Usko tai
älä! > Maailmanmatkat
> Gorbatshovin uudistuksia testaamassa -90
Usko tai
älä! - Maailmanmatkojen kohokohtia
Gorbatshovin uudistuksia testaamassa -90
Puhelin soi iltayöstä, ja vastasin siihen unisena. Toisesta päästä kuului huonoa suomea:
- Halo? Onko teme Espo kaupunki?
- Täh? Ei, teillä on varmaan väärä numero...
- Mutta onko teme numero 90 468 31...?
Tunnistin oman numeroni ja säpsähdin hereille:
- No on, mutta kuka soittaa?
- Teille ulkopuhelu Pärnusta, hetkinen...
Linja vaikeni muutamaksi sekunniksi, mutta sitten kuului arantuntuinen naisääni:
- Ilkka? Onko Ilkka siellä?
- Öh... joo, mutta kukas...?
- Tämä on Meeli! Muistatko vielä?
Jumantsukka! Totta kai muistin kaunottaren, joka oli
ojentanut minulle kielokimpun Tarton konsertissa -81!
Tyttö kertoi asuvansa nyttemmin Pärnussa ja saaneensa ajatuksen soittaa meikäläiselle pääsihteeri Gorbatshovin uudistuspolitiikan rohkaisemana.
- Meillä on nyt mahdollisuus kutsua vieraaksi joku ulkomailtakin! Minä ei usko sitä, ennen kuin näkee sen toimivan käytännössä. Niin, että lähdetkö minua katsomaan?
- Nooo, eipä mulla tässä... tuota... taida
parempaakaan tekemistä olla... Milloin ajattelit, että voisin tulla?
Seuraavaksi sain yksityiskohtaiset ohjeet viisumin hankkimiseen, lautta-aikatauluihin ja muihin käytännön seikkoihin. Viikon päästä seisoin jo M/S Georg Otsin kannella tähyilemässä eteläistä ulappaa.
Neuvostoliiton harjoittaman avoimuuspoliitikan, perestroikan ja glasnostin ansiosta pääsin siis matkustamaan tähän ennen niin kontrolloituun valtioon vain, koska joku yksittäinen kansalainen oli minut kutsunut! Tuntui erikoiselta... kauankohan kommunistit vielä sinnittelevät?

Meeli oli minua vastassa Tallinnan satamassa. Hän oli ajanut vanhalla Ladallaan Pärnusta asti varmistaakseen, etten eksy matkalla. Matkalla Etelä-Viroon oli aikaa kuunnella Meelin varsin erikoista elämäntarinaa: hän asui pienessä, sata vuotta vanhassa, huterassa puutalossa Pärnun laitamilla. Samaa taloutta jakoivat hänen 93-vuotias isänsä, 25 vuotta vanhempi sisko, tämän kaksi teini-ikäistä sekä Meelin omat 5- ja 2-vuotiaat tyttäret. Meelin ja sisaren ikäero selittyi sillä, että isä oli toiminut sota-aikana "metsäveljenä", jäänyt kiinni ja viettänyt 25
vuotta Siperian vankileirillä - ja sieltä vapauduttuaan etsinyt perheensä käsiinsä ja saanut vielä uuden tyttären, Meelin.
Meeli taas oli halunnut parikymppisenä vain lapsia, ei miestä. Hän hankkiutui raskaaksi tutun opiskelijapojan kanssa, synnytti tältä salaa - ja terveen tyttären saatuaan hankki tälle vielä pikkusisarenkin, saman kaverin kanssa!
- Eikö tyyppi siis... tiedä mitään kummastakaan lapsesta?! äimistelin.
- No ei.
Rivien välistä ymmärsin Meelin arjen melko karuksi - hänen pieni kielenkääntäjän palkkansa riitti nipin napin ruokaan, muttei aina enää esimerkiksi lämmitykseen. Talvisin nukuttiin monta villapaitaa päällekkäin, kun huonelämpötila laski jopa pakkasen puolelle!
Sulattelin kaikkea tätä mielessäni, kun saavuimme perille. Sain tutustua koko isoon perheeseen kahden vuorokauden ajan. Syötiin, juotiin, retkeiltiin ja tarinoitiin! Talo vaikutti hyvin köyhältä, mutta silti aterioilla tarjottiin aina useita ruokalajeja, lihaakin. Tunsin itseni siksi kuuluisaksi "piispaksi pappilassa".
Kaikkein mieliinpainuvin hetki oli, kun illallisen jälkeen Meelin isä halusi välttämättä näyttää minulle Etelä-Viron laajoilta suoalueilta ottamiaan dioja. Katselin suuren kunnioituksen vallassa satoja hienoja
luontokuvia ja yritin ymmärtää vanhuksen vironkielisiä mutinoita. Meeli kehui jälkeen päin, ettei kukaan muu ole koskaan jaksanut olla noin pitkään kiinnostunut isän esityksistä.
Kun lähtöhetkellä yritin tarjota emännälleni rahaa edes bensakuluihin, tämä torjui minut lempeästi mutta päättäväisesti. Bussissa kohti Tallinnaa laskeskelin, että vierailuni kustannukset vastasivat varmaan Meelin viikkopalkkaa.
|