|
Usko tai
älä! > Maailmanmatkat
> Selkkaus Transnistrian rajalla -12
Usko tai
älä! - Maailmanmatkojen kohokohtia
Selkkaus Transnistrian rajalla -12
Keväällä 2012 oli tarkoitus käydä kolmessa Euroopan maassa, jotka olivat vielä valkoisia läikkiä kartallani: Romania, Moldova ja Ukraina! Alkumatkasta en vielä arvannut, että joukkoon liittyisi vielä neljäskin...
Huomasimme nimittäin Moldovan pääkaupungissa Chisinaussa, että suorin reitti Ukrainan Odessaan kulkee jonkun ihme "Transnistrian valtion" halki!? Googlesta selvisi, että tämä n. Uudenmaanlääninkokoinen kaistale Moldovaa on pitänyt itseään itsenäisenä Neuvostoliiton hajoamisesta asti - ja mikäs on pitäessä, sillä alueelle sattui jäämään suuri venäläisten asevarikko ja niiden hullut upseerit!
Päätimme ottaa riskin ja körötellä tavallisella kansanbussilla oudon "valtion" läpi...
Rajalla tuli sitten ongelmia. Ensin kaikilta kerättiin passit, minkä jälkeen meidät viittilöitiin erillisiin kuulusteluihin pieneen koppiin.
- Missä leima? tivasi virkailija.
- Jaa mikä leima? hölmistyimme.
- Leima! Että olette pois Moldova! Olette nyt Transnistria!! Bonimaju?!
No emme kyllä bonjanneet.
- Ettäkö oikeasti haluatte maastapoistumisleiman, vaikka virallisesti olemme yhä Moldovassa? Älkääs nyt sentään... yritin ensin sovittelevasti.
Koppiin tuli toinen kyrmyniska ja erittäin virkaintoinen nuori nainen. Tämä alkoi kohdella meitä kuin kolttosista kiinni jääneitä lapsia:
- You MUST have permission of Moldovan authorities to leave Moldova. You understand? This is VERY important! You can NOT come to Transnistria if you don't have the stample of Moldova!
Verenpaine alkoi jo hiukan kohota, mutta selitin rauhallisesti, ettei bussi edes pysähtynyt Moldovan raja-asemalla, joten oli hiukan hankala saada leimaa...
- It is YOUR problem! kivahti tyttö.
Heli puuttui tässä vaiheessa keskusteluun:
- Listen... how could we have known that we need a stample? and where could we have got it? The busdriver didn't stop or say anything.
- That is YOUR problem! NOT the busdriver's! ärjyi koppalakkimimmi.
Heli oli suuttua. Ja minä suutuinkin:
- Helvetti soikoon! Rahaako kaipaatte? Paljonko?!
Otin askeleen kohti rajamiestä ja heiluttelin luottokortteja ja seteleitä hänen nenänsä edessä. Siinä vaiheessa toinen roikaleista tarttui olkapäähäni ja huusi jotain venäjäksi.
- Pankaa rahanne pois! Emme ole lahjottavissa... aloitti naiskapiainen. Silloin otin Heliä kädestä ja sanoin:
- Nyt mennään!
Kävelimme rivakoin askelin kohti sadan metrin päässä odotellutta bussia ja odottelimme koko ajan takaapäin tiukkoja venäjänkielisiä kirouksia. Tai edes laukauksia. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut vartiokopin suunnasta. Hyppäsimme kihisten bussiin ja sanoimme kuskille:
- Nasta lautaan!
Heli mökötti hieman:
- Tästä ei taida seurata kovinkaan hyvää seuraavaa rajanylitystämme ajatellen...
Jälkeenpäin kummastelimme, miksi 20 muuta bussilaista saivat olla rauhassa. Ei niilläkään taatusti ollut leimaa passissaan.
Tiraspol - ja kaiketi koko Transnistria siinä ympärillä - osoittautui "maailman suurimmaksi museoksi": kadut, talot, puistot, patsaat... ihan kaikki huokuivat edelleen entisen Neuvostoliiton henkeä! Punatähtiä, panssarivaunuja, marmorileninejä ja muuta hyökkäsi silmille joka suunnasta. Käsittämättömintä tässä unessa oli se, että viranomaisten lisäksi myös jok'ikinen kansalainen tuntui uskovan täysillä "onnelaansa"!
Pärjätäksemme edes suunnitellut viisi tuntia tässä ihmemaassa meidän oli vaihdettava ruplia.
- Kaikki on sitten tuhlattava täällä tai vaihdettava takaisin! Yhtään seteliä ei saa viedä maasta pois! kuului tiukka ukaasi.
- Ihan kuin Monopoli-pelin leikkirahoja! hypistelimme kuluneita ja likaisia, pienikokoisia seteleitä.
Ne kuitenkin kelpasivat maksuvälineinä 7 Days -kuppilassa, jossa saimme ihan kelpo keitot ja pestot eteemme.
Kahville käveltiin pääkatua kilometrin verran (oppaan mukaan "Itä-Euroopan parhaaseen") Skazka-kahvilaan, joka sijaitsi Nisstri-joen (Dnjestr) varrella. Näkymät olivat epätodellisia: keskellä pääkatua ratsasti kaunis tyttö valkoisella hevoisella. Vastaan tuli nainen, joka talutti aasia. Ehdimme vielä kuvata puistoa ja melko sotaisaa ratsastajapatsasta, ennen kuin oli aika ajella taksilla asemalle.
Lippuluukulla saimme vaivoin selvää, että Odessaan ei mene enää junia - bussiinkaan ei voinut ostaa lippua ennen kuin se ilmestyy asemalle.
- Milloin bussinne ilmestyy?
- Emme tiedä.
- Ettekö todellakaan? No mitäs tässä pitäisi sitten tehdä?
- Istukaa penkille ja odottakaa!
- Paljonko kyyti Odessaan maksaa?
- Emme sano sitäkään vielä!
- Ette vai? Miksette?
- Virkavalani estää minua sitä teille sanomasta!
Hohhoijaa... ei sitten, -tana! Rojahdimme kyllästyneinä koko kaupunkiin asemapuistikon penkille. Heli kaivoi repustaan hotellin herkullisenhaaleat aamiaismakkarat ja jätti ne Tiraspolin koirille.
- Kiusa se on pienikin kiusa.
Yritin kohentaa matkakumppanini henkistä tilaa ostamalla hänelle kojumummolta avaimenperäsammakon:
- Eikös sentään ollut ihan kiva kokemus nähdä tämäkin maa? yritin kääntää tilanteen positiiviseksi.
- Olisin voinut vallan hyvin elää ilman tätä kokemusta, murahti Heli.
- Mutta nyt sentään tiedät, millaista on olla käynyt Transnistriassa... yritin vielä.
- Hah! Ilman sitäkin tietoa olisin voinut olla. En halua tietää kaikkea... esimerkiksi sitä, miltä kuppa tuntuu!
Odessan-bussi tuli lopulta 16.00 - saatiin taas "Baikal-tyyliin" viimeiset paikat. apukuski halusi nähdä passit ja kyseli:
- Onko Transnistrian ruplia?
- Nje! töksäytin kyllästyneenä koko saatanan maahan.
- Onko muuta valuuttaa?
- Nje.
- Onko minulle mitään?
- NJE!!!
Vieressä ja edessä istuvat moldovit hymyilivät. Vieruskaveri kehui kommandomiehen mentyä jopa ääneen
vastauksiani:
- Harashoo! Sinä toimi oikein hjuvin!
Miekkonen kertoi olevansa Chisinausta ja kyseli mitä mieltä olemme Moldovasta. Itse hän huokaili hiljaa:
- Problemas, problemas...
Pilvinen keli ei paljoa innostanut luontohavaintoihin. Luin Molvania-kirjaa siten, että takanani viistosti istuva pikkutyttö isänsä kanssa pystyivät vilkuilemaan sitä. Jo pelkkä kuvitus metrin päästä tarkasteltuna riitti laajentamaan kummankin silmämunia.
Rajalla jouduimme taas ulos kuulusteluun. Nyt meiltä puuttui myös maahantuloleima - eli olimme entistäkin suurempia rikollisia. Kolme upseeria tiukkasi jälleen leimoja ja soitteli sille asemalle, jota kautta olimme tulleet maahan. auttavaa englantia puhuva virkamies selitti moneen kertaan, miksi on tärkeää, että leimat on kerta kaikkiaan oltava. Heli selitti yhtä moneen kertaan ja lähes yhtä kärsivällisesti, miksi niitä ei nyt vain ole.
- You pay penalty! Go prison! Or... go back 250 km hakemaan leima!
Lopulta saimme osaksemme Suuren Armahduksen:
- Kuulkka! Pääsiäisen kunniaksi annamme tämä kertta armo käydä oikeudesta. Menkka - mutta älkkä tulkko ikinä takasin!
- Don't you worry 'bout a thing! Ei huolta... ei taatusti tulla!
Emme jääneet kiittelemään emmekä kättelemään uusia ystäviämme, vaan otimme rivakanpuoleisin askelin suunnan kohti bussia, joka onneksi oli kärsivällisesti jaksanut odotella. Uskomaton kokemus! Keskellä 2000-luvun Eurooppaa vielä tällainen paikka!??
Bussin päästyä liikkeelle huomasin, että taskun pohjalle jäi 72 ankaran maastavientikiellon alaista ruplaa. No... ne lahjoitettakoon sankalle ystäväjoukollemme, joka seikkailustamme kuultuaan alkaa todennäköisesti sutena suunnitella matkaa Transnistriaan!
|
