|
Usko tai
älä! > Maailmanmatkat
> Disco, uima-allas ja tanssityttöjä Hondurasin viidakossa -08
Usko tai
älä! - Maailmanmatkojen kohokohtia
Disco, uima-allas ja tanssityttöjä Hondurasin viidakossa -08
Suurella Väli-Amerikan seikkailulla 2008 vuokrasimme Guatemalasta auton, jolla halusimme pistäytyä myös El Salvadorin ja Hondurasin puolella.
- Kai se käy päinsä, tiedustelin kohteliaasti vuokraamon edustajalta.
- Si, senor... mutta sitten allekirjoitatte meille avoimen shekin - siltä varalta, ettemme näe teitä emmekä autoa enää! Kai sekin käy päinsä?
- No helvetti... tarkoitan caramba... kerranhan täällä vain eletään!
Tökkäsin nimeni papereihin. Alle saatiin uutuuttaan kiiltelevä Mitsubishi Lancer, jolla lähdettiin kurvailemaan kohti Etelä-Guatemalaa. Aluksi nelikaistainen moottoritie kapeni pian tavalliseksi, ja mitä pidemmäs pääkaupungista päästiin, sitä vuoristoisemmaksi muuttui maisema. Ylä- ja alamäet olivat jyrkkiä - liikennemerkit kehottivat syystäkin jarruttamaan alamäissä moottorilla. Lintuja, outoja puita ja muita kasveja vilahteli silmissä, kun etenimme tasaista vauhtia kohti El Salvadoria ja St. Cristobalin rajakylää. Kun pysähdyime olusille tienposkeen suuren puun katveeseen, oli lämpöä jo +34 astetta! Viereisesssä joessa pestiin pyykkiä ja lapset leikkivät vedessä. Idyllistä!
Rajamiesten epämuodollisuus yllätti: ei mitään tiukka-ilmeistä paperisotaa lahjuksista puhumattakaan! Vilkaisivat passeja ja pyysivät saada kurkistaa takaluukkuun, siinä kaikki! Leppoisa kädenheilautus päälle, ja matka jatkui. Tuntui jännittävältä ajella pitkästä aikaa ulkomailla! Onneksi liikenne oli edelleen oikeanpuoleista. Erään järven kohdalla pysähdyimme ihailemaan maisemia ja lintuja.
Pari kolme tuntia ajettuamme löysimme itsemme Santa Anan pikkukaupungista, jossa sattui olemaan jonkinsorttiset markkinat. Intiaaninoloista jengiä parveili kaduilla ja toreilla, ja ponteva saarnamies kailotti uskoaan mikrofoniin niin että puisto tärisi. Salva-rahaa meillä ei ollut, mutta jenkkitaala tuntuu kelpaavan täälläkin.
Puoli viideltä noustiin jälleen autoon. Vajavaisesta kartastamme päättelimme, että suorin tie Hondurasiin näyttäisi vievän pikku koukkauksella Guatemalan kautta, joten ylitimme rajan Anguiatussa. Tällä kertaa selvisimme passien heilautuksella auton ikkunasta!
Pyhiinvaelluspaikka Esquipulas ohitettiin huolettomasti, koska
luotimme optimistisesti Hondurasin matkailupalveluihin! Aqua
Caliente -nimisen raja-aseman vartiomiehet eivät jaksaneet edes nousta penkiltään, vaan viittasivat laiskasti meitä jatkamaan matkaa niin kauan, kun he sattuvat olemaan sillä päällä. Uskomatonta! Tintti ja Picarot -albumista ja Hesarin sotauutisista näistä maista on juurtunut mieleen aivan toisenlainen kuva!
Santa Fen kylässä pysähdyimme bocadillo-paikkaan kylmän ohraliemen toivossa, mutta saimmekin lämmintä suihkua niskaan:
- No tenemos cerveza! Pero nuestro cafe es muy bueno!
- Vai niin? Mitäs nyt tehdään? Ei kaljaa?! No, enscilladaa sitten... ja tacoa!
Viereisestä pöydästä nousi nuorimies ja tuli tiedustelemaan kohteliaasti, haluammeko kenties kaljaa! Ja ennen kuin lukija ehtii sanoa "quetzalcoatlpopocatepetl", olimme siirtyneet kolmen hondurasilaisveikon pöytään. Nuorin, arviolta 18-vuotias pulputti jotain vuoristoespanjallaan, keskimmäinen hyppäsi pyörän selkään ja vanhin (siinä 23-24 v.) esitteli itsensä Jose Antonioksi:
- Wilman es mi hermano y Luis va a buscar cerveza!
Eikä mennyt kuin kymmenkunta minuuttia, kun Luis todella palasi kylmänhuurteisten tölkkien kanssa! Näin saimme ensi kosketuksen Hondurasin kaljakulttuuriin: merkkikin oli tilanteeseen sopivasti Salve Vida.
Jose kertoi olevansa ammatiltaan opettaja ja vaihtavansa mielellään ajatuksia gringojen kanssa. Kuultuaan, että olemme Suomesta, ei kysymysten tulvasta ollut tulla loppua. Nykäseen ja Susan Kuroseen asti emme ehtineet, kun Wilman jo nyki hihasta uusien ideoidensa villitsemänä:
- Ahora vamos a montanas! Hay disco con piscina... y chicas bonitas bailando!! Usted tiene absolutamente que venir!
- Ettäkö disko? Uima-allas?? Tanssityttöjä??? Tuolla vuoristossako? Älkääs nyt kuulkaa...
Helin kaikki hälytyskellot soivat jo niin äänekkäästi, että se häiritsi jo hieman kylmäpäistä ajattelua:
- Ei tietenkään mennä! Hullu!! Nehän ryöstää jo autonkin kuin leppäkeihäs...
Huolimatta Helin sinänsä järkevistä ja loogisista perusteluista, tulin siihen tulokseen, että horjut olivat yli 20 %:n todennäköisyydellä sittenkin harmittoman mukavia veikkoja Hondurasista - ja että pitäähän ystävällismielistä kutsua nyt edes muodon vuoksi vähän noudattaa. Niinpä lyhyen palaverin jälkeen kiitimme kovasti kutsusta saapua "ihailemaan mielikuvituksellista diskokulttuurianne".
Tarkoitus oli vain ajella varovaisesti ohjeiden mukaan ja kääntyä heti pois, jos tilanne alkaisi näyttää muulta kuin diskolta. Mutta siinä vaiheessa, kun yksi jäpiköistä hyppäsi autoomme "oppaaksi" ja muut pyöriensä selkään, meni siltäkin suunnitelmalta ns. pohja.
Ajoimme pientä sivutietä viitisen minuuttia. Tie kapeni kapenemistaan, kunnes sitä ei enää autoa vahingoittamatta olisi voinut ajaa. Yritin selittää, ettemme tulisi enää pidemmälle.
- Ei tarvitsekaan! Ulos autosta! Olemme perillä!
Hölmistyneinä ja kaikki aistit viritettynä astuimme autosta - tähyillen joka suuntaan kuin Frank Cannon konsanaan. Erään röttelön nurkan takaa paljastui n. 20 hengen nuorisojoukko, ja tilanne vaikutti kiusallisen selkeältä. Yksi lihaskimppu tuli luokseni ja alkoi käsi ojossa vaatia jotain:
- Dinero, senor...
- Täh, jaa rahaa? Öh...
"No niin... tässä sitä nyt ollaan!!!" luin Helin ilmeestä.
Yhtäkkiä tajusin patukan pyytävän jonkin sorttista pääsymaksua!
- Pääsymaksua? Jaa mihin? Adonde??
- A disco, senor! vastasi kimppu.
Juuri kun olin selittämässä, ettei meillä ole maan valuuttaa, tuli Jose Antonio pelastamaan tilanteen. Hän sihahti jotain ovimiguelille, joka pirullisesti hymyillen avasi suuret rautaportit ja työnsi meidät sisään jonkinlaiseen aitaukseen! Kun portti kolahti kiinni takanamme ja auto jäi toiselle puolelle, tuntui hieman oudolta jossain pohjukaissuolessa. Mutta kymmenisen metriä käveltyämme alkoivat latinomusiikin bassot vyöryä tajuntaan, ja kuu heijastui kauniinsinisen uima-altaan
tyynestä pinnasta! Sen takana kourallinen minihametyttöjä hetkutteli väliamerikkalaisia ruumiinosiaan tummaa yötaivasta vasten!!
Katsahdimme toisiimme:
- Jäpät taisivat puhua melko lailla totta!
Johdattelin kolme uutta ystäväämme olutkojulle ja ostin koko porukalle Royal Port -kaljat. Tunnelman näin vapauduttua jatkoimme suomalais-hondurasilaista ajatuksenvaihtoa ja tanssittiinkin rumbarytmien jytkeessä. Kuultiin, että joka 15 minuutti yksi hondurasilainen hylkää kotimaansa.
Parituntinen kului mukavasti. Pari yrmynnäköistä poliisiakin pistäytyi valvomassa, että kaikki menee säään töjen mukaan. Yösijaa ei kuitenkaan otettu vastaan, vaikka Wilman kovasti selitti vanhempien olevan poissa, ja että koko talo odottaisi tyhjänä villejä bilettäjiä. Vaihdettiin siis vain osoitteita ja numeroita.
Karautettiin hiestä märkinä takaisin baanalle... Ylävitosetkin taidettiin heittää.
|
