Usko tai älä! > Maailmanmatkat > Moskovassa hanuripartiossa -98

Usko tai älä! - Maailmanmatkojen kohokohtia

Moskovassa hanuripartiossa -98

Kesäkuussa -98 puhelin soi, ja soittaja kysyi muitta mutkitta, halusinko tulla ensi tiistaina Moskovaan soittamaan hanuria. Täsmensi sitten, että kyseessä oli Neste Oy:n 50-vuotisjuhla suurlähetystössä, ja että tarvittaisiin yksi suomalainen ja yksi venäläinen hanuristi. No, totta hemmetissä halusin!

Viisumi ja matkalippu järjestyivät Keilaniemen sihteerien ansiosta ennätysajassa, ja ennen kuin huomasinkaan, istuin jo koneessa. Hotelli oli Metropolitan (****) aivan Punaisen torin laidalla.

Otin taksin lähetystöön, jonka portilla tapasin yhteyshenkilöni. Samoihin aikoihin kanssani paikalle saapui jalan keski-ikäinen mies, jonka perässä nuorukainen kantoi suurta pehmeää pakettia sylissään.

- Ooo trastui!... me taidammekin olla kollegoita, tuntematon sanoi englanniksi nähtyään hanurilaatikkoni, ja ojensi minulle korttinsa. "Semionov Vjatsheslav, Federaation Harmonikkayliopiston professori", tavailin siitä.

- Jahah... Aaltonen, vastasin - ja yritin näyttää yhtä tärkeältä.

Silloin kaarsi portin eteen musta umpiauto, josta nousi tuttu mies: Tapio Harra, Nesteen johtokunnasta! Hän tervehti minua iloisen yllättyneenä, mikä sai yhteyshenkilöni ihmettelemään, miten tunsimme toisemme.

- No kaikki teekkarithan tuntee toisensa, naureskeli Tapsa ja poistui sisäpihalle.

Samassa tuli toinen auto, josta astui Ihamuotilan Jaska:
- No terve! Mitäs sinä Moskovassa? sanoi hän ja tuli paiskaamaan kättä. Moskovalainen viskaali ei ollut uskoa silmiään:

- Minua ne eivät ikinä moikkaa, hän supatti korvaani, kun Jaska oli mennyt. Kolmas limo oli lipunut jutellessamme kohdalle, ja minuakin alkoi jo naurattaa, kun takapenkiltä nousi toimitusjohtaja Jukka Viinanen!

- Kato Aaltonen perkele! Oot lähteny keikalle...?

- Ei jumalauta... aloitti yhteyshenkilö ja aikoi jatkaakin vielä aiheesta, mutta itse suurlähettiläs tuli samassa jututtamaan Semionovia ja minua:

- No niin... näyttää siltä että herrat taiteilijat ovatkin jo tutustuneet toisiinsa! Kuulkaa... meillä on tullut suunnitelmiin pieni muutos. Alunperinhän teidän piti soittaa toinen sisällä salissa ja toinen kuistilla, mutta nyt kun ilma on näin viileä, niin koko tilaisuus on siirretty sisätiloihin. Olenkin jo ilmoittanut, että kuulemme tänään duettoesityksiä! Käyhän se teille...?

Kävihän se meille...

- Sovitaanko, että se joka ehtii aloittaa aina uuden kappaleen, saa määrätä sävellajin? ehdotin herra professorille, joka hymyili pirullisen ystävällisesti.

- Niin... minä olen opettanut 48 maassa ja konsertoinut 52:ssa. Mitäs sinä oletkaan tehnyt? jutteli kollega hyväntahtoisesti.

- Jaa mää vai? Yhtä ja toista on tullut teh...

Siinä vaiheessa onneksi meitä jo viittilöitiin lavalle, ja katsoin viisaaksi aloittaa nopeasti "Moskovan valot" D-mollista.

Puolenkymmentä kappaletta saatiin menemään leppoisissa tunnelmissa, kunnes Vjatsheslav äkkiä muutti tempoa ja tyylilajia:

- Ootkos tällaista kuullut? Tää on mun oma piisi... tahtilaji 17/36... tilililiiiliii! Ja luliluliluuu....

Huh... Nyt kysyttiin sekä absoluuttista sävelkorvaa, nopeaa reaktiokykyä ja vähän tyylitajuakin! Mutta mukana pysyin... jotenkuten... ja loppuaplodit olivat huikeat!

Siinä sitä sitten jammailtiin kolmisen tuntia yleisön lämmetessä loppuillasta jo siinä määrin, että jokaisen kappaleen lopuksi seuraava kappaletoivomus esitettiin juhlakansan joukosta.

Onneksi suurin osa oli suomalaisia, joten olin aika vahvoilla "Tulipunaruusujen", "Rosvo-Roopen" ja varsinkin "Eldanka-järven jään" kanssa!

Semionov huomasi kyllä taatusti tasoeromme jo ensi metreiltä, mutta piti naamansa tyylikkäästi pokerina koko illan - mitä nyt aina välillä yritti saada meikäläistä vipuun eriskummallisilla modulaatioillaan...

Hiestä märkänä poistuin keikan jälkeen Moskovan yöhön ja ostin lähimmästä pubista lasin vodkaa.