Usko tai älä! > Maailmanmatkat > Jimi Hendrixin rumpalin matkassa -93

Usko tai älä! - Maailmanmatkojen kohokohtia

Jimi Hendrixin rumpalin matkassa -93

- En kuljeskelisi teinä näillä kulmilla tähän aikaan yöstä!

Provosoiduin sen verran, että vastasin:
- Mikäs sirkuspelle itse luulet olevasi? Noissa tamineissa herätät taatusti enemmän huomiota...

Kuvailtakoon häntä hieman: kuusissakymmenissä, pitkä rasvainen tukka, intiaanin kasvonpiirteet, rokonarpinen iho, Mozart-tyylinen röyhelöpaita, kirkuva satiinitakki, tiukat lameehousut ja -kengät...

- Mä osaan pitää huolta itestäni.. te ootte selvästi muukalaisia! sanoi tyyppi ja hidasti vauhtiaan.

Kävelimme samaan suuntaan, joten juttu jatkui:
- Kundit mä vielä jotenkin tajuun mut noitten naisten paikka ois kotona!

Tässä vaiheessa seurueemme donnat Ulla, Kerttuliisa ja Hunni vähän suutahtivat mutta Pertun kanssa viittasimme heidät hiljaisiksi, koska puhe jatkui:

- Mä oon antanu jo kuudelle akalle kenkää. Janis Joplin pisti vähän hanttiin, mut piti turpansa kii ku sai parikyt miltsii kipurahaa.

- Siis Janis...? Voitko toistaa... saatana! Janis Joplin?!!

- No niin niin... se juuri. Oltiin kimpassa puoli vuotta samoihin aikoihin ku mä soitin rumpuja Jimi Hendrixin bändissä...

Vaihdoimme merkitseviä katseita. Hullu mikä hullu...

- Meidän tartteekin...öh.. kääntyä tästä kulmasta hotellille!

Hetken mielijohteesta kysyin, voisimmeko laulaa hänelle hyvästiksi suomalaisen juomalaulun.

- Mikäs siinä, ootte ihan mukavia mussukoita (nice munchkins in engl.).

Vedettiin Kossu-laulu siinä Toronton yössä ja meinattiin jatkaa matkaa, kun kaveri yhtäkkiä innostui tarjoamaan yömyssyt hotellillaan:

- Puhdasta laulua perkele! Mä oon kato kans muusikko ja osaan arvostaa! Lähtekää paukuille...

Perttu ja minä saatiin tehdä tosissaan työtä, että naiset suostui lähtemään mukaan. Epäilivät koko juttua lavastukseksi ja ryöstöaikeeksi. Ehdotin, että seurataan niin pitkälle, kun turvalliselta tuntuu. Onhan tässä kuitenkin pieni mahdollisuus, että hemmo puhuu tottakin.

Pian tultiin Kanadan hienoimman, Hilton-ketjun hotellin pihaan. Kaveri käveli suoraan respatiskille, pyysi avaimiaan ja kysyi, oliko viestejä.

- On täällä kaksi, vastasi virkailija. - Glenn Campbellilta ja Al Jolsonilta.

Tunnelma sähköistyi!
- Ei helvetti... jätkä ei taida ollakaan mikään vitsi.

Noustiin kerroksiin. Upean sviitin lattia oli täynnä samanlaisia kultakenkiä, vaatekaappi pullollaan röyhelöpaitoja ja satiinitakkeja!

- Näyttää siltä, että ette oikein usko kertomuksiani.. olisko näistä apua?sanoi tyyppi ja löi käteemme paksun paperinipun, joka osoittautui jonkinlaiseksi CV:ksi.

Vernon Minow, musiikkituottaja ja säveltäjä Nashville, Tennessee. Luimme kasvavan ällistyksen vallassa nimilistaa, joka oli otsikoitu "Minow-studiolla levyttäneet artistit": Aretha Franklin, Doors, Joe Cocker, Led Zeppelin, Rolling Stones... jumalauta! Jos tää on jotain kusetusta, niin melko perusteellista sellaista... Minow lahjoitti kylpyhuonekosmetiikkansa suu auki jääneille tytöillemme sanoen, ettei koskaan käytä itse. Tiedusteluihimme, asuuko tässä samassa huoneistossa muitakin, saimme ihmettelevän vastauksen:

- Ei, pitäiskö?

Siirryimme lobby-baariin, jossa saimme valita listalta, mitä halusimme. Ohikulkija kysyi kohteliaasti:

- Hey, where are you guys from? The Yellow Pages..??

Sitten saimme kuulla mitä uskomattomimman elämäntarinan, joka tihkui muusikkoja, 60-lukua, runoutta, sovinismia ja rasismia. Vernon kertoi olleensa todella naimisissa Janis Joplin kanssa, soittaneensa vähän aikaa Hendrixin kanssa, saaneensa luoteja nahkaansa Los Angelesin rotumellakoissa (näytti arvetkin), kieltäytyneensä Reaganin kutsusta saapua Valkoiseen taloon..

Tällä hetkellä hänellä oli menestyvä studio Nashvillessa ja hän työsti paraikaa mm. mainosmusiikkia McDonald's -ketjulle.

- I don't have to bullshit you! oli hänen vastauksensa aina, kun joku näytti epäilevää naamaa. Kyllä meillä siitä huolimatta oli sulattelemista. Yhtäkkiä kello oli jo ties mitä, ja jouduimme kiittämään illasta ja poistumaan hotellin suuntaan.

Aamulla veimme Pertun kanssa uuden ystävämme hotellin respaan Dominanten matkaesitteen, jonka saatteeksi kirjoitimme toiveen saada kaikesta huolimatta nähdä hänet illalla Ottawan konsertissamme. Mies oli yöllä kertonut, että hän joutuu työasioissa viipymään Torontossa vielä pari päivää, joten pidimme epätodennäköisenä, että koskaan enää kuulisimme hänestä.

Kuorotoverimme naureskelivat hyväntahtoisesti kertomuksellemme eivätkä tietenkään uskoneet sanaakaan. Illalla sitten olimme jo laulaneet ensimmäisen kappaleen, kun kirkon takaovi avautui.

Vihreään satiinitakkin ja kermanväriseen barokkipaitaan sonnustaunut mies astui sisään ja istuutui viimeiselle penkkiriville! Mitä pidemmälle ohjelmassa ehdittiin, sitä vapautuneemmin Vernon Minow osoitti suosiotaan suorituksillemme. Finaalin jälkeen hän jo nousi ylös, huusi "bravoota" ja vaati saada tavata johtajamme. Yritimme valmistella Seppo Murtoa pitämään pokkansa ja mahdolliset alentuvat epäilyksensä mahassaan, mutta ei hän silti kovin innostuneelta näyttänyt saadessaan kuulla tämän kummajaisen puheita:

- Puhtainta sekakuorolaulua mitä olen eläissäni kuullut! Haluan teidät Tennesseehen, tuotan levyn, jota myydään miljoonia... Sopiiko ensi vuonna?

Minow halusi sanojensa vakuudeksi tarjota kierroksen koko kuorolle. Hotellin baarissa hän lasketteli tytöille runoja ja piirteli heistä karikatyyreja - jupisten kuitenkin aina välillä, että hänestä naisten paikka on kotona ruokaa ja lapsia laittamassa.

- Huomenna minua haastatellaan televisioon, voisiko kuoronjohtaja ja pari muuta tulla mukaan? Mainostaisin samalla viimeistä konserttianne...

Yritimme selittää, että meidän on valitettavasti lähdettävä aikaisin jo eteen päin, mutta Vernon vakuutti, että ehtisimme kyllä hoitaa haastattelun alta pois. Niinpä sitten Sepon kanssa odottelimme aamulla sovitussa paikassa kelloja vilkuillen, mutta ketään ei näkynyt. Olimme jo lähdössä, kun yhtäkkiä Vernon saapuu, mukanaan pahasti ontuva vanhus.

- Sorry, myöhässä... saanko esitellä, Al Jolson...

Tuskin puhumaan kyennyt mies vakuutti ainakin meikäläisen lopullisesti. (Jolsonin uutisoitiin taannoin joutuneen pahaan autokolariin, mutta selvinneen kuitenkin nipin napin). Jännittyneinä odottelimme tunnin verran kuvausryhmää, mutta jouduimme sitten oman aikataulumme takia pahoitellen lähtemään. Vernon vannotti meitä ottamaan yhteyttä ja tulemaan tsekkaamaan hänen studionsa. Lupasipa hoitaa kahdelle meistä lentoliputkin, jos vain saataisiin asiat muuten järjestymään.

Puolitoista vuotta yritin sitten saada Dominantea innostumaan "rahakkaasta ja taatusti ikimuistoisesta" amerikanvalloituksesta, mutta aina tuli eteen jotain parempaa tekemistä.

Pari kertaa oltiin Vernonin kanssa puhelinyhteydessä (kerran hän soitti keskellä yötä!), mutta koskaan en saanut pyytämääni kirjallista sitoumusta. Vähitellen koko juttu painui historian hämäriin - eikä sitä enää tahdo uskoa kukaan...