lapsia.

Kenraalitreenit pidettiin klo 14.30 ja sitten olikin jo aika siirtyä itse juhlapaikalle. Hotelli Marriot sijaitsi Irvingin esikaupungissa n. puolen tunnin ajon päässä Vihavaisilta. Pompöösi paikka, paksut kokolattiamatot joka salissa... eikä äänentoistolaitteisto vakuuttanut. Kauppakillan edustaja Johnny Zilliacus lätkäisi meille kuitenkin keikkapalkkion kouraan heti kättelyssä, joten siltä osin homma oli jo hoidettu! Päätimme esiintyä ilman mikkejä.

Aikaa juhlan alkuun oli vielä, joten Vesa ehdotti pientä vierailua eräälle klubille. Ajettiin viitisen minuuttia ja tultiin vielä pompoosimmän rakennuksen juurelle. Pihalla oli komea hevosaiheinen suihkulähde, jonka edustalla meistä otettiin kuvia. Matkaan oli tarttunut myös eräs suomalaisdaami, joka kehui olevansa alunperin Liedosta - löydettiinpä heti yhteinen tuttavakin...

Vesa johdatteli meidät seuraavaksi hissiin ja painoi 28. kerroksen nappulaa. Kohta oltiinkin kattohuoneiston baarissa, jonka lasiseinien takaa avautui henkeäsalpaava näkymä yli öisen Dallasin! Jostain saimme viskilasit käteemme ja kehotuksen toimia mieskvartetille ominaisella tavalla. Niinpä lauloimme objektillemme Palmgrenin "Serenadin". Ja vielä baarimikolle "Dear waiter".

Social hour oli vielä käynnissä, kun saavuimme takaisin Marriotiin. Juttelimme niitä näitä vieraiden kanssa - joukossa oli myös vanha tuttavamme Wally Huskonen! Itse ohjelma alkoi tervetulosanoilla ja paikallisen Suomi-kuoron esityksillä. Sitten puhui Risto E.J. Penttilä Elinkeinoelämän valtuuskunnasta ja oopperatähtönen Maarit Vaga lauloi jotain alunperin kauniita lauluja.

Meidät Hummerit oli sijoitettu eri pöytiin - itse pääsin kunniakonsuli Ed Wilsonin ja Nokian maajohtaja Kari-Pekka Wilskan seuraan. Viime mainittu osoittautui vaimoineen vanhojen kuorokavereidemme Ali-Vehmaan Timon ja Ritvan perheystäviksi!

Pasin pöytäkunta kunnostautui sitsilaulujen virittäjänä, kun taas Jukalla oli niin hyvännäköistä seuraa, ettei mies taida muistaa koko illasta mitään...

Me päästiin estradille n. klo 22.00. Alkuun kutkuteltiin vähän isänmaallisia tunnelmia, mutta kun sitten kevennettiin vaihdetta, tuli yleisökin täysin rinnoin mukaan! Kantaesitysten sanatkin muistettiin ... öh, melkein kaikki! Ja Jukan debyytti huuliharpistina toimi hienosti - Ilkan säestäessä Vesan kitaralla (Yellow Rose of Texas).

Keikan jälkeen oli vielä vuorossa arvonta, jossa mm. kolme onnellista voitti itselleen Hummripoikien CD:t. Myös joitain vähempiarvoisia palkintoja (lentolippu Helsinkiin, viikonloppu Marriotiin..) jaettiin ennen kuin lavalle tupsahti vielä hyvin esiintymishaluinen tamperelaisteekkari. Tämän hemmon viihdyttäjänkyvyistä ei oltu edes monta mieltä - kaikkien mielestä olisi saanut jättää lähes puolituntisen, groteskin yhdenmiehenshownsa vetämättä...

Vielä hyvänyönserenadit kuoron naissektiolle ja Laten johdolla kotiin nukkumaan! Jotkut meistä olisivat ehkä vielä jääneet kirkastamaan Suomi-kuvaa jatkoilla, mutta taas kerran "oli kiire" jonnekin...

Kotona sitsattiin pikkutunneille - ja laulettiin synttäriserenadi emännälle.

La 6.12.

Oikea Itsenäisyyspäivä valkeni vääjäämättä jossain vaiheessa. Hyvästeltiin Vesan perhe Sotamarsalkan hopeatorvilla ja ajettiin Ford takaisin ränttäämöön.

Lufthansan tutut siivet toivat meidät muutamista ilmakuopista huolimatta varmasti kotiin.

Skandaalinkäryä Neuvostoliiton lähetystössä -83
Marjo Matikaisen kollektiivinen kosinta –88
Vipperi-lauluja "Isolla Antilla" -88
Neekerilaulu prof. Kari Suomalaiselle -88
Itä-Saksan valtiohymni uusiokäyttöön -89
Spontaani laulukirjaesittely -90
"God Shave the Queen" Thatcherille -90
Hummeripojat saivat dispanssin Tasavallan presidentiltä -91
Valtiovarainministerin neronleimaus - 91
"Yritetään yhdessä vielä"- yrittäjäkonsertti Finlandialla -92
Tv-show "maitobaari" -93
"Ilta oopperassa" -kaljapullo käsiohjelmana -94
Hyppy vesibussista autolautalle vauhdissa -94
Musikaalinen kontribuutio väitöstilaisuudessa -95
Silvian ja Victorian herkistely -96
Lenita suivaantui neekeri-idyllistä -97
Melkein stondis puolialastoman missin kanssa -97
PLO:n kakkosmies luuli meitä tarjoilijoiksi -99
Suvi Lindenille kakkua -02
Erektiohäiriölauluja yläilmoissa -03
Sarkkasi juo luurangolle -03
1000. keikka alastomille meklareille -03
Metson uutisankkureina -03
Anestesialauluja tohtorille -03
Hummeripojat Willissä Lännessä -03
"Only W" www-sivujen keksijälle -04
“Wash & GO” – Washingtoniin “perinteisin keinoin” -04
"LED it be" sinisen LED-valon keksijälle -06
"Tohtori Varajärvi" presidentti Halosen avekkina -06
Hummeripojat Modenassa -08
Pääministerin esittely laulamalla -16